Nihkeetä

Jokin hormonitoiminnassa on taas mennyt erillä tavalla päälle. Kädet ovat olleet ällöttävän nihkeät jo yli viikon, eikä auta yhtään olla koko ajan pesemässä niitä. 5min pesun jälkeen olo on yhtä niljainen kuin ennen pesua. Onneksi ei muualla ole tätä havaittavissa, mutta ällöä lähmiä koko ajan kaikkea niljaisilla käsillä.

Pään olo on yhtä nuhjuinen ja niljainen. Särkee lähes koko ajan, eikä auta, etten pysty nukkumaan kunnolla, niska on jumissa, enkä jaksa käydä ulkona. En jaksa tehdä mitään. Gradu eteni viimeksi kolme viikkoa sitten. 

Poika potkii usein ja paljon. Välillä se jo häiritseekin. Nukkumista yrittäessä ei onneksi, uni ei tule ihan muista syistä. Kaikki stressaa. 

Olisin halunnut lähteä joulua ennen käymään etelässä, kavereilla ja sukulaissa. Vaan eipä ole yli kolmen päivän väliä koko joulukuussa, ja pankki yllätti kivalla vajaan 300e lainanmaksukorolla, joten sinne meni veronpalautukset ja lomavararahat. Tuon takia niitä tietty kerään, mutta olihan se tympeä ylläri, että yhtäkkiä opintolainan korko triplaantui. Tämä johtuu ihan vaan siitä, etten enää saa opintotukea ja nyt korko maksetaan kokonaan, ei vain 1% osalta, mutta mistäpä tuostakaan olisi tiennyt valmiiksi.

Yöllä on yksinäistä valvoa ja päivällä ei saa tehtyä yhtään mitään, kun yöllä ei ole pystynyt nukkumaan. Rytmi ei ole sekaisin, se vaan ei pysy, koska en joko pysy unessa järkyttävästä väsymyksestä johtuen tai en pysty nukkumaan oikeaan aikaan, koska olen joutunut korvaamaan sitä unta sitten väärään aikaan. 

Stressaa, stressaa, stressaa. Eikä lääkekään auta.

IRC-babyshowerit!

Edellinen posti piti saada pois tieltä, että pääsee kertomaan viikonlopun kivasta. Eli oikeastaan kaikki mulle tärkeimmät ihmiset asuvat jossain muualla kuin Oulussa. Heistä muutamaan pidän yhteyttä ircin kautta, eli netin välityksellä toimivalla chat-maisella systeemillä. Meillä on oma kanava, jossa jutellaan ja annetaan toisillemme tsemppiä melkein päivittäin. Tytöistä muutama, ihanat Ellu ja Saara, päättivät sitten, että koska oikeiden vauvakutsujen järjestäminen on vaikeaa, me tehdään se sitten irkin kautta. 

Päiväksi sovittiin viime sunnuntai, ja perjantaina molemmilta tupsahtikin hirmuisen kivat kirjeet postiluukusta. Juhani oli onnistunut piilottamaan ne lehden alle meidän romupöydälle, joten luulin, etteivät ne ehtineetkään perille, mutta siellähän ne oli, ja sitten meikäläisen piti koettaa olla hypistelemättä niitä sunnuntaihin asti.

Ellun paketista löytyi tämmöisiä kivoja:

 

Pupu ja muna kirja. Hassu tarina pupusta, joka yrittää saada munan rikki, jotta saisi sieltä ulos siellä lymyävän asukkaan. Onneksi lapset eivät ole yhtä kieromielisiä, kuin me aikuiset. Itse kun repeilin täysillä Juhanin lukiessa tätä minulle, kun tarina on vähän väkivaltainen. Ensin pupu nimittäin viskoo munaa pikkukivillä, vierittää sen mäkeä alas ja istuu sen päällä. Sitten munasta kuoriutuva ankka tekee samat pupulle, joka nukahti munan viereen. Onneksi niistä lopulta tulee kaverit, mutta pitää kyllä muistaa sanoa pojulle, ettei kavereita saa silti viskoa pikkukivillä... ;) Ihana kirja, ja näitä Tammen kirjoja pitää itse hankkia kyllä lisää. Minusta tämmöiset tarinat ovat paljon ihanampia ja parempia kuin monet nykysadut.

Tämä taas on söpöinen Barbapapa uniriepu. Minulla ja veljelläni oli nuukat pienenä. Nuukka, tai nunnu, oli varmaan äidin tekemä pieni tyyny, jota aikittiin nukkumaan mennessä. Aikkiminen on kasvojen silittelyä nuukalla, semmoista pehmeää liikettä, joka tuntuu kivalta. Joskus aikin Juhania, mutta toinen mokoma ei oikein hoksaa sen tarkoitusta, höhlä. Nyt pääsen tällä sitten paijaamaan meidän pojua, ja tuota on varmasti muutenkin hirmuisen kiva hypistellä pienillä tassuilla. Itse aikiskelen tuota jo nyt, kun se on hirmuisen pehmeä. Ja Barbathan on tunnetusti ihania muutenkin! Lisää näitä satujuttuja, joita täytyy ehdottomasti etsiä lapselle (joukossa on myös ainakin ruotsinkielisenä Nils Holgersonit ja Taotao ja muut vastaavat).

Tämä löytyi sitten äitiä ja isiä varten, että jos jossain vaiheessa alkaa tympiä, niin tämä piristää. No ja ihan varmasti. :D Taidan säästellä tuota hetken, sillä kyseinen leffa on ollut katsomislistalla, mutta kaipaa tosiaan ehdottomasti tietyn mielialan katsomista varten....

Ellun paketissa oli myös kortti, jossa on Tommy Tabermannin runo. Kirjoittelen sen tähän postauksen loppuun, kun Saaralle näin lupasin. Toivottavasti semmoinen ei mitään tekijänoikeuslakeja riko vaan, mie kun teen sitä jo muutenkin nyysimällä noita kuvia nettisivuilta...

Saaran paketissa taas oli tämmöinen kiva kasa tavaraa:

Saatiin siis pojulle kolme ihanaa bodya, jotka varmasti sitten tulevat aikanaan kertomaan, että kumpis tänään pojan pukikaan... 

Saatiin myös suloiset tossut, jotka Saara on itse tehnyt. Ne ovat luonnonvalkoiset ja ihanan pehmoiset. On jännittävää odotella, että kuinka pian ne ovat sopivat pienelle ja kuinka pieni hetki menee, että ne jäävät liian pieniksi. Noista voi tulla sellainen muisto, joka kertoo mulle sitten aina, kuinka nopeasti lapsi on kasvanut. 

Paketin äitiosana oli sitten tuo Ikuisesti ihana -yrttijalkakylpy. Vielä olen säästynyt pahemmilta turvotuksilta, mutta veikkaan, että joulun jälkeen tulee vielä ilta, jonka aikana tulen olemaan erittäin onnellinen ihanasta yrttikylvystä rasittuneille tassuille. Harmillisesti en juuri nyt pysty haistamaan tuon tuoksuja, mutta siinä on mukana koivua, minttua, ruusun terälehteä, humalaa ja merisuolaa, joten varmasti on mukavat oltavat tuoksuhöyryissä sitten jalkoja lillutellessa.

Eli kaikkea ihanaa saatiin. Saan olla erittäin onnellinen näin ihanista ystävistä, jotka jaksavat muistaa ja välittää matkankin takaa. Matka tähän on ollut joskus kuoppainenkin, mutta tätä ei unohda koskaan. Joten tämä muistetaan tytöt! ;)

Lisäksi olen halunnut tehdä tämän hetken plussat ja miinukset -listan kroppani oloista. Tässäpä siis semmoista:

Plussalla ovat nämä:

-jalkani tai muutenkaan paikkani eivät ole vieläkään yhtään turvonneet. Paikkoja ei pakota nesteen takia, kengät mahtuvat jalkaan ja olo on varsin mainio.

-pystyn nukkumaan hyvin kaikissa normaaleissa asennoissani, jopa selällään. Poika on kyllä keskellä ja painaa usein rakkoa, mutta selkää ei vielä onneksi.

-miun maha toimii loistavasti! Olen kärsinyt jo vuosia ärtyneestä suolesta, jonka takia vessailusta yleensä 4/5 kerroista on jollain tapaa epämiellyttäviä, reaktiot menevät laidasta laitaan. Raskauden aiheuttaman masun hidastumisen takia miulla sen sijaan on nykyään maha, joka toimii kuin normaalilla ihmisellä! Tähän voivat vaikuttaa päivittäiset banaanit, jotka normisti saisivat mahan vähän liian kovaksi, mutta nyt on olo ihana. Toistan I - HA - NA! Sitä kun kärsii mahansa kanssa päivittäin, niin tällainen tilanne saa toivomaan, että voisi olla raskaana useamminkin...

-hiukset eivät rasvoitu pahasti. Normaalisti pesen nämä joka toinen päivä, nyt kolmenkaan päivän väli ei näytä vielä ällöltä. Jei! Laiskuus ei siis aina haittaa, aina kun ei jaksaisi pestä pitkää ja paksua tukkaa, jonka kuivumiseen menee tuhottomasti aikaa.

-olen mukavasti sinut kroppani kanssa. Koska olen aina ollut iso, minua ei haittaa masun kasvaminen (paitsi vaatteita ostaessa) tai jo pari kuuta sitten ilmestyneet raskausarvet. Sen kun ovat, en minä mahaani julkisesti olisi missään muutenkaan näyttämässä, ja Juhani tykkää ihan tämmöisenäänkin. Oikeastaan entinen kroppaa kohtaan tuntemani äklötys on kääntynyt hyväksynnäksi.

Miinukselle taas päästään näissä:

-nenä on tukkoinen, räkäinen, kuiva ja kirvelevä. Kts. edellisen postauksen flunssavalitus.

-energia on hukassa, kun on vaikea keskittyä ajattelemaan mitään. Voi liittyä myös flunssaan.

Siinäpä olivat oikeastaan miinukset, loput ongelmat kun oikeastaan ovat lähinnä pään kanssa. Ne kun liittyvät elämääni muutenkin, joten en miellä niitä enää raskauteen kuuluvaksi. Kyllä masiksen ja ahdistuksen erottaa hormoniheittelystä. Ainakin näin retrospektistä huomaa kyllä milloin ekalla kolmanneksella oli paha mieli hormonien takia ja milloin jostain muusta syystä.

Olo on siis loppujen lopuksi vallan mainio näin fyysisesti, ja ehkä tuo pääkin tulee taas jossain vaiheessa perästä. 

Korsi - Tommy Tabermann

Yhteen korteen,

yhteen ainoaan korteen

mahtuu kaikki mitä ihminen tarvitsee

Ota korsi, heinänkorsi, ruoko, kaisla,

ja pujota siihen maa, ilma, tuli, puron vesi

ja lapsen aamuinen hymy

joka pesee pahan unen pois

Pujota siihen, korteen, sydämen kohdasta läpi

mies ja nainen, hillitön halu

tehdä yhdessä ihmeitä

Ota yksi ainoa ohut ja sitkeä korsi,

elämänlanka,

heinä, ruoko, tuulen tuoma katkennut kaisla

Pujota siihen, 

äläkä ikinä pudota

Ahdistusposti pois mukavempien asioiden tieltä!

Tahtoisin olla erittäin paljon aktiivisempi tämän kirjoittelun kanssa. Jotenkin vaan viimeisen viikon ajan ovat ajatukset olleet jumissa. Käytin lääkettä pitääkseni pääni kurissa, ja viime viikolla tuli taas unohdettua ottaa niitä, joten testailen jälleen, että tarvinko vai en. Sanomattakin selvää, että vastaus on "tarvin", mutta jotenkin en saa otettua nappeja joka aamu. Häiritsee käyttää lääkkeitä raskauden aikana, häiritsee käyttää niitä yleensäkään, häiritsee, kun tuo oli ennen raskautta jo huono lääke (vaikkakin nyt toimii paremmin, varmaan hormonien sun muun takia). 

Lisäksi sain JÄLLEEN flunssan, joka ei tunnu lähtevän millään. Edellinenhän oli tuossa syys-lokakuussa ja kesti hieman rapiat neljä viikkoa (josta mm. kaksi viikkoa oli poskiontelon tulehdus, johon en jaksanut hakea lääkkeitä, kun yleensä haluan antaa parantua itsekseen), ja tämänkertainen tuntuu jatkavan samalla linjalla. Hain viime viikolla antibiootit ja sain roksimysiinia mykoplasman varalta, mutta ei tuo ole mitään auttanut. Alun yskiminen vaan on muuttunut järjettömäksi määräksi räkää, ja käynkin niistämässä varmaan kerran puolessa tunnissa, välillä kerran kymmenessä minuutissa. Poskionteloita kirvelee koko ajan Otrivinin käytön takia, mutten pysty hengittämään ilman. Tietty tuo nenäsuihke valuu aina kurkkuunkin, joten myös kurkkua kirveltää. Ajatuskaan ei tietenkään liiku yhtään, unohtelen asioita ja välillä on todella vaikea ajatella yhtään mitään. Tällä viikolla en sentään ole viemässä tomaatteja sukkalaatikkoon vihanneslootan sijaan... Koita tässä sitten tehdä sitä gradua, kun pää ei vaan toimi. Viimeksi meinasin vielä tukehtua kirjaston surkeasti ilmastoituun tietokoneluokkaan, joten ajattelu oli vieläkin vaikeampaa.

Ja sitten vielä luin jostain, että nenän tukkoisuus ja kaikki tämä muu liittyy myös raskauteen, joten kiitti ny vaan oikeasti taas kroppa, pelkässä flunssassakin oli jo kestämistä...

Olen maininnut myös tavastani stumblailla. Sitä tulee tehtyä varsinkin öiseen aikaan, kun en saa nukuttua kunnolla. Olen aina ollut huonouninen, joten tämä nyt käy lähinnä harjoittelusta vauva-aikaa varten. Kuitenkin, stumblatessa raskaustarinoita on viime öinä tullut ihan liian monta kertaa vastaan tarinoita keskenmenoista ja raskaudenaikaisista ongelmista. Siinä sitten tyhmyyttäni luen niitä, ja vaikkain yleensä vain ne pari eka riviä, ne riittävät saamaan aikaan inhottavia mielikuvia. Omat raskauspelot ovat siis taas heränneet uniltaan, ja nyt pyörii koko ajan mielessä pelko ennenaikaisesta synnytyksestä, kaatumisesta mustalla jäällä, lapsen menettämisestä kätkytkuoleman takia, lapsen vammautumisesta synnytyksessä, ja niin edelleen ja niin edelleen. En edelleenkään suostu pelkäämään synnytyksen kipua, mutta välillä siitäkin iskee silti paniikki.

Eilen kävivät neuvolan tädit kotikäynnillä. Täällä Oulussa on alettu vetää Vaavi-ryhmää, johon sitoudutaan kolmeksi kuuksi. Tarkoitus on käydä kolmesti viikossa viisi tuntia pienessä perheryhmässä, tiistaisin jutellaan raskaudesta ja vauvanhoidosta, torstaisin opetellaan perhe-elämää ja torstaisin käsitellään päihteisiin liittyviä pelkoja ja ongelmia. Neuvolan täti tästä ryhmästä kertoi ja suositteli miulle kahdesta syystä: ensinnäkin tuolta saisin vertaistukea muilta odottajilta tai vasta äidiksi ensimmäistä kertaa tulleilta, ja toisekseen tuolla pääsen käsittelemään alkoholiahdistustani. Sitä on meillä tosiaan aivan liikaa suvussa, kun koko lähin perheeni on mielestäni alkoholiongelmaisia, enkä itse halua liittyä samaan seuraan. Minusta kun lapsiperheessä ei saa koskaan olla niin itsekäs, että pitää päästä baariin tai pämppäämään ja hylätä lapsi sen takia. Itse koen, että minulle tehtiin niin paljon lapsena. On ihan OK  ottaa se yksi tai kaksi, mutta jos lapsi kokee sen pelottavaksi ja ahdistavaksi, se pitää jättää pois, kunnes lapsi ymmärtää paremmin. Meillä alkoholi oli aina, joka viikko mukana, ja vihasin sitä jo pienenä ja vielä enemmän nyt vanhempana. Minusta juomista on jo yhden tai kahden ottaminen, ei sitä, että noni, nyt alkaa tuntua känniltä. Vanhempi ei saa koskaan olla niin itsekäs, että uhraa lapsen mielen sen takia, ettei itse kestä itseään ja elämäänsä ilman teeskentelyä ja juomista. 

Todellakaan en ole sanomassa tietenkään, etteivät vanhemmat saa juoda, päin vastoin. Jos siitä tulee hyvä olo, niin ehdottomasti. Mutta jo pieni lapsi huomaa, jos vanhempi on päissään, joten on oikeasti parempi pitäytyä siinä yhdessä tai kahdessa. Kun tehdään lapsia, sitoudutaan vastuuseen ja vastuullisuuteen. Vanhemmuus on minusta sitä, että luovutaan turhasta itsekkyydestä ja itsepäisyydestä ja eletään niin, ettei lapsi saa siitä harmia. Omat vanhempani tyrivät tuon osalta melkoisen kovasti monessa kohtaa, joten toki olen jyrkkä mielipiteissäni. Onnekas olenkin nyt, kun oma mies ei juo paljon (on oikeasti hurja ilta, jos saan Juhanin ottamaan KAKSI 0,33l siideriä!) tai polta tai pidä omaa elämäänsä kaikkea muuta tärkeämpänä. Terve itsekkyys on sitä, että pitää itsestään huolta, epäterve sitä, että uhraa sen varjolla kaikki muut. 

Tänään sain lisäksi pienen avautumiskohtauksen Henkkamaukalla. Oulussahan niitä on kaksi, toinen keskustassa ja toinen Zeppeliinissä. Nyt autollisena päästiin sitten käymään Zepessä, jonne lähdin ihan varta vasten, koska keskustan liike on ottanut valikoimista pois kaikki yli koon 42/44 tuotteet. Arvata saattaa että pettymykseni olikin sitten ihan järjetön, kun Zepen liikkeestä ei löytynyt itselle yhtään mitään. Siellä oli mammavaatteita, jee. Siellä oli isoja kokoja mammavaatteista, jee. Mutta! Ne olivat niitä pirun kauheita pillifarkun perkeleitä (anteeksi kiroilu, mutta vihaan niitä oikeasti)! Hyllystä löytyi yksi malli, jossa olisi ollut hyvät lahkeet, mutta arvatkaapa kahdesti olivatko koot loppuneet. Tiukan syynin ja selaamisen jälkeen meinasi oikeasti tulla itku, ja pitihän siinä sitten myyjälle vaahdota asiasta. Minä kun en ikinä vaahtoa, niin pyysin siinä puolessa välissä kyllä anteeksikin ja sanoin, etten saisi häneen sitä purkaa. Onneksi oli fiksu tyttö, joka osasi ajatella asiaa minunkin kannaltani ja kannusti, että nyt pitäisi olla tulossa leveämpiä lahkeita myyntiin enemmän ja ehkä tässä vähän ajan päästä löytyisi mullekin malleja. Joten kuukauden päästä uusiksi... Itku meinasi tulla. Asiaan ei auttanut, että tänään on ollut kinapäivä Juhanin kanssa, ja nälkäisenä ja ahdistuneena ja harmistuneena jossain vaiheessa reissu menikin tympääntuneeksi tiuskimiseksi ja mykkäkouluksi kotimatkalla. Ja toki sama toistui illalla ruokakauppareissulla.

Hetken ehdin olla hyvällä mielin, mutta tämä päivä on kyllä tympinyt kympillä. Jospa tämä tästä, ja ehkä tosiaan pitäisi aloittaa ne lääkkeet taas...

Sisälläni on pippeli!

Huh, kun viikko kului taas nopsaan. Neuvolassa ehdin käydä eilen tutustumassa Kelan papereihin ja ensi viikolla meillä on kotihaastattelu vauvatukiryhmään. Mutta nyt ne tärkeimmät ensin...

 

Eli lääkärisetä kertoili meille ultrassa viime viikolla, että poika olisi tulossa. Koko toimitushan oli, kuten viimeksi postasin, ihan mahdottoman nopea. Ehdin kuitenkin kysymään, että näkyykös sieltä, että kumpi olisi tulossa, ja suoriltaan miettimättä setä kertoi, että kyllä tuolla ihan selvä pippeli vilahtelee ja poika on tulossa. Melkoisen varmalta kuulosti tieto, joten ei se sitten tainnut olla mikään kummallisesti naamioitunut napanuora tai muuta outoa ylimääräistä. Neuvolantäti myös eilen osasi kertoa, etteivät ne lääkärit (onko ne edes lääkäreitä, vai kenties hoitajia?) edes sanoisi mitään, elleivät ihan varmoja ole asiastaan. Joten tämä on nyt tulos, ja täytyy sanoa, että ei ne ennusmerkit hirveästi taida kertoa. :) Vaikka toki hivenen hämäsin, kun pistin mukaan omat ja kaverin fiilistelyt pistelaskuun, ja oi kuin jännää olikaan olla väärässä. Hassu tunne, ei sitä äipänvaistoa ihan joka paikassa voi näköjään kuunnella. Joku fiksu oli kommenteissa ehtinytkin miettimään, että vähän kaikuu rivien välistä poikauutiset, mutta jännä kysymyshän tuo oli muutenkin. :)

Mutta että poika... Miehän ihan aluksi toivoin poikaa hitusen enemmän ja Juhani tyttöä. Kummallekin on kumpikin kuitenkin tervetullut ja olin omien fiilistelyjeni pohjalta ihan täysin jo tottunut ajatukseen tytöstä ja pidin ajatuksesta. Siksi poikauutiset oli hiukan hassu totuteltava, aluksi olin ihan pihalla. Ei sitä oikein osannut kuin virnuilla ja todeta Juhanille ultrapaikan naulakoilla, että hitsi, meille on sitten tulossa poika. Viikko tässä on mennyt uutiseen totutellessa, eikä vieläkään oikein ole realisoitunut koko juttu. Samat fiilikset varmasti olisivat olleet tytön kanssa, terve lapsihan tässä on se pääasia ja ehdottomasti päällimmäisenä mielessä.

Stumblailen nykyään paljon raskaus- ja synnytyssivustoja (StumbleUpon on siis lisä-application selaimeen, joka heittää katsottavaksi satunnaisia sivustoja aiheista, jotka sinua kiinnostavat) ja sieltä on löytynyt kyllä paljon mielenkiintoisia asioita. Olen lukenut paljon synnytystarinoita, ja omat synnärisuunnitelma alkaa olla valmis. Samaten on nyt tullut uutinen, jonka mukaan vauvoilla on paljon vähemmän raudanpuutosta nelikuisena, jos napanuoraa ei katkaista heti. Tämän vuoksi miun synnäritoiveet on nyt mahdollisuus altaaseen, jumppapalloon ja synnytystuoliin, lääkkeet mahdollisimman myöhäisessä vaiheessa, jos ollenkaan, jotta saan kävellä ja liikua paljon, kun se helpottaa synnyttämistä, ja toive siitä, että napanuora katkaistaa vasta n. 3min synnytyksen jälkeen. Samalla on tullut myös löydettyä sivuja, joilla puhutaan kamalan koskettavasti keskenmenoista ja keskeytetyistä raskauksista. Korostui kovasti se, kuinka onnellisia me saadaan olla, kun trisomitesteistä on tullut hyvät arvot ja np- ja rakenneultrassa on kaikki ollut juuri kuten pitääkin. Ei saisi pitää näitä asioita itsestäänselvyyksinä, vaikka osittain teenkin sitä nyt ihan senkin takia, että muuten olisin ihan kamalan pelkoinen koko ajan aivan kaikesta. Itsesuojeluksihan sitä voisi ehkä sanoa?

Tosiaan neuvolassakin oltiin. Kaikki pissanäytteessä oli edelleen hyvin, joten olen todella tyytyväinen. Tällä ylipainolla ja huonolla tämänhetkisellä proteiininsiedollani (eli kaikki oikea ruoka tulee korvattua välillä mässyllä, hyh) olen todella tyytyväinen siihen, etteivät sokeriarvot ole vielä nousussa. Sokerirasitustesti on sitten joulun alla, en odota innolla sitä jättiannosta sokerilitkua, mutta sepäs on sitten sen ajan murhe. Paino on noussut nyt n. 2kg, josta toinen tupsahti kummallisesti alkuviikosta. Voipi olla, että siitäkin oli osa nestettä tai edellisen päivän syömisistä, mutta tuohonkin lukuun olen äärimmäisen tyytyväinen. Neuvolantäti käytti sanoja "tämähän on suorastaan oppikirjojen mukaista painonnousua" ja oli myöskin tyytyväinen. Hemoglobiini oli tippunut aiemmista 135 lukemista 120:een, joten nyt pitää vähän yrittää petrata ruokien kanssa. Mutta kaikki hyvin, Kelan liput ja laput on matkassa ja tietoa on asioista taas vähän enemmän.

Tällä viikolla kävin myös ensimmäisen kerran katselemassa vauvanvaunuja ja autoon istuimia. Sain mukavasta ylivieskalaisesta liikkeestä hyvää palvelua, joten sinne mahdan viedä isin ostoksille, vaikka Oulustakin voisi liikkeitä löytyä. Opin tärkeitä juttuja vaunuista ja tangon korkeudesta, siitä että autoistuimia saa nykyään enää telakalla (tai ei ainakaan kannata ostaa telakatonta) ja muuta fiksua, kuten että millaisia alustoja saa hoitopöydälle.

Ylivieskassa olin, koska olen nyt autollinen ihminen. Eli meillä on pikkuveljen kanssa ollut käytössä "perintö-Carina", isän vanha auto, joka siirtyi nyt sitten lopullisesti meikäläiselle. Kävin sen tiistaina hakemassa, ja samalla tuli hoidettua paljon muitakin asioita. Pohjolassa tuli käytyä vakuutusten puolesta, ja siellä sitten juttelin myös tietoa itselleni vakuutuksista. Nyt pitäisi tehdä mahdottoman vaikea päätös, eli ottaako vauvalle hoitoturvavakuutus ennen vai jälkeen syntymän. Hintaero on jotain 50e ja ennen syntymää on se kalliimpi, mutta siinä on se etu, että se korvaa ihan kaiken, jos jo heti syntymän jälkeen tarvitaan paljon lääkäripalveluja. 2kk syntymän jälkeen saatu vauvan terveystodistus kun voi rajata pois korvauksia, jos pienellä on ollut vaikka korvatulehdus. Vaikea asia päättää, kun mitä jos vauva ei sairasta yhtään, niin sitten on vakuutus turhaan, mutta jos taas sairastaa, niin sitten harmittaisi, jos ei ole vakuutusta. Toisaalta sairaalakäynnit pienelle on ilmaisia ja vain lääkkeistä pitää maksaa, ja vakuutuksen omavastuukin on 100e per vuosi, joten on oikeasti mahdottoman vaikea valita. Moni ei vakuutusta ota, ja minäkin haluaisin ajatella, että kun kerta itse ja Juhani myös oli pienenä varsin perusterve, niin ei sille vakuutukselle oikeasti ole tarvetta.

Nyt on siis auto ja pesukonekin hankittuna. Hassua, kuinka noiden takia on nyt sitten ihan mahdottoman aikuinen olo. Meikä kun yliopistoaikojen ekoina vuosina luuli, että se aikuisuusfiilis tulee, kun on iso ja fiksu ja väsää gradua, mutta kun ei. Ei se niistä tullut, vaan ekasta pyykinpesukoneesta. Kaikkea sitä. :D

Blub kävi tänään rakenneultrassa!

Pispana köllöttelee selällään

Siellä meidän pikkuinen uiskenteli rauhallisesti. Huomattiin aamulla, että kyllä ei äiti ja isi ole enää teini-ikäisiä: innostuttiin pelaamaan Wiillä Resident Evil 4:sta (eli isi pelaa ja äiti spottaa zombeja) ihan liikaa, ja kun yöllä ei tullut uni, niin pelin ääreenhän sitä sitten palattiin. Viiteen asti valvottiin, ja kun herätys oli 9.15, niin meinasi olla melkoisen töökyrä olo, kun piti nousta. Itse olen heräämiseltäni aika Tarzan, ylös vaan ja menoksi, vaikka kuin olisi väsy, mutta Juhani parka meinasi nukahtaa lattialle, kun koetti saada kuvaa meikäläisen masusta. Mahdoton hoivavimma iski kyllä, kun toinen on ihan reppana ja puoliunessa vielä keskusneuvolan odotuspenkille asti, kun ei edes 30min bussimatka meinannut herättää.

Mamman masu alkaa muotoutua

Tässäpäs nyt myös kuvaa meikäläisen masusta. Olen tässä jo muutaman päivän ajan fiilistellyt, että Blub on tainnut kääntyä pystyasentoon. Kuten kuvasta näkyy, niin eihän meikä mikään pieni ole. Ylävatsa on kuitenkin pullahtanut ulos ja nyt on alamasukin alkanut edentyä, viimeinkin. Löysin stumblaillessa hyvän kuvan, jossa näkyi sisäelinten asento tässä vaiheessa raskautta. Suolisto on siis noussut tuohon ylämahan kohdalle ja vauva vie nyt suurimman osan alamasusta. Hassusti paino on silti edelleen sama kuin raskauden alussa, joten mielestäni ihan hyvin menee tämä raskaus. Hyi, rintsikat muuten on rumat, vähän tuosta pilkistävät. En ole vielä uusia niitäkään joutunut hankkimaan, kun rintojen koko muuttuu ihan päivittäin. Joskus vähän näyttää tiukoilta, joskus taas aivan sopivilta. Nyt aletaan kuitenkin kasvatella paikkoja näköjään enemmänkin.

Mutta tosiaan, ultraan asti päästiin väsystä huolimatta. Jotenkin hassu kerta oli, tällä kertaa mieslääkäri ja meno oli jotenkin sen mukaista. Siinä missä edellinen täti puheli ja jutusteli rauhassa, niin tämä kattoi paikat ja huiskis moi moi, voitte jo mennä. Ulkona oltiin 7min sisäänastumisen jälkeen, ja pelkkään tervehtimiseen ja kenkien kanssa värkkäämiseen meni ainakin 2min. Mutta kaikki tärkeä saatiin kuitenkin tietää. Kyllä tässä näköjään on jo tullut opittua tunnustelemaan vauvelia oikein, kun oikeassa olin ja nyt ollaan masussa käännytty pystyasenton, eikä enää köllitä lantion suuntaisesti. Blub on kasvukäyrällä juuri paikallaan, vain kaksi päivää pienempi kuin laskettu aika antaisi olettaa. Painoa on ipanalla nyt n. 380g ja kaikki paikat sulassa sovussa keskenään ja juuri sellaiset kuten pitikin. Aivot löytyivät heti, selkäranka kiilsi komeasti, jaloissa oli vahvat luut ja kaikki näytti oikein mainiolta. Sukupuoltakin tuli toki kysäistyä...

Nyt meikä tahtoo kuitenkin olla vähän ilkikurinen ja pistän teidät rakkaat lukijani arvuuttelemaan, että mahtaakohan Blub olla pieni tyllerö vai pojankoltiainen. Tässä hieman vihjeitä.

Sormustestissä sormus alkoi heijata, kun alun pyörimiset olivat rauhoittuneet. Koetin olla hengittämättä ja tärisemättä ja vaikuttamatta tulokseen. Heijaaminenhan meinaa poikaa, sormuksen pyöriminen taas olisi ehdottanut tyttöä. 

Kiinalainen syntymäkuukalenteri ennusteli tyttöä. En kuitenkaan ole laskenut omaa kuukuukauttani oikein, joten tulos voi oikeasti olla kumpi vaan. Pitäisi tarkistaa tuo, mutta kun olen 2vko yliaikainen ja syntynyt karkausvuonna, niin totesin olevani laiska, enkä jaksa laskea. Hups.. *virn*

Kaverilla on ollut alusta asti ihan olo, että olisi tyttö tulossa. Itse myös olen pitkään fiilistellyt, että mahtaa olla tyttö. En myös muista, että ihan hedelmöityksen aikaan oltaisiin harrastettu seksiä, ja koska poikasiittiöt ovat nopeampi ja vahvempia, mutta tyttösiittiöt kestävät pidempään, voisi tulossa olla tyttö.

Miran blogissa taas oli tällainen mahtava lista uskomuksista, joten vastailen näihin nyt alkuraskauden tuntumusten mukaan.

Tyttö vie äitinsä kauneuden.

Joinakin päivinä peili näyttää ihan normaalilta, joinakin päivinä pidän itseäni nättinä ja toisina taas luuskattu manaattikin olisi hekumallisempi. Kallistun kuitenkin ehkä nättiyden puolelle, kun finnit eivät dominoi naamaa liikaa (paitsi leussa) ja hiukset voivat hyvin, enkä näytä aina ihan pöhnäiseltä. Poika?

Poikamaha on pyöreä ja edessä,
tyttömaha leviää joka suuntaan.
Tätä on vaikea arvuutella, kun kasvu on vielä niin vähäistä. Vyötärö on kuitenkin edelleen paikallaan eikä lantio ole leventynyt yhtään. Poika?

Poikaviiva on tummentuma, joka ulottuu hävystä navan yli,
tyttöviiva jää navan alle.
Ei ole vielä ainakaan minkäänlaista linea negraa havaittavissa. Tyttö?

Poikaa odottava himoitsee suolaista,
tyttöä odottava taas makeaa.
Jätskiä! Pullaa! Mässyä! Sipsipussi kesti yli viikon, suolamantelit jäivät syömättä, ja ruoka on inhottava vastus, jos se ei ole raikasta. Tyttö?

Pojan kanssa ei ole pahoinvointia,
tytön kanssa kyllä.
Mikä lasketaan pahoinvoinniksi? En ole oksentanut kertaakaan, mutta ruoka on öklöttänyt ja tekee sitä välillä edelleenkin. Toisaalta olen välillä nirso ruokailija oikean ruoan suhteen muutenkin. En osaa päättää.

Vilkas sikiö on poika,
rauhallisempi sikiö on tyttö.
Tämä tenava on tainnut möyriä jo pidempään. Ultrassa ainakin oli ekalla kerralla meno päällä, ja usein tunnen paljon pyörimistä ja hyörimistä. Poika?

Jos sänky on oveen nähden poikittain tulee tyttö.
Jos pitkittäin, niin poika tulee.
Oven vastaisesti on sänky. Tyttö?

Mikäli raskausaika on vaikea,
lapsi on ilman muuta poika.
Voisihan tämä olla toki vaikeampaakin, en ole tosiaan oksennellut ja pystyn ainakin jotain aina syömään. Helpoksi en kuitenkaan sanoisi ollenkaan. Poika?

Poika aiheuttaa närästystä.
Minulla ei ole koskaan eläissäni ollut närästystä, vaikka huonovatsainen muuten kyllä olen. Tyttö?

Äidin jalkojen kylmeneminen ennustaa poikaa,
samoin kuin isän lihominen raskauden aikana.
Villikset pääsee jalkoihin usein, ja isi "tykkää" kiljua, kun jopa normaalia kylmemmät varpaat hiplaavat paljaita reisiä peiton alla. Isin masu on myös ollut äidin masua komeampi viime aikoina. Poika?

Jos rinnat kasvavat heti raskauden alussa,
on odotettavissa tyttö.
Eivät mielestäni varsinaisesti kasvaneet, mutta olivat pinkeämmät ja reaktio kuten kiihottuessa eli terhakammat ja isontuneet. Rintsikoita en tosiaan ole vielä tarvinnut uusia. Poika?

Tyttö tekee äidistään kiukkuisemman,
poikaa odottava pysyy tyynenä.
Minä nyt en ole koskaan oikein tyyni, vähän tämmöinen hermoheikko enemmän... Kuitenkin enemmän olen rauhallinen tai jopa flegmaattinen, väliin erittäin surullinen. Riitely on nykyään "tiuskis" "vastatiuskis" "mykkäkoulu" "puhutaan ja sovitaan". Poika?

Kokonaistilanne, kun kaiken tämän laskee yhteen:

Tyttö   8    -    Poika   7

Yksi päättämätön ääni

Tehtävä ei ole varmasti helppo. ;) 

Olen myös näköjään alkanut pieneksi julkkikseksi, my 15 minutes in fame are going. Eli opiskelukaverini Saga teki minusta ja blogistani jutun Ylkkäriin, Oulun yliopiston opiskelijalehteen. Lehden voi netistä lukea tästä, juttu on sivuilla 18 - 19. Koetan jossain vaiheessa keksiä, miten saisin napattua tuon aukeaman kuvaksi tai käyn skannaamassa sen koneelle itse. Aika vahvaa tarinaa masennuksesta ja muista ongelmista tämän raskauden aikana. Juttu kuulemma kuitenkin kirjoitti itse itsensä haastattelun pohjalta, joten en ole yhtään pahana. Mitä sitä peittelemään, ei kaikilla ole aina helppoa.

Sen voin kuitenkin kertoa, että tänään on hurjan leppoisa ja iloinen olo, ultrakäynti oli niin kiva. ^_^

Levottomat ja housuttomat jalat...

Nukkumisesta on tullut taas vaihteeksi saavutus. Olen aina ollut huono nukkuja öisin, jotenkin vaan aamupäivästä uni on syvempää ja parempaa. Nyt on tuo mahamökkylä alkanut lillua ikävästi, joten kaikki asennot tuntuu inhottavilta. Nukun yleensä kyljelläni ja ylempi jalka vielä koukussa rinnan edessä. Tämä totta kai alkaa olla hankala asento, kun masu painaa ja pelottaa, että luuskaan pienen, mutta silti vaan aina väännyn tuohon asentoon. Sittenpä on epämukava olo ja maha lutistuu, ja herään joka ikinen kerta, kun vaihdan asentoa. Lisäksi pidän aina tyynyä sylissä, joten jo pelkkä tyynyn siirtäminen on herättävä toimenpide. Lisäksi selällään ollessa olo on jotenkin kummallinen, kun Blub möyryää, joten mikään asento ei juuri nyt ole hyvä. Viime yönä tuli 12 ja 6 välillä nukuttua pari tuntia heikosti, ja aamun suunnitelma lähteä yliopistolle graduilemaan kaatui täysin, kun piti sitten yrittää nukkua 6 - 13, jotta jaksaisi edes jotain. Huonoa unta oli se edelleen, ja vieläkin särkee päätä.

Jotenkin tuntuu, että kun tuo mahamöllykkä on vielä tuolla sisällä, mutta kuitenkin jo sen verran painava, että se tuntuu esim. pyöräillessä ja juurikin kyljellään maatessa, että en tykkää siitä juuri nyt yhtään. Jotenkin haaveilen, että sitten, kun masu saa enemmän massaa, se alkaa varsinkin kylkiasennossa tukea itse itseään enemmän, eikä tuntuisi enää siltä kuin mahan päällä olisi semmoinen kasarivyölaukku, joka löllyy ihan väärin ja hankalasti. Fiilis on siis kuin mahassa olisi iso irtonainen möllö, joka ei vaan pysy paikallaan, vaikka pitäisi.

Lisäksi koko ajan on kamalan levoton olo, mikä ei todellakaan auta nukkumista. Johtuuko nyt sitten tuosta lääkkeestä, mitä pitää pään takia ottaa, vai onko tämä joku uusi raskaushormonijuttu, en tiedä. Olo on kuitenkin koko ajan sellainen, että en jaksa tehdä mitään, en saa mitään aikaan, mutta silti haluaisin hyppiä pitkin seiniä, kun jokainen asento tuntuu hankalalta, kaikki ajatukset on sikin sokin päässä ja ilman minkäänlaista järkevää kokonaisuutta ja raajoissa kulkee energiavirtoja, jotka tuntuvat pakottavan sätkimään.

Lisätään mukaan gradustressi, jatkuva niskasärky ja näköjään taas tulossa oleva toinen penteleen flunssa, niin olo ei ole mitenkään kovinkaan kummoinen.

Sitten on tämä vaateongelma. Minä kun olen kokoa 46/XXL, niin en nyt tiedä, että mistä ihmeestä löydän vaatteita loppuraskauden ajaksi. Täällä Oulussa on vain pari äippäliikettä, ja niistä saa vain kokoja 44 tai alle, ja mitä katsoin niitä tällä hetkellä, niin kaikki housut ovat kamalia pillimalleja. Pillifarkut eivät oikeasti sovi kellekään, saati sitten raskaana olevalle, joten mikä ihmeen pointti noissa oikein on? Olen koittanut myös selailla nettikauppoja, etsinyt niitä foorumeilta ja ties mistä, mutta ainoat vaihtoehdot noille kamalille pillimalleille näyttävät olevan Amerikasta asti tilattavat kunnon housut. Siis mitä ihmettä, Suomesta, jossa on paljon lihavia, ei saa järkeviä äitiysvaatteita??! En minä tahdo mitään kapreja, minä tahdon kunnon farkut, joilla selviää talvesta. Vaikka masu ei vielä vauvamahalta näytäkään, niin kyllä sitä sen verran alkaa jo olla, että omat housut ahdistavat tai eivät mahdu enää ollenkaan. Yksillä housuilla on vähän tympeä taapertaa eteenpäin, vaikka niin olen kyllä tehnyt jo varmaan kuukauden. No okei, löysin toisetkin, jotka sopivat vielä ehkä hetken.

Tilanne on tässä vielä vähän tympeä, kun toki voisin tilata vaatteita tai modata omia vanhoja lisäämällä niihin vauvakangasta. Ongelmaksi muodostuu vaan raha, kun juuri nyt sitä ei ole. Laitoin syyskuussa hakemuksen kuntoutusta varten, kun psykiatri ehdotti, että sillä voisin saada rahaa äitiysrahaan asti. En ole saanut opintotukea enää viime joulukuun jälkeen, joten tämä vuosi on väliin ollut vähän vaikea. Inhoan pyytää vanhemmiltani, joten olen mieluumin ilman mitään. Nyt vaan pitäisi tosiaan alkaa tilailla tai sitten modata, ja modaamisen esteeksi tuli rikkoutunut ompelukone. Siitä katkesi viime käytön aikana osa, joka laskee jalustimen alas ja säätelee langan tiukkuutta, joten korjaus on ehdoton tarve. Joten jos saan kuntoutusrahan, saan kaiken tuon tehtyä, mutta nyt pitää odotella vielä tämän kuun loppuun. Myönteisen kuntoutuspäätöksen sain jo, mutta rahaa pitää hakea erikseen. Positiivista tässä on se, että se maksetaan sitten takautuvasti syyskuulta asti ja joulukuussa tilanne helpottaa oikeasti todella paljon, JOS saan myönteisen päätöksen. Sitä odotellessa pitää vaan koettaa keksiä, että mitä tekisi. Onneksi Juhani tukee, ja velan maksan sitten myöhemmin takaisin. Näin piti tehdä keväälläkin.

Voisin myös alkaa hyväksi ja kiltiksi blogaajaksi ja alkaa kommentoida ihmisten jättämiin kommentteihin. Käyn kyllä lukemassa kaikki kommentit, mutta olen vähän huono tuossa vastauspuolessa. Aina en edes tiedä, että mitä vastaisi, vai pitäisikö vastata ollenkaan. Mutta niin, luomumaitoa pitäisi kokeilla laktoosittoman sijaan, tämä oli hyvä vinkki joltakin, ja Miran blogista minun pitää vielä käydä kalastelemassa se edellisen postauksen ihanan lohharibodyn kuva tänne omaankin. :)

Blub täyttää tänään puoli raskautta!

Ai siis mikä täyttää, häh? Meidän Blub! Pieni sai työstönimen tässä viime viikolla, vihdoinkin. Olin jo pitkään odotellut, että mistähän sopiva nimi ilmestyisi, kun tulin viime viikolla lueskelleeksi satunnaista toista vauvablogia. Siellä oli kuva suloisesta pienestä bodysta, jossa luki teksti tyyliin "I was born in the year of dragon 2012". Oi oi oi, onko meidän pienestä siis tulossa lohikärmesvauva?! Kyse on siis kiinalaisesta horoskoopista, ja vastaus on kyllä, ensi vuonna on lohikäärmeen vuosi.

Olen aina ollut lohikäärmefani, joten tämä on enemmän kuin muikea yhteensattuma. Asiaa tutkittiin vielä tarkemmin ja saatiin selville, että ensi vuosi on vesilohikäärmeen vuosi, kiinalaisessa horoskoopissa kun vaihtelevat nämä peruselementit eri eläinten lisäksi. Minä olen puurotta ja isi-Juhani on tulitiikeri. Saas nähdä, millainen perheyhdistelmä tulee tästä, emme vielä ole tarkemmin tutustuneet persoonallisuuskuvauksiin ja muihin noista, vaikka pikaisesti wikistä ne luettiinkin ja kyllä ne oli aika osuvia. Mielikuvituksekas pieni on ainakin tulossa.

Mutta miten tämä siis liittyy nimeen Blub? Noh, mehän ollaan Juhanin kanssa molemmat nörttejä ja olemme pelailleet paljon kaikenlaista. Yksi yhteinen vanha pelituttu on ADOM, ascii- eli kirjainpohjainen rpg eli roolipeli, jossa sankari pyrkii pelastamaan maailmansa ja nousemaan joko hyvän ritariksi tai pahan kuninkaanksi, noin suurinpiirtein. Tämä tehdään suorittamalla valikoidusti kymmeniä ja kymmeniä erilaisia tehtäviä, joista yksi on pienen vesilohikäärmeenpojan Blubin saattaminen yhteen äitinsä kanssa vesiluolassa. Ei ole mikään helppo tehtävä muuten... Mutta, kun alettiin puhua vesilohikäärmeenpoikasesta, nousi hetiheti molemmille mieleen nimi Blub, söpö sininen D-merkki, joka etsii pelissä emoaan. Ja niin nimi tuli, ja ihastuin siihen heti ihan mahdottomasti, joten meidän pieni on nyt Blub!

Hieman henkilökohtaisia yksityiskohtia pääni sisällöstä

Olen mietiskellyt tämän postauksen aihetta ja tyyliä jo monta päivää. Edellisestä kirjoituksesta on aikaa, joten on totta kai jo vihdoinkin hetki kirjoittaa edes jotain. Vähän vaan meinaa tänään olla mieli matalalla, niin kirjoittaminen häikkää. Nukuin aivan liian pitkään, puoli kolmeen asti päivällä, joten tänään ei oikein mikään ole tuntunut etenevän. Eilen ja toissapäivänä olin auttamassa vaalihommissa, ottamassa ääniä vastaan yliopistolla, joten oli kivaa ja sosiaalista. En vaan saa edelleen sosiaalisuutta ja itseäni tasapainoon, joten näköjään morkkispäivä tulee väkisinkin, vaikka se kuinka tyhmää olisikin.

Yliopistolla on nyt tullut hengattua pikkuisen enemmän muutenkin, kun sain vihdosta viimein gradua liikuteltua vähän eteenpäin. Litteraatti eli kokousaineistoni kirjalliseksi versioksi saattaminen on vihdoin valmis, joten nyt olen päässyt analysoimaan sitä. Pääsen alleviivailemaan papereita eri värisillä kynillä, joka on jostain syystä äärimmäisen tyydyttävää hommaa. Tykkään noista alleviivailukynistä, kalenterikin on tarpeen mukaan niiden väreillä koodattu. Litteraatin lisäksi olen taas alkanut selailla kirjoja, joten tässä pian voisi alkaa oikeasti kirjoittaakin jotain. Ehkä sitten ahdistaa vähän vähemmän, kun vanhemmat kyselevät gradun kuulumisista. Siinä sitten koittaa sanoa jotain, että kyllä se joskus valmistuu. Ehkä...

Viime viikolla oli neuvolakäynti, jolloin käytiin tätin kanssa läpi voimavarakyselylomake. Vähän huolettaa, että tuleeko koko loppuraskaus ja sitten varsinkin imetysaika olemaan yhtä synkkää kuin nyt. Inhottaa, kun äiti toitottaa, kuinka kuulostan muka normaalilta raskaana olevalta naiselta, kun sanon olevani oikeasti todella masentunut. Kiitos vaan tunteideni mitätöinnistä, voisitko vaan joskus kokeilla empatiaa? Ei normaali raskaana oleva nainen piilottele kotona, käy suihkussa pakolla, vihaa peiliä (asiaan mitenkään liittymättä väistämätön lihominen, vaan koska sieltä peilistä näkyy minä) ja muuta oikeasti vaikeaa, mikä vie kyvyn tehdä yhtään mitään normaalia. Pistää vihaksi moiset kommentit. Tosiaan, masennukseni lysähti jälleen ainakin sinne keskivaikean tasolle, jos ei jopa vaikean rajoille. Ahdistus- ja paniikkikohtauksiakin on ollut, joten näitä ja muita sitten tuli käsiteltyä neuvolassa. Aloitin kevyen mielialalääkityksen, jotta paha masennus ei vaarantaisi kokonaan vauvan tulevaisuutta. Kyllä se on pahempi vaara kuin lääke, joka on todettu turvalliseksi, ja eikös sen pitäisi olla tärkeintä, että äidillä on edes jotenkin hyvä olla itsensä ja elämänsä kanssa?

Masennus on inhottava aihe kirjoittaa julkisesti, mutta haluan sen silti tässä avata esille. Elämäni on ollut vaikea, lapsuuteni ja nuoruuteni varsinkin, joten ei niistä heti pääse yli ja ympäri. Raskaus vielä on tuonut kaiken esille entistä rajummin, joten hoitoja on nyt sitten jos jonkinlaista mukana elämässä auttamassa. Neuvolantäti ehdotti myös perheryhmää, jossa kokoontuu viitisen perhettä, joilla on elämässään ollut vaikeuksia alkoholin kanssa. Itse en ole alkoholisti, mutta suvussa sitä on liikaa, joten en pidä pahana ajatuksena kokeilla tällaista vertaistukea. Odottelen tässä yhteydenottoja ryhmän vetäjiltä, niin katsotaan saisinko siitä apua ja tukea uuden elämän opettelussa. Onhan tässä ollut iltoja, että harmittaa, kun ei voi ottaa yhtä tai kahta, mutta pelkoani alkoholismista hälventää onneksi terapeutti, joka sanoo, että ei halu tarkoita sitä, että olisin alkkis, koska en oikeasti joudu pelkäämään sitä, että alkaisin pämpätä päätä täyteen tai tissuttelemaan raskausaikana.

Mitähän tässä muuten? Sain eilen ensimmäisen kommentin siitä, että masu alkaa näkyä. Alkaahan se vähän, viimeinkin, vaikka itse vieläkin miellän sen enemmän näyttävän siltä kuin olisin lihonut, eikä varsinaiselta raskausmahalta. Pieni kelluskelee edelleen poikittain syvällä tuolla alamasussa, joten vielä taitaa mennä aikaa, vaikka kohta ollaankin puolessa välissä. Kyllä, varmasti ehdin kyllästyä siihen mahaan vielä, mutta kuten olen jo sanonut, olisi se silti jo kiva. Vielä tässä odotellaan myös ensimmäisiä potkuja, vaikka möyryämisen olen jo huomannut viikko pari takaperin. Tai pidän sitä möyryämisenä, kun mahassa välillä muljuaa hassusti. Pieni treenaa kuperkeikkoja.

Kaverilla oli tässä vasta synttärit, joilla pääsin tapaamaan kahta vauvelia. Oli kivaa, mutta tuli vähän kurja olo, kun käsi kipeytyi ihan heti pojan kannattelusta. Tästä sain onneksi pontta lähteä salille, ja siellä on jo pari kertaa tullut käytyä. Huomenna voisi taas circuittiin, kun on kiva vetäjä ja edellisesta kerrasta on nyt viikko. Treeni tulee tarpeeseen, niin jaksan sitten paremmin raskauden lopun, synnytyksen ja kaiken sen jälkeen. Vuoden tauon jälkeen tuntuu hyvältä uskaltaa, jaksaa ja pystyä taas liikkumaan, ja olen tyytyväisempi itseeni. Tämäkin on hyvä ja mieltä parantava asia, tästä pitää olla tyytyväinen.

P.S. Paino ei ole vieläkään oikeastaan noussut. Jännää, mutta hyvä, sillä ylipainoa on sen verran, että nousu saisikin jäädä sinne 5kg luokkaan maksimissaan. En stressaa, vaikkei jäisi, mutta suurin onnistuminen olisi, jos jäisi.

Ensimmäiset hankinnat!

Olen tässä hetken odotellut lisää kirjoitusmateriaalia ilmestyväksi. Tämä varsinainen pöpylä kun nyt ei oikein ota ymmärtääkseen, että hänen pitäisi jo näkyä. Eli kateellisena katselen vauva-foorumien vauvamasukuvia, kun toisilla on nätit muhkut jo kymppiviikon jälkeen, eikä tämä oma näy vielä mihinkään. Vaikka niinpä tuota oma äiti kertoi, etten minäkään näkynyt pitkiin aikoihin, kun naapurin neidin vauva oli jo kunnolla edustamassa. Synnyttiinkin samana päivänä, joten ei se masun koko kerro välttämättä mitään. Kateilen silti, masu olisi niin hirmuisen kiva asia jo olla. Eipä tuo painokaan toisaalta ole noussut vielä kuin ehkä juuri ja juuri samoihin lukemiin, kuin missä oltiin ihan alkuraskaudesta, vaikka syön välillä ihan miten sattuu. Onneksi kuitenkin näin, tosin voisi nalkaa tässä vähän enemmän natustella porkkanoita pullan sijasta...

Toisaalta mun toinen masuosa on alkanut vähän pöljäksi. Eli näin raskauden kunniaksi mun hankala mahani päätti äityä laktoosi-intolerantikoksi. Juustot ja jogurtit onneksi menee ihan normina, samaten muut happamat maitotuotteet, mutta puhdas maito piti vaihtaa laktoosittomaan. Onneksi laktoositon on ihan saman makuista kuin normaalikin, jos ei jopa parempaa, joten hyvillä mielin sitä tulee juotua, vaikka hinta onkin reilusti korkeampi. Saattaa jäädää raskauden jälkeen tavaksikin, ehkä se auttaa muutenkin tuohon mahan temppuiluun. Koskaan en suoraan maitoon ongelmiani kohdistanut, kun läheskään aina ei mennyt maha sekaisin maidosta, mutta ei tuosta varmasti haittaa ole vastaisuudessakaan.

Sitten niihin hankintoihin. Jotenkin olen pitänyt rakenneultraa ja sukupuolen toteamista semmoisena rajana, että sitä ennen en tahdo hirveämmin mitään ostella. Kyseinenhän tapahtuu kuitenkin vasta 10.11., ja tilaisuuksiin pitää tarttua, kun ne nenun eteen ilmestyvät, joten nyt on tullut jo vähän jotain haalittua. Ensimmäisenä saatiin siis talouteen babysitteri. Kaveri oli käynyt ostamassa moisen Hulluilta päiviltä, ja kotiin kantaessaan ihmetellyt laatikon painavuutta. Sieltä olikin sitten paljastunut kaksi sitteriä, ja kun talouteen on tulossa vain yksi vaavi, niin toiselle piti sitten keksiä tekemistä. Kyseinen sitteri oli maksanut 30e, netistä tilattuna ilman hullua tarjousta 45e, ja tuskin oli tarkoitus Stokkallakaan myydä noita kahta yhden hinnalla, joten hups oho niille. Päädyttiin hinnan puolitukseen, ja 15e maksusta meillä on nyt keinusitteri. Itse ainakin tykkään, että tuo on hurjan söpö, väri on kiva ja kuviot sopivat kummalle tahansa.
Seuraavaksi sain sitten mummoltani ihanan myssyn, jolla on isäni tuotu aikoinaan synnytyssairaalalta kotiin. Tuli hirmuisen nostalginen olo, kun tuo keltainen pieni hattu on yli 50 vuotta vanha. Kuvan otan siitä sitten, kun se on oman pikkuisen päässä ja matkalla ollaan kotiin.

Kolmas ostos on uusi pesukone! Mun elämäni eka oma vaatteidenpesukone! Prismoissa on menossa järkky tarjous, 529e Rosenlew hintaan 299e. Ei siis ihme, että kyseinen kone oli mennyt alta aikayksikön ja myynyt itsensä loppuun jo varmaan keskiviikkona, kun tarjous alkoi tiistaina. Sitä kuitenkin tulee Limingantulliin lisää, joten käytiin siellä eilen tilaamassa ja maksamassa oma kone. Saadaan se tänne sitten marraskuun alussa, ja mie varmaan istun mokoman kanssa vessassa ekan pari tuntia juhlimassa, kun enää ei tarvitse roijata pyykkivuoria toiseen taloon pestäväksi. En yhtään tykkää, kun pyykkitupa on pihan toisessa talossa, joten meillä on tahtoneet pyykit aina kasaantua niin, etteivät pesun jälkeen meinaa telineeseen mahtua. Nyt on sitten oma, jolla pestä aina kun tahtoo. Tuon 1-6kg kone, joten ihan heti sekään ei täyty, ja kun se on edestä täytettävä ja korkea malli, niin saan sitten käyttää sitä hoitopöytänä. Tämän idean vuoksi tartuin tuohon tarjoukseen heti, kun sen näin (Ja sattumalta näinkin, onneksi, kun isän luona kävin ja siellä luin mainoksia. Kotona meillä kun on ovessa mainoskielto). Korkeutta tuolla on siis 85cm ja leveyttä 60cm, joten pienenä vauva ei ihan hetkessä pääse pyörähtämään reunan yli, eikä minun tarvitse kyyristellä selkä kipeänä. Sitten isompana vaipat menee varmaan sängyllä tai lattialla helpoiten, mutta näin aluksi pidin tuota ratkaisua paljon parempana kuin hoitopöytää, jolle ei välttämättä olisi tilaa tai jota ei tulisi kunnolla käytettyä. Monikäyttöisyys on avainsana.

Voi ihana isi ja isien jutut

Lueskelen tässä yön kuluksi vauvafoorumilta juttuja isien parhaista sutkautuksista. Aamupäivästä otin päiväunet, niin itsellä ei uni nyt osu silmään, joten noiden juttujen kautta on mukava mietiskellä tuota sängyssä tuhisevaa omaa tulevaa isiä. Harmittaa, kun en hänen parhaita sutkauksiaan ole niin tarkkaan pistänyt muistiini, että osaisin tuommoisiin foorumiketjuihin niitä lainailla, mutta muutamia tulee mieleen meiltäkin.

Tällä hetkellä suosikkijuttuja meillä on SuperMuna. Jonna kävi tässä kuukausi takaperin Helsingistä käymässä ja oli napannut minulle lahjaksi Munasolu-pehmon. Kuuluu siihen bakteerisarjaan, missä on erilaisia söpöjä pöpöjä ja muita kehossa löllyviä minijuttuja. Kyseessä on siis tämän kappaleen alla kuikuileva rusettipää. Munis hengaa meillä eteisen hyllyn ylimmällä hyllyllä punaisen Angry Birdin kanssa ja tarkkailee maisemia. Mies tässä vähän aikaa sitten pohdiskeli tätä meidän nopeaa lisääntymistärppiä. Itse aikoinaan tuumailin, että hänellä täytyy olla kyllä superspermaa, kun heti nasahti. Pohdinnan jälkeen isi mietti sitten Muniksen innoittaman, että mitä jos se olikin mun supermunasolu, jonka aikaansaannosta kaikki on. Tämän vuoksi on nyt sitten projektina vielä joku päivä pykätä Munikselle viitta, kun pitäähän supermunasolulla olla sankarin tunnusmerkki...

Muutenhan Juhani on ihanan kivasti kärryillä tästä raskaudesta. Jossain alkuraskauden ekojen viikkojen aikana tutkiskelin miehen uutta puhelinta, Samsungin Galaxya, jossa on ties mitä vitkuttimia ja vempaimia ja erilaisia applicationeita. Löysin ilmaisohjelmana raskaustietopaketin, joten ehdottomasti se piti lisätä Angry Birdin kaveriksi listoille. Sitä ollaan nyt sitten molemmat tarkkailtu, ja selvästi isikin katselee vauvan kehitystä kuvista ja joka viikon lyhyen tietoiskun mitoista, kun milloin on verrattu vauvaa nutturiin (Can I has anuttur nuttur on meidän vanha yhteinen vitsimme, kyse on siis nektariineista. ), milloin muihin hedelmiin.

Meillä ei isi myöskään hyväksy sikiöväkivaltaa. Minä kun läiskyttelin mahaani muuten vaan, ja kiellon jälkeen vielä riiviömäisyyttäni lisää, niin heti tuli paheksuvia katseita ja käsky lakata pahoinpitelemästä vauvaa. Onneksi on tätä luontaista rasvakerrosta, niin ei läpsyttely ihan heti taida pieneen asti tuntua. ;)

Parasta on mies, joka jokainen päivä osoittaa ihan vahingossa eri tavalla miksi häntä kannattaa rakastaa.

Äitinpentu sairastaa...

Nooh, ehkä tuo otsikko kertoo jo kaiken, mutta lisäillään nyt kuitenkin vähän yksityiskohtia. Tänä syksynä en siis onnistunut pelastamaan itseäni D-vitamiinilla, vaan sain ihan rehellisen kunnon flunssan. Viime syksynä kunnon kuuri tepsi, enkä vuoteen ole sairastellut mitään. Nyt on taas olo jotain ihan muuta, mutta onneksi olen niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan sairasta pitkään.

Perjantaina alkoi kurkku kipuilla, pieni kaktus sinne tuntui pesiytyneen. Lauantaina olin sitten kurkkukipuinen ja köhäinen. Sunnuntaina kurkku hellitti, mutta nokka alkoi kutista. Ja auta armias, kuin mulla osaakaan kutista, kun flunssa iskee. En tiedä mistä johtuu, mutta allergioita en omista. Se kostautuukin sitten flunssassa, kun ihan koko pärstän kaikki limakalvot kutiavat vuorotellen, yhtä aikaa, kahden tai kolmen komboissa tai yleensäkin vaan ihan helvetillisesti! Korvia kutittaa niin, että tökin niitä tikuilla ja pumpulipuikoilla, joskus ihan tahalteen tärykalvolle asti. Silmiä kutittaa, ja niitä pitää hangata. Nokkaa kutittaa luonnollisesti, ja niistäminen ei aluksi auta mitään, kun ei ole niistettävää. Ja viimeisenä ja pahimpana suu. Uargh... Ensinnäkin olen vauvasta asti rouskutellut poskilihojani flunssassa, eli mokomat kai turpoavat sairastaessa. Sinne ne sitten jäävät hampaiden väliin, ja joskus on ihan pottupeltoa koko poskimaa. Ikenet taas tulee raadeltua ties millä, kynsillä, neuloilla, kaikilla, missä on kulmia.... Pahimpina päivinä ei sitten ei-kutinahetkellä tee mieli pestä hampaita, kun ovat reppanat niin hellinä. Ei, ei ole oikein kivaa... x)

Tänään ja eilen sitten taas on tullut niistettyä varmaan puoli litraa mönjää, kutina tulee ja menee ja yleensä vaan on uskollisesti kiusana, mutta onneksi ei enää kurkkua kutita. Huomisesta ei tiedä. "Onnekkaana" ihmisenä kun en myöskään saa ikinä kuumetta, joten sitä sitten hilluu puolikuntoisena kotona tai jossain, mihin nyt jaksaa raahautua.

Raskauden kannalta tämä sairastaminen on ollut jännä kokemus, kun on ensi kertaa elämässään joutunut miettimään, että mitäs tropinpoikasta sitä nyt suuhunsa pistääkään. Buranat sun muut oli heti alkuun pois, mutta onneki Paratabs auttoi kunnolla. Echinafors auttoi kurkun kanssa ja ihana, ihana apteekintäti antoi paketin Panadol Hotia, joka toimii kuten Paratabs, mutta on mukavaa, kuumaa juomaa. Helpotus on siis löytynyt, ja varsinkin, kun sain jatkaa Loratadinin ottamista kutinaan. Kyseinen on siis hyvin halpaa allergialääkettä, jota säilytän aina kotona ihan vaan tämän flunssakutinan varalta. Netti antoi hassun ristiriitaista tietoa, joku kieltää ja toisaalta taas Ratiopharm lupaa käyttää. Apteekissa osattiinkin kertoa, että kielto raskausajan käytöstä on turha, joillakin valmistajilla mukana ihan vaan byrokratian vaatimien muutosten takia. Tuttu ja käytetty lääke, turvallisesti voi nauttia.

Helpottaa mahdottomasti mieltä, kun saa kaikkeen niin helposti varmuuden, eikä tarvi kärvistellä ihan mahdottomissa tuskissa ikävän olon kanssa.

Muuten aletaan olla odotusajan kanssa jo voiton puolella. Ruoka maistuu taas lähes normaalisti, vaikka muutamia kummia pelkoja onkin vielä (kotona en meinaa uskaltaa juoda teetä, mutta muualla kylläkin. What's up with that??). Masu ei vielä näy ulospäin, vaan lähinnä kaikki tuntuu turvotukselta tai liian laiskamässäilyn painonnousulta. Tämä valmiina ollut ylipaino varmasti pitääkin mahan piilossa vielä hetken, kun kohtu lienee edelleen takaisemmassa asennossa. Ainakaan lääkäri tai ultraaja eivät maininneet sen mahdollisesta kääntymisestä, joten vauvamasua voin joutua odottamaan vielä pari viikkoa. Jännää olisi kyllä jo nähdä se oikeasti, mutta ehkä vielä hetken malttaa...

12+4 -> 13/13+1 eli nyt ollaan jo hurjan isoja!

Edellisestä postauksesta on jo paljon aikaa, mutta sen pitikin antaa kulua. Olo on ollut viime aikoina kamalan paha, ja tuntui kuin hormonit vihaisivat kroppaani. Masennus oli pahana ja viime viikonloppuna käytiin pohjalla istumalla flegmaattisena koko päivä telkkarin äärellä. Onneksi tämä viikko on ollut hurjan paljon parempi ja energisempi, joten nyt on mukava kirjoitella kivoja kuulumisia.

Tällä viikolla on nyt sitten tosiaan tapahtunut kaikkea oikein jännää. Maanantaina minulle soiteltiin lääkäristä, että neuvolalääkärini on mukana pilottihankkeessa, jonka vuoksi minun ensi viikon aikaani pitäisi siirtää. Mainitsin, että on ollut huono olo ja haluaisin juttelemaan kuitenkin pian, joten kiltti täti lupasi jättää vuoroni paikalleen. Puolta tuntia myöhemmin sain kuitenkin soiton, jossa hän kertoi, että voisinkin mennä käymään juttelemassa jo keskiviikkona! Sain siis aikaisemman vuoron (ja valittaminenko ei muka kannata?), ja nyt on ensimmäinen lääkärikäynti takana.

Aluksi luonnollisesti katsottiin kaikki normijutut: paino oli tippunut vähän (ei se etominen näköjään ihan päästä keksittyä ollut), verityypiksi varmistui B Rh- (eli jossain vaiheessa minusta otetaan ylimääräisiä kokeita ja ehkä annetaan vasta-aineseerumeita, ettei vereni vahingoittaisi sikiötä), hemoglobiini oli loistava 137 (appelsiinimehu on pelastanut anemialta, kun en ole oikein mitään rautapitoista pystynyt syömään. Eli sentään on jotain imeytynyt.), ja muuten kaikki oli ihan kuten pitikin. Lääkärin kanssa sitten juteltiin ongelmista ja sovittiin, että tarkkaillaan tilannetta. Sitten oli alapäätutkimuksen aika, piti ottaa papa-näyte ja tarkastaa muuten, että kaikki on kunnossa.

Helpommin sanomatta kuin tehty. Koko tilanne lähinnä huvitti ja näin jälkeenpäin naurattaa. Ilmeisesti taaksepäin kallistunut kohtuni on halunnut temppuilla, joten kohdunkaulani oli kierähtänyt osin kohdun taakse ja hyvin ylös ja kaus. Metsästys siis alkoi. Ensin lääkäri kokeili ankannokalla, joka oli ihan liian lyhyt. Sitten testattiin, löytävätkö sormet sitä pohjan napukkaa. Sitten piti hakea avuksi neuvolahoitajamme Ritva, joka piteli tavaroita lääkärin metsästäessä. Taas koitettiin ankkaa, sitten niitä metallisia spatuloita, uudestaan metallisia, jälleen sormilla ja sormet meinasivat unohtua sisälle, kun lääkäri pohti vaihtoehtoja (tässä vaiheessa meinasi naurattaa, kun parin sekunnin pohdinnan jälkeen lääkärillä käväisi hämmentynyt ilme ja sormet piti ottaa pois) ja lopulta sitten metsästettiin sitä vilahtelevaa mutta oi niin karkulaista kohdunkaulaa sokkona. Eli ehkä tuli näyte, ehkä ei, mutta päällisin puolin sentään kaikki oli kunnossa. Ronkloti ronkloti, piti siinä vähän oikeasti pidätellä naurua.

Tänään sitten käytiin niskaturvotusultrassa. Matka oli hurjan pitkä, miksi lienee pistetty noinkin keskeinen laitos Maikkulaan. Meiltä tuli bussilla matkaa yli 30min, joten vähän puudutti istuskella sinne ja takaisin. Perillä meidät otti vastaan hurjan mukava rouva, ja sitten alettiin kuvailemaan sikiötä. Kuvaa katsottiin sekä masun päältä että emättimen kautta, joten kaikki tuli tarkasti mittailtua ja tarkastettua.

Ja siellä se meidän tenava uiskenteli kuin vanha tekijä. Hirmeä vilinä kävi välillä, kun jalat vispasivat, kädet vähän vilkuttelivat ja taisi sieltä muutama reisivenytyskin näkyä. Pyöriä jaksoi pikkuinen myös, ihan kuin olisi itseään halunnut esitellä oikein kunnolla. Harmillisesti ei saatu kuvaa kokonaistenavasta, mutta tuossa alussa on nyt sitten ihan oikeasti meidän vaavan profiili nassusta. Siellä näkyy sievät kasvonluut, kun toinen kölliskeli hetken rauhassa. Kaikki muukin oli kuten piti, turvotusta oli 1,6mm, joka on kuulemma oikein ok, pää/peppumitta vanhensi pientä vähän ensimmäisestä mittauksesta ja kaikki elimet ja sormet ja varpaat ja komea selkäranka olivat paikoillaan. Kuultiin myös sydänäänet ekaa kertaa yhdessä, ja oikein komealta kuulostivat. Pulssi oli tänään 154, kun lääkärin kuunnellessa oli 148-150. Liekö siis pieni ollut päiväunilla keskiviikkona, kun isi ei päässyt mukaan kuulolle, ja nyt oli mainio aika pistää kunnon show pystyyn.

Ultran jälkeen olo oli kyllä varsin jännä. Isi-Juhani hihitteli ja oli vähän kahden vaiheilla, että pitäisikö virnistellä hölmönä vai kenties vähän panikoida. Enemmän se kyllä sinne ilon puolelle meni, ja samaten itselläkin. Nyt tämä odotus vaikuttaa taas vähän konkreettisemmalta, kun on nähnyt pienen pyörivän väkärän huiskuttelemassa. Pitkät koivet on lapselle ainakin tulossa, joten eiköhän sieltä uimari tosiaan tule isinsä koulutettavaksi.

Muuten raskaus on mennyt jo paremmalle puolelle, eli toinen kolmannes on alkanut ja näköjään jo vähän pidemmällä kuin luulin. Huono olo on alkanut väistyä, vaikka vieläkin on monia ruokia, joita ei tee mieli syödä. Ehkä sitä oppi vaan vähän nirsoksi, kun Ben&Jerry-jäde kyllä maistuu, mutta pihviä ei jaksa paistaa. Hups.... Masuun ilmestyi viime viikolla pari pientä raskausarpea, joka oli hyvä aloitusmerkki rasvailulle. Muuten ei oikein omasta mielestä masu vielä näy, vaikka toki kohtupallero tuntuu ihan selvästi, kun masua kokeilee.

Gradukin on muuten edennyt ihan pikkuisen. Olisi kiva, jos oikeassa elämässä olisi tuommoisille jutuille prosenttilaskuri, kuten peleissä monesti on. Veikkaisin, että nyt olisi ehkä 7% tehtynä, kun olen viimeinkin saanut käytyä läpi tuon feminismiteoksen, joka oli ideapohjana graduani varten. Huomenna menen käymään vierihoidossa graduohjaajani kanssa, joten saan taas uuden jutun ja uuden dediksen hoidettavaksi.

Noususuhdanteista elämää, parisuhde on taas vähän tasaisemmalla ja lempeämmällä pohjalla ja koulujututkin taas maistuvat. Suurin paha ovat meikäläisen kylmät varpaat, joita mieluusti lämmittelen Juhanin jalkoja vasten, kun illalla mennään nukkumaan. Toinen tosin on herkkä kutiamaan ja herkkä kylmälle, joten voihan sen irvistelyn ja kiljumisen kuvitella... Miten niin kiusaan toista tahallani? ;)

Paha olla vol.2

Tekisi mieli potkia autojen laseja pa**aksi. Tekisi mieli hajottaa kaikki talon lautaset. Tekisi mieli heitellä äijää tavaroilla. Tekisi mieli vetää pää täyteen viinaa, että olisi edes joku syy sille, miksi herään joka aamu pahaan oloon, päänsärkyyn, henkiseen ja fyysiseen oksetukseen ja joka paikassa tuntuu vaikealta ja ikävältä.

Eli ei tämä raskaus edelleenkään tunnu mitenkään kivalta. Syöminen on tuskaa, kun mikään ei mene alas, tai jos menee, niin siitä tulee 115 % varmasti joko maha kipeäksi tai muuten äklöttävä olo. Energiaa ei ole, ei myöskään halua tehdä yhtään mitään. Päätä ja niskaa särkee aivan koko ajan. Sängyssä ei pysty makaamaan kunnolla suorassa, kun kohdun ympäristöön sattuu. Viime yönä vaihdoin asentoa, ja tuntui kuin jotain olisi revennyt, kun sattui pari minuuttia. Tosi kivaa. Not...

Seuraavaan ultraan on vielä kaksi viikkoa, lääkäriin kolme.

Oiskohan se tota vai oiskohan se tätä??

Tässä näin elokuun lopun kunniaksi ajattelin nyysiä artistin mielikuvan katkiksen tilasta. Vau.fi on kiva sivusto, kun sieltä voi kurkkia joka viikon kehityskulun kuvineen.

Tuollattinen pikkuinen siis jo on, alkaa näyttää ihan ihmiseltä jo. Ollaan muutettu alkiovaiheesta sikiövaiheeseenkin, ja kohta alkaa hurja kasvuspurtti, kun enää ei tarvitse uusia elimiä kehitellä. Itse olen tykännyt käydä lukemassa useamman kerran viikossa, että mitä milläkin viikolla tapahtuu. Parin viikon päästä ollaan sitten jo vaaravyöhykkeen ulkopuolella myös, ja päästään siihen odoteltuun "vähän helpompaan vaiheeseen".

Olen tässä viime aikoina pohdiskellut, että kumpikohan tuolta mahtaa olla tulossa. Jotenkin on sellainen kumma kutina, että tämä olisi tyttönen. En tiedä, mistä moinen aavistus on tullut, mutta jotenkin olo vaan on semmoinen. Ajatus vähän hirvittää, ja oikeastaan selvitin itselleni vasta tänään, että miksi. Meillähän jako on ollut tämmöinen, varmaan aika normaali, että itse toivon enemmän poikaa ja Juhani enemmän tyttöä. Tiedän haluavani vähintään kaksi lasta, luultavasti mieluiten kolme, joten molempia toki tahdon. Jotenkin vaan tahtoisin vanhimmaksi pojan, kun itse olen vanhin ja tyttö (luonnollisesti...), ja jotenkin olen aina kaivannut isoveljeä. Samaten tosin kaksoissiskoa, mutta kaikkea ei voi saada.

Kuitennii, tajusin tässä, että miksi tytön saaminen pelottaa: en osaisi kasvattaa tyttöä. Minua ei koskaan kasvatettu tytöksi kunnolla. En osaa näyttää nätiltä tai tuntea itseäni naiselliseksi. Meikkaamaan opettelin yksin, kuukautiset tuli ja ostin omat suojat, rintsikat ei olleet kummallinen asia, eikä tytön murrosikä muutenkaan ikinä oikein koskettanut minua kauheudellaan, vaikka kasvoinkin varsin naisellisen malliseksi. Se vaan ei koskaan järkyttänyt, ja ihmettelin aina tarinoita siitä, että murkkuiästä ollaan ihan kauhuissaan. Miksi? Noh, kuitenkin. Joskus yliopiston edetessä aloin käyttää hameita useammin kuin pakollisen kerran vuodessa ja ostin korsetin ja meikkailin gootisti, kun lähdin baariin. Että tokihan sitä tyttömäisyyttä oli mukana. Mutta jotenkin koin itseni aina ulkopuoliseksi naisten seurassa, ja niin koen edelleen. En osaa sitä sosiaalista normistoa, ja aina katselen kateellisena vierestä, kun jossain on kihertävä nais- tai tyttöporukka omien juttujensa kanssa. Minäkin tahdon, mutten tule koskaan oppimaan. Niin miten sitten se tyttö kasvatetaan?

Omassa lapsuudessani oli paljon pahoja asioita, mitä en halua oman lapseni elämään. Yksi niistä pienimmistä on tuo, etten osannut olla kavereiden kanssa tyttönä muiden joukossa. Joten toki se nyt sitten pelottaa, että mitä jos, mitä jos? Muutenkin välillä on niin pelkoja, että vauva-parka menee pilalle. Kaikkihan me tavallaan ollaan pilalla, mutta että koska tein jotain pahasti väärin? Sietämättömiä ajatuksia. Varsinkin, kun tiedän itsestäni, että voisin olla niin paljon muuta kuin olen, jos omat vanhemmat eivät olisi törpänneet niin pahasti asioita. Jospa meillä sitten tuo ihana tuleva isi osaa pelastaa äitin pöljäilyiltä.

Muutoinhan lapsesta saa tulla, mitä hän haluaa ikinä ollakaan. Homo tai hetero, taiteilija tai urheilija tai teknikko, tyhmä tai viisas, kotikissa tai matkailija, ihan mitä vaan, kunhan kunnioittaa muita ja elää niin, ettei tahalleen satuta ketään. Toki tulee painostusta, että sitten oikeasti harrastetaan juttuja ja tehdään asioita (jälleen, ettei kävisi kuten laiskalle äidille :P ), mutta lapsen motivaatiota mukaillen ja kehittäen.

Isoja päätöksiä jo nyt, eikö? Ehkä vähän liiankin. Mutku meikä tahtoo aina tietää kaiken valmiiksi... :)

Hankalaa hiljaiseloa

Olen ollut tällä blogirintamalla nyt vähän hiljaisempana, ettei sittenkään sivu täyttyisi itkeskelystä. Ei siis tosiaan ole ollut kovinkaan helppo tämä raskauden alku, ja uskaltaudun nyt sanomaan, että välillä kaduttaa koko homma. Olo on vaan henkisesti ollut niin paha, että kun lisää matkaan aiemman masennuksen ja muun ikävän, niin aina ei pysty muistamaan sitä ihanaa lopputulosta. Onneksi tämä on kuitenkin ohimenevä vaihe, joten eiköhän tässä syksyn mittaan ala elämä taas olla vähän valoisampaa.

Pahin etominen on onneksi jo hiipunut, ruoka alkaa mennä alas taas vähän satunnaista paremmin. Mahakaan ei enää hirveästi kipuile, mitä nyt jokapäiväistä mahan ruokasekoilua vaan. Välillä sitä miettii, että mikä nipistys ja kurahdus johtuu mahasta, mikä kohdusta. Kyljissä tuntuu kummalta, alamasu venkoilee ja välillä on niin nälkä, että sattuu. Toivottavasti tämä huono maha ei nyt sitten periydy pienelle, on sen verta tympeätä elää joka ikinen päivä sen kanssa, että kohta käy taas kipeää tavalla tai toisella. Harmittaa, etten päässyt mahatutkimukseen. Olisi ollut aika tuossa elokuun alussa, mutta kun soitin, sanoivat ettei raskauden alkuvaiheessa varsinkaan aleta niinkään invasiivista tutkimusta tekemään (kolonoskopia oli siis kyseessä). Jos sitten raskauden jälkeen on vielä syytä, niin lähete on onneksi olemassa edelleen.

Tässä vaiheessa raskautta on näköjään ainakin itsellä hyvin tiukassa erittäin epätodellinen olo. Edelleenkin joka veskikäynnillä tarkistan paperin ja pikkuhousut, ettei niissä vaan näy verta. Ei ole näkynyt, joten kai siellä masussa edelleen kasvetaan. Tuntuu vaan niin oudolta, kun ei sitä oikeastaan tunne, eikä se vielä näykään. Konkretia puuttuu kokonaan, niin jatkuvasti pohtii, että ihanko oikeasti...? Tekisi mieli varata taas yksityiseltä ultra ihan vaan, jotta pääsisi näkemään katkiksen taas. Seuraava oikea aika kun on vasta syyskuun puolessa. Ei tässä moisiin onneksi tarvi turvautua, mutta mielessä se on koko ajan. Paitsi niinä hetkinä, kun oikeasti koko asian vaan unohtaa. Hassua on.

Tänään sain pitkästä aikaa auki gradukirjankin. Nyt on melkein jo houkutus aukaista kirjoitusohjelma ja rustailla tuosta pari sanaa ylöskin. Saas nähärä, kuinka käy...

Ensimmäinen neuvolakäynti

(Tähän alkuun kommentti edellisestä tekstistä. Kirjoitin sen, koska haluan tähän blogiin muutakin kuin vauvaihanuutta ja ruusunpunaa. Haluan kirjoittaa oikeista tunteistani ja siihen kuuluu myös pahat olot. Kiitos ihanalle Hannalle, joka pisti pitkän tekstarin reissulta ja Saaralle, joka kommentoi. Rohkaisitte ja tsemppasitte, olette ihan parhaita! <3)

Tänään oli siis eka virallinen neuvolakäynti. Neuvolantäti oli hirmu mukava, juteltiin vajaa pari tuntia ja käytiin läpi lappuja ja kyselyitä ja kaikkea valmistelevaa. Aluksi mukana ollut kätilöopiskelija ei osannut ottaa verinäytettä sormesta kovinkaan nätisti, Juhanin kanssa molemmat älistiin kivusta ja nyt meikällä on keskisormensyrjässä mustelma. Oikeasti, pienestä hemoglobiinipiikistä... O_O Noh, samalla tosiaan käytiin läpi terveyshistoriat ja riskitekijät, haluanko esiseerumitutkintaan ja muita tutkimuksia. Päätin siinä, että koska riskitekijät ovat niin pienet, en mene seerumi- tai lapsivesitutkimuksiin ennen niskapoimu-ultraa. Siinä näkyy kuitenkin ihan hyvin mahdolliset ongelmat, ja meillä kun ei kummallakaan ole suvussa mitään tauteja, ei edes diabetesta tai allergioita. Turhaa siis on hötkyillä liikaa.

Mukaan saatiin vino pino juttuja sekä isille että äitille, joten taidan kuluttaa tänään loppuillan niitä tutkiessa. Olen kyllä jo vau.fin lukenut läpikotaisin joka suuntaan, joten pisin vihko taitaa mennä pikaisesti läpi, kun se näytti olevan suoraan sama sisältö samalta sivustolta. :D Tykkään kuitenkin kaikinsta noista jutuista, ja siinä jutellessa tuli ihan samanlainen olo kuin aikoinaan kun alaluokille pääsi kouluun ja sai aina uusia kyniä ja kirjoja. Monesti ne kirjat ainakin oli tutkittu ekan viikon aikana jo puhki, kun olen utelias ja kaikki pitää aina saada tietää valmiiksi. Nytkin tulee käytyä vau.fin raskausviikkokalenterissa vähintään kolmesti viikossa, jotta pääsen varmistaan, missä vaiheessa meidän katkis on tällä viikolla.

Neuvolantäti antoi myös luvan syödä sitä ainoata ruokaa, jota juuri nyt saattaisin kunnolla syödä, mutta joka on ollut listeriavaaran takia kieltolistalla: raakaa lohta. Varmasti tämä järkyttää tiukkapipoisimpia, mutta oikeasti, jos kala on mahdollisimman tuoretta, suoraan kalatiskiltä (ei missään nimessä vakuumipakattua), heti kotiin vietyä ja itse valmistettua mahdollisimman pian, niin ei siinä oikeasti sitä listeriaa oikein voi olla. Samoin en usko, että toksoplasmoosia tarvitsee minulta kauheasti seuloa, kun sisäkissoja on ollut jo varmaan kahdeksan vuotta. Jos nykyisillä kateilla olisi tokso annettavana, on se minulla jo varmasti ollut. (Tässä vaiheessa myönnän, että otteeni on näihin kahteen rento, mutta pyrin järkevyyteen. Panikoin jo muutenkin niistä sokereista liikaa, stressitasot vaan nousee ihan liian ylös, jos kaikesta alan ahdistumaan. Ja se jos mikä on ikävää vauvan kannalta.)

Sanomattakin siis selvää, että tänä iltana menen nukkumaan masu täynnä ja äärimmäisen tyytyväisenä. On ensimmäinen päivä raskauden alettua, kun sain syödä kylliksi jotain todella hyvää, joka ei yhtään missään välissä ällöttänyt. Se on oikeasti paljon, kun tällä hetkellä jopa vesi öklöttää tiettyinä hetkinä.

Muuten tässä ollaan vietetty väliin rauhallisia, väliin ahdistuneita hetkiä. En ole pariin yöhön pystynyt nukkumaan, vaan olen haahuillut ylhäällä ja angstaillut valvomista. Niskasärky on helpottanu onneksi uuden Tempur-tyynyn myötä, joten eiköhän ensimmäisen kunnon yöunen jälkeen ala olla taas ihan uusi ääni kelloissa. Yhden itkukohtauksen sain, ja tässä vaiheessa täytyy myöntää, että parempaa miestä ja isäehdokasta en olisi voinut löytää: Juhani tukee koko ajan, on ihan innoissaan vauvasta, hoivaa minua ja huolehtii, että kaikki on hyvin, siivoa kotona ja pitää huolta, että minulla on kaikki niin hyvin kuin vain voi olla. On ihana tunne, kun ei tarvitse olla asioiden kanssa yksin. Juhani heräsi jopa kuuden aikaan yöllä pieneen ininääni, ja piti sitten kiinni ja haki nenäliinoja ja laittoi masua helpottavaa puuroa, kun sain tosiaan yöllisen itkuahdistuskohtauksen. En voi muuta kuin olla uskomattoman onnellinen.

Käytiin yhdessä tässä yksi päivä Stokkalla katselemassa vauvakirjojakin. Ajateltiin ostaa kaksi, toinen ruotsiksi Juhanille kirjoitettavaksi ja toinen suomeksi minulle. Ehkä vielä on vähän liian aikaista vaan, joten päätettiin jättää se ostaminen tammikuun puolelle. Tästä onkin hyvä hypätä illan viimeiseen asiaan: me tosiaan kasvatetaan kaikista tulevista lapsistamme kaksikielisiä heti kohdusta alkaen. Juhani tulee puhumaan lapsille pelkkää ruotsia ja minä suomea, ja pyrimme etsimään päiväkodit ja koulut sen mukaan, että ruotsia pääsisi kuulemaan aina kun mahdollista. Suunnitelmissa on myös muutto ainakin vuodeksi Ruotsiin seuraavan parin vuoden sisällä, joten kaksikielisyydestä tulee ihan selvä asia meidän perheessä. Ei unohdu Juhanin juuret, ja kaksikielisyys todistetusti kehittää vauvan aivoja tehokkaammin kuin yksikielisyys. Minä toki kielten kannattajana olen vain ja ainoastaan ihan täysillä tämän ajatuksen kannalla, ja itse asiassa olin tämän päättänyt jo lähes heti, kun Juhaniin tutustuin. Sillä varauksella toki, että jos ne lapset yhdessä tehdään, ja kyllä sen verran rakastunut olin viikinkiini jo siinä vaiheessa, ettei muita vaihtoehtoja enää ollut edes mielessä...

Kun äitiä ahdistaa

Siinä vaiheessa, kun sain raskaudesta tietää, ilmestyi eteeni jotenkin aivan täysin uusi maailma. Kaikki mielikuvat raskaudesta mitä minulla ennestään oli, tuntuivat oudoilta ja vajailta. Yhtäkkiä olinkin kipeä, en tiennyt tai tuntenut mistään oudosta olosta, että nyt olen raskaana, en mielestäni hehku, kroppa tekee omiaan. Ihmettelen suuresti, miten jotkut muka pystyvät olemaan viimeiseen asti raskaana tietämättä asiasta mitään. Nyt tässä kärvistellään ties minkälaisten olojen ja tuntemusten kanssa, ja täytyy myöntää, että kivaa ei kyllä ole.

Ensinnä on toki nämä fyysiset: uskomattoman kipeät rinnat (ai suakuta, ku oli 7C ulkona, tuntui että nännit tippuu irti), mahaa nipistelee (no onneksi on vähentynyt, mutta kohta alkaa taas tuntua, kun kohtu alkaa kasvaa), kaikki haisee pahalta (ei, en oksentele, mutta kaikki yököttää), syöminen järjettömän vaikeata, kun lämmin ei mene alas ja sitten kaikki tulee korvattua sokerilla (ei näin!), koko ajan on jano tai ei ole jano ja silti pitää ravata pissalla, naamassa on finnejä kuin teinillä, päätä särkee, oksettaa muuten vaan, väsyttää ihan pirusti...

Sitten henkiset: pelottaa ja ahdistaa, kun mieli on täynnä kysymyksiä. Onko minusta sittenkään tähän? Teinkö taas väärän päätöksen? Tuleeko tästä mitään? Pilaanko tämän lapsen elämän jo valmiiksi, kun olen lihava enkä saa jätettyä sokeria pois, joten olen riskitapaus saamaan raskausdiabeteksen, joka aiheuttaa lapselle valmiin huonon insuliinivasteen? Pilaanko tämän lapsen elämän valmiiksi jo muutenkin stressaamalla ja lähettämällä huonoja hormoneja? Pystytäänkö me edes elättämään tätä, kun ei ole tuloja? Enhän saa valmistuttuakaan ikinä, kun minuutin työ tuntuu vievän tunnin kauemmas valmiista gradusta? Itkettää ja pelottaa.

Ja kaiken päälle kun olen ylistressaaja ja masentunut ja ahdistunut, niin kivoja pieniä paniikkikohtauksia, huutostressipurkauksia, riitelyä, pahaa mieltä, lisää päänsärkyä ja niskakramppeja, mielialan heittelyä... Niin normaalia joo...

Pääsispä hierontaan, kylpylään, hemmotteluun. Sais tehdä jotain kivaa itselleen ja syödä hyviä ILMAN ainaista syyllisyyttä ihan kaikesta.

Vauva parka, minkä äidin onkaan saamassa. :/

Masubileet pieneni, mutta vahva on ötökän alku

Käytiin tiistaina 9.8. toisen kerran esiultrassa. Ensimmäisellä kerralla katkis oli niin pieni, ettei näkynyt kuin häive. Tuolloinhan näkyi myös toinen sikiöpussi. Tällä kertaa saatiin selvyyttä paremmin vähän kaikkeen.

Eli toinen alku lähti silloin, kun tuli vähän verta ja huolestuin niin paljon, että halusin esiultraan. Masuun jäi siis yksi asukki, joka voi kuulemma oikein vahvasti. Toinen pussi oli jo lähes surkastunut ja kadonnut kohdun reunoille. Normaalistihan tuota ei olisi saanut edes tietää, kun ei ensimmäistä ultraa tehdä kuin vasta joskus kymppiviikon jälkeen, ja tuommoiset poistuvat tuskin silloin enää jättävät merkkejä. Kaksosalku kuitenkin selitti nämä meikäläisen mahdottomat väsymykset, kun olen tietty saanut tuplasti raskaushormonejakin. Siksi varmaan testikin näkyi positiivisena niin aikaisin. Onneksi tilanteen pitäisi vähitellen tasaantua ja olon parantua.

Masuasukista saatiin kuitenkin nyt tarkempaa tietoa. Neuvolantäti näki siellä ruudun vilinässä sydämensykkeen ja kaikki oli oikein vahvasti paikoillaan. Täti mittasi ötökän, ja tällä kertaa mittaa oli 1,12cm. Kone kertoi, että tiistaina oli raskausviikko 7 + 2. Näppärästi voipi tässä siis laskea aina sunnuntaista, että mikäs viikko nyt alkaakaan. Kiekko näytti myös lasketun ajan, joka asettui nyt sitten 25.3. päivälle. Suapa nähdä kuinka toisaalta käy, kun sekä isi että mami tykkäsivät itse olla kaksi viikkoa ylimääräistä... Ja näkeehän sen vieläkin, kun ei meinaa kumpaakaan saada sängystä vällyjen välistä pois, ei sitten niin millään. :D

Neuvolantäti oli myös sitä mieltä, että koska olen näin väsy ja muutenkin olen ollut kamalan stressaantunut, kannattaa minun oikeasti hakea saikkua pariksi viikkoa. Niinpä tein sitten tänään ja sain kaksi ja puoli viikkoa. Töissä on viime aikoina kyllä tosiaan ollut kamalaa, olen saanut jo yhden paniikki-itkukohtauksen ja myynnit on tippuneet parhaista huonoimmiksi. Kyllä, loma tulee tarpeeseen. Vähän helpottaa olo, kun ei ehkä tarvitse nyt hetkeen ahdistua töistä ja voin jopa alkaa sitä graduakin väsätä.

Graduun pitäisi nyt vääntää videonauhojen esilitterointi valmiiksi ja alkaa kirjoittaa teoriaosaa kuntoon. Hyvät kirjat on jo kotona lainassa, joten nyt on enää alkamisesta tämä kiinni. Vauvaa ennen pitää itsensä saada kuitenkin yliopistolta pois, joten johan tässä kohta alkaa olla kiire.

Säikähdyksestä ilouutisiin

Laskennallisesti olin menossa viikolla 7, vaikka epäilin kyllä asiaa, kun en tietääkseni ollut harrastellut sitä seksintapaista kyseisellä viikolla, kun hedelmöityksen olisi pitänyt tapahtua. Hassua, kuin kesäkuun jutut oli jääneet noin mieleen, mutta vaikuttanee se, että koko homma pyöri niin paljon mielessä koko ajan. Noh, tuo viikko ja ainakin sitä edeltävä puolikas oli vat kuitenkin varsin ikäviä, masuni oli koko ajan kipeä. Googlailu ei kauheasti auttanut, kun kipu oli vähän kuukautiskipumaista. Väliin kävi oikealle, väliin vasemmalle kipeää ja joskus molempiin. Töissä oli ikävä olla, kun välillä piti kippuroida itsensä ja puuskutella rauhallisesti. Tulipa sitä yksi päivä jätettyä töistä väliin kokonaan, kun väsykin iski niin pahasti, että meinasin nukahtaa vessaan.

Torstaina sitten säikähdin, kun oli tullut ihan vähän verta. Hädässä koitin työajalla pysyä rauhallisena ja jonottelin varmaan puolisen tuntia lääkäriasemalle. Ei sieltä vastattu, mutta onneksi olin saanut aiemmin lääkäriltä ohjeen yksityisestä neuvolasta, joka tekee esiultria. Sinne siis soitto, ja sainkin sen heti perjantaille. Olo helpotti, kun vertakaan ei enää tullut. Illalla tosin suihkussa löysin kummaa kirkasta juttua, mutta ei nyt mennä goreihin yksityiskohtiin.

Perjantaina oli tarkoitus aloittaa myös festarityöt, joten aamu oli hyvä aloittaa polkemalla neuvolantätiä tapaamaan. Olo oli kumma, jotenkin ihan varma siitä, ettei masussa enää ole mitään. Sielläpä se pieni kuitenkin näkyi ultrassa, tosin pienempänä kuin luultiin. Olikin menossa kuudes raskausviikko ehkä puolessa välissä, sydän ei vielä näkynyt ja pallerokin oli vielä hyvin hento. Siellä oli kuitenkin hyvin vahva raskaus menossa, raskauspussi oli sopiva, limakalvot oikeassa kunnossa ja kaikki kuten piti.

Myös syy mahakipuihin selvisi, omistan nimittäin kuulemma taaksepäin kallistuneen kohdun. Kohdun ligamentit toimivat siinä tapauksessa kuin kuminauhat, ja jo pelkkä alun turvottelu aiheuttaa sen, että ne alkavat oieta ja aiheuttavat kipua. Ei siis mitään huolta.

Verellekin ehkä löytyi syy. Masussa nimittäin oli tuossa vaiheessa KAKSI raskauspussia. Odottelin siis kaksosia. On kuulemma hyvin yleistä, että tuollaiset erimunaiset alkavat kaksin ja ihan alussa toinen kuolee pois ja jättää tilaa ja ravinnon vahvemmalle. Tätä toista pussia ei meinattu aluksi edes huomata tuon kohdun suunnan vuoksi, mutta sieltä se kuikuili toisen alta, kun neuvolantäti vähän tutki. Veri saattoi olla sitä, että tämä toinen pussi oli juuri edellisenä päivänä tyhjentynyt, joten nyt ei tiedä, mikä tilanne sitten on.

Saatiin samaan rahaan uusi aika 9.8, jolloin saadaan sitten nähdä sydämensyke ja tietää, että jäikö masuun yksi vai kaksi tolleroa. Jännää on, ja kyllä kaksikin olisi tervetulleita. Virallinen viikko takautui yhdellä, ja uuden ajan kanssa katsotaan sitten koon mukaan, että mikä on summittainen oikea päivä.

Onneksi tätä kirjoittaessa ovat masukivut jo lähes loppuneet, joten nötykällä alkaa olla jo paremmat oltavat ja äippäkin on vähän rennompi. ^_^

Perjantaina 22.7.2011 tämä alkoi

'Huomenna on tulossa pizzailta työkavereiden kanssa. Mies jää nukkumaan aamutöitä varten, kun nousen päippäreiltä yhdeksän jälkeen, ehkä tämä käy melkein aamusta.Kuukautiset ovat myöhässä viikon verran, mutta usko siihen, että masussa oikeasti olisi jotain, on ihan nollassa. Istun vessassa, näyte mukiin, tikku mukiin, tikku odottelemaan sitä yhtä viivaa...

Ja niitä onkin kaksi... Hitaasti, mutta vakaasti ensimmäinenkin viiva pomppaa esiin, ja silmäni pyöristyvät. "Minun täytyy nähdä näkyjä, tuo on virheviiva, ei nyt ihan oikeasti!" Vaan siinä se viiva olla töljöttää. Se on vain hitusen heikompi kuin testiviiva, ei mikään mielikuvitusyksikkö, vaan ihan oikea, tasaisenpunainen, paksu ja näyttävä viiva.

Olo on kummallinen. Olin jotenkin odottanut kiljumista tai vouhotusta, mutta tassuttelen sängyn viereen ja tökin miestä. "Hei, susta tulee isi..."'

Niinpä se lähti liikkeelle kunnolla, tämä meidän vaavaprojekti. Palataanpa hetki kuitenkin taaksepäin eli sinne ihan oikeaan alkuun.

Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun minä synnyin... (Ei ihan näin alkuun, vaikka tuo pitääkin kohdallani paikkansa. Se oli äidille pitkä ja raskas synnytys lumituiskuisena talviyönä.)

Pääsiäisenä eräs tuttavapari sai ensimmäisen lapsensa. Jostain syystä olen onnistunut haalimaan ympärilleni ihmisiä, jotka eivät ole lapseutuneet, joten tämä oli ensimmäinen kerta, kun aikuisiälläni pääsin kosketuksiin aivan pienen ihmisolennon kanssa. Siinä sitä istuin kolmiviikkoisen pojan kanssa ja halusin kaapata sen mukaani kotiin. Vauvakuume on ollut oikeasti jo pari vuotta, aina siitä asti kun tapasin tämän ihanan mieheni, jonka kanssa kotini jaan. Täydellisen miehen kanssa voi kuvitella vain täydellisiä lapsia, ja nyt koitti hetki, että se oma on ihan aikuisten oikeasti täysin pakko saada!

Jätin siis toukokuun lopulla pillerit pois ja aloin odotella. Liikaakin aluksi, kun kuukautiset jäivät heti pois, rinnat olivat muka kipeät ja ties mitä. Keho työsti raskautta, joka ei ollut totta, kun mieli sitä niin tahtoi. Reipasta kuukautta myöhemmin kuukautiset kuitenkin sitten tupsahtivat, kolmen tympeän negatiivisen testin jälkeen. Jäivät lyhyiksi, mutta sentään tulivat. Olin jo suunnitellut, että kesän jälkeen lähden lääkäriin pyytämään hormonikäynnistystä, mutta onneksi ei tarvinnut.

Muutama viikko sitten töissä nipisteli mahaa reippaasti. Mietin, että nyt tulevat ne kuukautiset sitten toisen kerran. Vaan eivätpäs ne alkaneet kuitenkaan. Pistin kaiken kesäkuun sekoilun piikkiin, kroppa se taas tekee mitä lystää. Mutta toisinpa kävi.

Tämä käyköön tämän blogin aloituksesta. Kaikesta muusta lisää, kunhan saan pääni järjestettyä. Gradua tosiaan pitäisi vääntää ja valmiiksi saada ennen katkaravun syntyä. Ja blogin nimi muuten tulee sitten vaavan tämänhetkisestä koosta ja muodosta, kun oletuksena lähdetään siitä, että viikolla 7 ollaan nyt menossa.

Mammarakkauvella, Elisa