Taikapäivä oli 28.3.2012

Meidän ihana pieni ipanuuskutimme Vilho syntyi kiireisen sektion avulla keskiviikkona 28.3.2012.

Synnytys alkoi maanantaina aamulla n. 5.30 vesien menolla, jonka jälkeen tapahtuikin sitten vaikka ja mitä seuraavan kahden vuorokauden aikana. Hurja tarina kerrotaan, kunhan äippä tästä ehtii tokenemaan.

Tänään pääsin itse kotiin, huomenna luultavasti tullaan pojun kanssa sitten molemmat, kunhan on tämä ilta käyty lastenosastolla opettelemassa vanhemmuutta. Virhetarjonnasta johtuen kun Vilho ei aluksi syönyt kunnolla ja joutui vierihoidon sijaan erikoishoitoon. Tänään poju kuitenkin söi jo ahnaasti, joten pian pian pian päästään yhdessä kotiin. Yksityiskohtia lisää tässä lähipäivinä.

Kaikenkaikkiaan poika on aivan ihana ilmestys, rauhallinen tuhisija, josta lähtee ääntä oikein sopivasti, kun vähän ärsyttää. Sormet ovat hurjan pitkät ja näppivoimaa on kuin pienessä pitäjässä. Isäänsä on tullut, ja kaikki sanovat ihan isukkinsa näköiseksi. Katsotaan nyt, kuinka kloonia tässä aletaan kasvatella. :)

Väärä hälytys

Puuh. Eilinen meni sitten toiveajattelun piikkiin. Käytiin illalla synnytyspolilla tuhlaamassa 30e saadaksemme tietää, ettei mitään ollut tapahtunut tai tapahtumassa. Kyllähän se pisti vähän harmittamaan. Loppujen lopuksi ei kuitenkaan ole ihan epätoivoinen olo nyt, ja oikeasti olenkin vähän yllättynyt siitä, kuin selvisin pettymyksestä tällä kertaa. Yleensä kun olen niiden kanssa erityisen huono.

Soittelin tosiaan hoitajalle ensin, ja hän oli aika vakaasti sitä mieltä, ettei mitään ole tapahtumassa. Olisi pitänyt uskoa, mutta hän sitten sanoi, että kai te voitte tulla, niin pääsette yöksi nukkumaan. Mielenrauhan siitä ainakin sai. Mentiin paikalle ja hoitaja tutki paikat, kohdunkaula edelleen n. kahdessa sentissä ja auki juuri ja juuri yhdelle sormelle. Ei siis kummoisempia muutoksia ollut menossa. Erikoisstiksi ei värjääntynyt, joten lapsivettä ei ollut tihkunut ainakaan emättimeen asti. Hoitaja kertoi siinä sitten kuitenkin, että moni samassa tilanteessa oleva ekakertalainen ei oikeasti pysty uskomaan kuinka vedeksi lima voi mennä, ja siksi luulee sitä vesien menoksi, kun limaa tulee kerralla vähän enemmän. Kertoi, että eräs gynekologikin oli tehnyt saman virheen jopa. Joten en sentään ainoa ole, vaikka pikatutkimuksen jälkeen nolotti ja hävetti, kun yleensäkin lähdettiin koko reissulle. (Asiaa ei auttanut se, että vastaanottava hoitaja oli aika epäsympaattinen, enkä yhtään tykännyt tytön luonteesta.)

Hoitaja pisti masun sitten kuitenkin vielä kuunteluunkin, masun ympärille pistettiin pari kuminauhaa ja niihin kaksi lätkää kuuntelemaan sydänääniä ja supistuksia. Puoli tuntia oli tarkoitus maata laverilla kyljellään, jotta saatiin käyrä aikaan. Pojan sydänäänet pompsuttelivat 106 ja 165 välillä (237 täytyi olla virhe, kun siinä vaiheessa laite hukkasi äänet hetkeksi kokonaan) ja suppari-toko oli korkeimmillaan 27 (skaala ylsi sataan asti, joten pieniä supistuksia olivat nuo). Puolen tunnin aikana ehti käydä kaksi supparihuippua, joten opin siinä samalla sitten ainakin tunnistamaan ne. Nyt tiedän ainakin vähän, mitä on odotettavissa. 

Pahin oli kuitenkin edessä, kun kylkiasento kovalla laverilla sai vanhan tutun suoliluukrampin esiin. Viimeiset kymmenisen minuuttia ulisin ja pidätin itkua, kun kramppi meni koko ajan pahemmaksi ja pahemmaksi. En uskaltanut nousta kuin vasta lopuksi, kun en tiennyt saako niin tehdä niiden lätkien kanssa. Olin pari edeltävää päivää pystynyt liikkumaan varsin reippaasti ja kivuttomasti, mutta kun siitä laverilta lopulta nousin, meni itse seisomaanpääsyyn varmaan minuutti, otin pienenpieniä tipuaskelia ja koko symfyysi ja alaselkä olivat aivan hellänä. Pois pääsin hyvin, hyvin hitaasti ja viime yönä nukkuminen oli jälleen äärimmäisen tuskallista, kun symfyysi oli niin ärtynyt. Että ei mennyt ihan kuten Strömsössä tuo reissu...

Tänään aamulla ja tuossa äsken on limatulppaa nyt sitten tullut ulos aika reilusti. Ehkä se hoitaja onnistui sen verran ronkkaisemaan paikkoja, että vähän alkoi kohdunkaulakin heräillä paremmin. Jospa tässä ei siis enää montaa päivää menisi, vaikka tänään ei ole supistuksia enää ollutkaan yhtään.

Tarvittiin pohja, jotta päästiin ylös ja kohta synnyttämään

Vihdoinkin alkaa tapahtua. Eilen oli kummallisen hyvä päivä. Iltaa kohden parantui huikeasti. Olisihan se kiva, jos olisi tasainen pää, mutta voe, ei sitä kaikille näköjään suoda. :P Mut oli se kiva sitten illan päälle hakea jättimäiset kebabrullat yöllä yhden aikaan, kun ympärillä tuiskutti lapasia ja tumppuja, oli kivaa miehen kanssa ja The Tourist oli viihdyttävä yöleffa. 

Limatulppa taisi mennä kans illan aikana, ja tänään aamulla sitten vesi alkoi äsken tihkua, kun nousin. Tai noh, oletan, etten pissinyt päälleni, kun valui tippa polvelle asti ja pikkuhousut olivat kastuneet. Neuvolantäti tuossa juuri neuvoi, että nyt kannattaa odotella kotona kunnes on tarpeeksi kastunut pikkuhousunsuoja, sitten voi alkaa mietiskellä joko synnärille tai neuvolaan tarkastukseen liikkumista. Ei kuulemma pelkkä kohdunkaulan kattelu riitä, stiksata pitää näyte kans, että tiedetään tilanne paremmin. 

Jännää on, kun ei supistele oikeastaan yhtään, joten tää on nyt sitten ihan mahottoman rauhallinen alku. Tai sitten meikä on jo ihan älyttömän tottunut kaikkeen tähän kipuhommaan niin paljon, ettei tää alku tunnu enää miltään. Molempi parempi?

Mutta nyt vihdoin tapahtuu edes jotain! Oikeasti on fiilikset, että lähdenkö ostamaan serpentiiniä ja ilmapalloja ja ainakin yhden jänisräikän, on nää viimoset viikot ollu sen verta epätoivoiset. x) 

Juhani-parka, hällä on vielä tenttikin tänään kahdesta viiteen, ja sinne on pakko päästä, kun on viimonen kerta, kun ko. tentti järjestetään. Mie vaadin, että menee, niin on mahis edes päästä läpi ja säästää se uuden kurssin vaatima aika jollekin muulle kurssille. Kunpa isi-pieni vaan saisi pidettyä pääkkynsä kasassa, eikä liikaa tätä nähtävästi alkavaa synnytystä hermoilisi.

40 täynnä, Groundhog day senkun jatkuu

Tänään olisi se päivä. Laskettu aika. H-hetki. Maali. Tuskinpa tänäänkään silti tapahtuu mitään.

Eilinen oli kamala. Jossain vaiheessa iltapäivää löysin itseni vaan istumasta, katsomasta jotain sarjaa ja itkemästä, ilman mitään kunnon syytä. Itkin ja itkin. Juhani sattui juuri tulemaan kotiin, onneksi, ja pääsin syliin. En edes muista, mitä puhuin, jos puhuin. Jossain vaiheessa päivällä aikaisemmin riehuin taas facebookissa, ei edelleenkään pitäisi. 

Aamulla oli ollut neuvola, mutta mitäpä niillä tiedoilla tekee enää. Painoa +16kg, jälleen +2kg viikossa. Verenpaineet kohtuulliset. Hemoglobiini 126. Symfyysi 37, sydänäänet normaalit. Käynnistystä ei anneta etuajassa kivun takia, ei ainakaan Oulussa. Tapeltiin kotimatkalla, tai jotain huutoraivoamista siinä oli.

Elän Groundhog dayta. Jokainen päivä on erilainen, mutta lähtee aina samasta pisteestä, mikään ei parane, kierre ei koskaan lopu. Tai olen Sisufus, joka päivä kivi lähtee mäen alta ylöspäin, ja joka päivä se vierii jälleen takaisin alas, rangaistus ei lopu koskaan. Mieli on niin musta, että vaikka kuinka tiedän sen järjettömäksi, en usko enää, että lapsi syntyy ikinä, vaan elän kauhuelokuvan helvetissä, johon minut on pistetty kitumaan lopuksi ikuisuutta, koska olen niin paha ja huono ihminen.

En jaksa tänään tukiryhmään. Ainakin toinen kahdesta muusta raskaana olleesta on jo saanut lapsen, viime torstaina. Myös seuraamieni blogien alta on löytynyt synnytyksiä. Oma paha olo velloo niin paljon, että olen lähinnä vihainen ja kateellinen, eikä sellainen ole reilua kellekään. En halua nähdä uusia vauvoja, kun oma ei tule ikinä.

Yöllä poika möyrysi mahassa hassusti. Silloin jaksoi herätä hetkeksi tunne, että kaikesta huolimatta rakastan tätä lasta valtavasti. Ehkä hän pystyy sitten olemassaolollaan kääntämään pahan hyväksi. Vielä, kun voisi löytää uskon siihen, että se päivä tulee vielä joskus.

Isoja kirosanoja

Nyt oli vaan pakko päästä kiroamaan. Jo useana yönä olen nähnyt painajaisia synnytyksestä. En siksi, että se pelottaisi, odotan oikeasti synnytystä lähes innolla, vaan koska on stressannut, kun ei ole "saanut" synnyttää, ja mulla sellainen odottelu menee aina uniin. Lisäksi jo monena yönä on vatsalihaksia repinyt aivan juukelisti, asennon vaihto ei käy enää pelkästään symfyysiin, vaan nyt myös lihaksiin niin, että joka ikisestä asennonvaihdosta äkisen jo ääneen kivusta. Lisäksi tänään oli lihakset niin kipeät aamulla, että nyt olen koko päivän ollut itku silmässä ja välillä ihan konkreettisesti silmät kyynelissä, kun kaikki liikkuminen sattuu.

Että sen siitä saa, kun on pari päivää aktiivisempi ja iloinen ja tekee juttuja. Heti potkitaan päähän, tai tässä tapauksessa vatsaan ja lantioon. 

Yöllä poika potkaisi kahdesti erittäin kipeästi kylkiluuhun. Onneksi tuolta on sentään tullut säästyttyä aiemmin, säälin sellaisia odottajia, joiden vaavat tekevät tuota harrastuksena.

Tällä viikolla ei vielä saa synnyttää, mutta entäs ensi?

Taas on pää ollut ihan kukkupöö-linjoilla, joten olen pyrkinyt olemaan kirjottamatta mitään. Facebookiin olen muutamana huonona päivänä avautunut pahasta mielestä ja olosta, mutta katunut sitä jälkeenpäin. Ei pitäisi julkistaa niin isolle porukalle ihan niin avoimesti, ettei mene kovinkaan vahvasti. Onneksi tänään on nyt taas ihan toisin.

Alkuviikosta ahdistuin jälleen todella pahasti, kun säryt ja tuulinen ilma pitivät kotona, Juhanikin kielsi yliopistolle lähdön, etten vaan kaatuisi. Ei ollut kivaa katsella ulos ikkunasta, kun aurinko paistoi ja pihassa pyöri koko ajan ihmisiä. Vähemmästäkinhän sitä tulisi mökkihöperöksi, ja kun vielä on näitä kipuja, niin onko tuo nyt sitten lopulta ihmekään, että oli paha olla. Eilen arki-ryhmässä olin lähinnä itkuinen ja pessimistinen, eikä mikään lohdutus tai tsemppaus meinannut mennä läpi. Tänään todellakin onneksi on toisin.

Joku voisi sanoa sekopääksi, mutta tässä vähän aikaa sitten tosiaan lähdin speksi-projektiin tuottajaksi. Kyseessä on interaktiivinen näytelmä, jossa yleisö saa vaatia musikaalinäytelmää osittain uudelleenimprottavaksi. Näyttelijöiden tulee vetää uusiksi kappale tai pari riviä dialogia, jos jostain huudetaan "omstart!", ja lopputulos on aina hulvaton. Tälläistä meikä juuri kaipaakin, ja alkuporukka on vallan mainiota. Tänään palaveerattiin toisen kerran, ja pääosin kehitettiin käsikirjoitusta eteenpäin. Melkein valmis paketti se jo onkin, ja hyvältä näyttää. Oli kivaa seuraa, hyvää ideointia ja sosialisointia. 

Kotiin pääsin sitten ja kaveri tuli käymään. Salla sai itse Eevertin n. 11kk sitten, joten aina tulee juteltua vauvajuttua. Synnytys on itsellä niin lähellä, että mistäpä muustakaan sitä tällä kertaa sitten tuli höpistyä kuin toisen synnytyskokemuksista ja mun tulevista fiiliksistä. Oma kokemus on tällä hetkellä se, että oli synnytys sitten miten kivulias tahansa, on tuleva vauva miten vaikea tahansa, on koko tuleva vuosi miten väsyttävä ja stressaava tahansa, niin mikään EI VOI OLLA enää niin kamalaa kuin tämä viimeinen kolme kuukautta on ollut henkisesti kaiken tämän kivun takia. Sanokaa ruusunpunaiseksi kuvitteluksi, mutta otan heräilyt, kipeät imetykset, vaikeat hetket, kakat ja puklut, stressin ja kaiken muun suurella ilolla vastaan tämän SPD:n jälkeen. Synnytyksessäkin todennäköisesti suutun, en panikoi. Piruako tässä enää antaa kropalleen valtaa retuuttaa minua kuin räsynukkea, tarpeekseni olen jo saanut.

Neuvolassa keskiviikkona sai symfyysimitta jälleen aivan uudet määreet. Edellinen täti mittasi senttejä 38, oma täti tällä viikolla 35cm.... Eli melkoisesti on vaava kutistunut viikossa. :D Käsialakysymys on näköjään oikeasti todella liikkuva kysymys, kun kolmella sentillä tipahti koko alaspäin. Painoa oli meikälle tullut kyllä taas, nyt ollaan 14kg huiteilla, mutta koetetaan nyt lohduttautua sillä, että mihin se lähtisi, kun ei pysty liikkumaan. Sitten vaavan kanssa kuljetaan ja kävellään senkin edestä. Muutoin oli kaikki edelleen ihan normikuosissa, vaikka verenpaineen mittaus oli vähän mitä sattuu, kun arvot heittelivät 130/91:n ja 118/90:n välillä. Alapaine saattoi olla korkea, koska olin edellisenä yönä nukkunut alle kolme tuntia koko ajan heräillen, jäin nimittäin hyvään kirjaan pitkästä aikaa kiinni ja meinasin lukaista sen yhdessä yössä kokonaan. Tässä masua ja tukkaa muuten näytille (Turvotuksen kyllä huomaa leukaperistä ja käsistä, ja onhan tuolla masukilla tosiaan kokoa. Ihan jees kuva muutoin.): 

Niin, ja tällä viikolla ei tosiaan saa synnyttää, koska isi on ollut mahdottoman kiireinen. Torstaina oli tentti, huomenna lauantaina on tentti, tänään perjantaina oli kandiseminaari ja välipalautus, ja huomenna mennään illalla katsomaan speksiä. Speksin jälkeen sitten voikin ihan rauhassa putkauttaa tenavan ulos vaikka heti, ja kyllä kiitos, mulle kyllä kävis. Tässä koetetaan manailla poikaa ulos erinäisillä keinoilla, kun tänään sain viimein pyykättyä mammapakkauksen lakanat ja harsot, ja isi tuossa juuri ilmoitti, että nyt pakataan sairaalalaukku valmiiksi. Meikä kun on sitä vältellyt tähän asti, kun en ole muka osannut valita, että minkä repun haluan matkaan... Onnistaiskohan?

Olo on tosiaan sosiaalisesta kanssakäymisestä, spekseistä, melkein onnistuneesta kuvasta ja muusta tämän päivän mukavasta sen verran voimaantunut, että tänään on ensimmäinen päivä, kun ajattelen, että eihän tässä nyt enää kauaakaan oikeasti mene, että saadaan poju masun oikealle puolelle. On muuten mukava fiilis, olen kaivannut tätä. Kuusi päivää laskettuun, kyllä on 9kk kulunut nopeasti näin loppujen lopuksi, vaikka vaikeaa onkin välillä ollut.

Missä hyvä? Hukassa.

Sokeritesti meni taas läpi ihan kohtuullisesti. Jonkinlaista heikennystä kai on insuliinien kanssa tapahtunut, kun arvot hieman huononivat, mutta rajojen alla pysytään silti vielä. Aiempi tulos oli paastosokerille 5,1, nyt oli 4,6. Tunnin arvo aiemmin oli 8,7, nyt 9,4. Kahden tunnin arvo oli aiemmin 5,5, nyt 6,5. Rajathan noissa on 5,3 paastolle, 10 ekalle tunnille ja 8,6 toiselle tunnille. 

Jos siis on makrosominen (yli 4,5kg) vauva tulossa, niin syy on sentään jossain muussa kuin mun surkeassa ruokavaliossani. Jos mun insuliinit toimivat vielä kohtuudella, niin ilmeisesti melkolailla suoraan voi päätellä, että niin ne toimii vauvallakin. Olen jo valmiiksi hävennyt ja pelännyt sitä rumaa, lihavaa lasta, josta kasvaa ruma ja lihava aikuinen, jota olen tekemässä huonon syömiseni takia, mutta tuo tulos nyt vei sitä pelkoa vähän. Jos on nähnyt Boogie Nightsin, niin siinä Phillip Hoffmannin hahmo on se kauhein pelkoni, meidän geenien surkein yhdistelmä. En viitsi kuvaa linkittää, hahmoraukka kun etoo mua tällä hetkellä. 

Pään kunto on menossa taas alaspäin. Istun vaan yksin kotona, tylsistyn ja olen pahalla mielellä. Kaikki tuntuu turhalta ja typerältä. Kämppä on sotkuinen pa**akasa, en saa siivottua. Ahdistun, itken, on paha olla. Viime viikolla leikkuutin tukan, nyt häpeän sitä täysillä, näytän idiootilta. Kävin eilen hierojalla, käytiin selkää läpi, mutta ihan samalta se tuntuu nyt kuin aiemmin. Alan taas väsyä kipuun, eikä auta, että olo on mahan takia muutenkin koko ajan tukalampi ja tukalampi.

Sanon suoraan, että elän taas vaihetta, jossa en halua sitä tulevaisuutta, mitä olen tekemässä. En halua lasta, en halua synnytystä, en halua olla miehen kans, en halua tehdä gradua. Mitäkö haluan? Haluaisin ryypätä ja ryypätä, kusta kaikki rahat taivaan tuuliin, sanoa kaikille, että "hei, kuvittelitteko te OIKEASTI, että minusta koskaan tulisi yhtään mitään?".

Sokeria! Liikaa sokeria!

Nyt on sitten alettu kunnolla tämä kerran viikossa neuvolaan -tahti. Tänään oli oma täti hiihtolomalla, joten kävin jälleen uudella ihmisellä. Onneksi oikeastaan, kun nyt sain vähän liikettäkin asioihin.

Kuukaudessa tuli tosiaan 8kg painoa lisää. Tällä kertaa ei onneksi ollut lisääntynyt, mutta ei kyllä varsinaisesti tippunutkaan, kun näytti oikeastaan samaa kuin viikko sitten. Hyvä niin, mutta ei tarpeeksi hyvä. Symfyysiluku alkaa myös olla huolestuttava, nyt ollaan jo yli 2cm yläkäyrän yläpuolella. Puhuin sitten neuvolantätille, että haluaisin ultraan, että näkisi onko pojasta tulosta sokerivauva. Kuulemma ultra-aikoja ei kuitenkaan anneta keskusneuvolasta kovinkaan helpolla, joten aloitetaan nyt sitten uudesta sokerirasitustestistä. Kaikki muut arvot kun ovat edelleen kohtuullisen normaalit, pissassa ei ollut mitään, ei näkynyt sokereita, verenpaine ihan ok ja HB:kin pysyy nyt siinä 115 paikkeilla, joten verenmyrkytystä ei tarvi pelätä. Sokeriarvot eivät kuitenkaan aina näy tuossa testissä, joten nyt sitten käyn torstaina ne tarkastuttamassa.

Se on sitten taas aamulla seitsemältä kylmää juomaa kitusiin ja hengailemaan penkille. Onneksi on viime päivinä tullut herättyä aina aikaisin ja mentyä aikaisin nukkumaan, niin tuskin tuntuu pahalta olla syömättä. Ja jos tuolla saa edes vähän selkoa siihen, onko syntymässä 5kg Michelin-ukkeli vai 4kg normaali poika, niin menen mielelläni. Viimeksi koko homma oli kuitenkin varsin helppo, ei heikottanut tai mitään, niin ei edes hirvitä. Jos arvoissa näkyy sitten jotain poikkeavaa, niin osaanpahan vähän edes säätää syömisiäni ja ehkä saadaan se lisäultrakin. Ei välttämättä olisi se käynnistäminenkään liian ison vauvan takia mikään paha uutinen, alkaa tämä masu olla kuitenkin jo melko paljon tiellä. Semmoinen lehmien utarekannatin ois aika siisti...

Naisten puolisalainen klubi?

Tällä viikolla ollaan kyllä heitelty tunnemaailman laidasta laitaan. Alkuviikosta koin yli puolen tunnin yhtämittaisen itkujakson, jonka aikana silti juttelin irkissä ja facebookissa, ja kaikenkaikkiaan tunsin itseni äärimmäisen typeräksi. Harmitti, kun ihmiset facessa koittivat tukea ja auttaa, mutta mikään ei mennyt omaan päähän läpi. Noh, onneksi sen jälkeen on ollut parempia päiviä jo kolme putkeen, eniten varmasti koska olen yllättäen taas pystynyt nukkumaan kunnolla. 

Viime viikolla elämä meni taas siihen, että saatoin herätä kahdelta yöllä ja jäädä ylös aamuun asti, ja sitten piti paikata surkeilla päiväunilla, ja kaikki tuntui vaikealta ja huonolta. Nyt on yhtäkkiä taas rytmi kääntynyt ihan ympäri, herään joka aamun n. 8.20 itsestään ja suhteellisen virkeänä. Tänään lauantaina päätin nukkua tunnin pidempään ihan tavan vuoksi, ja tosiaankin nousin sitten 9.20. Hämmentävää, kun olen koko ikäni ollut "nukun kahteen päivällä, jos vaan sallitaan, ja minähän sallin sen itselleni aina" -ihminen... 

Maanantaina sain pestyä kaikki vauvanvaatteet ja laitettua pinnasängyn valmiiksi. Samalla laitoin "lastenhuoneen" kuntoon, eli tuo yksi nurkka makkarista on nyt sitten vaaville kalustettu valmiiksi. Värimaailma on oikeasti täysi sattuma, tuo vanha peitto on kuulemma ollut Juhanin vauvapeite ja sininen norsu ja tyyny lahjat isomummilta. Hurjan söpöltä ja kivalta tämä minusta ainakin näyttää nyt, kun sain laittaa omia perhekuvia seinälle ja unensiepparin tuomaan pienelle hyvät unet. Oikeanpuoleisella seinällä näkyy Puluseni savitaulu, jonka oma äitini sai savenvalajaisotädiltäni, kun minä synnyin, ja nyt on omistus kuulemma siirtynyt minulle. Tauluraukka on tippunut kahdesti ja railoilla, mutta onneksi ei liian isoja paloja puutu. Joskus vielä restauroin sen parempaan kuntoon, mutta nyt se vielä pysyy onneksi ihan hyvin esillä näinkin. Kuvassa äiti pitää vastasyntynyttä sylissään. Pitää joskus ottaa tarkempi kuva siitä. Sängyssä on myös Ruotsi-Mööse, eli Ruotsi-hirvi.

Lääkärillä tuli käytyä tiistaina, ja olo oli jälkeenpäin kamala. Ensinnäkin sisätutkimus kävi niin kipeää, että kitisin ja älisin ääneen, ja lääkäri pyyteli anteeksi. Kyllä, paikat on vähän liian hellänä, ja joka kerta siitä sanon, mutta silti se ankka tungetaan aina sisään voimalla. Prk... Lisäksi sain tietää, ettei kohdunsuulla ole kauheammin vielä tapahtunut kehitystä, pituus on ainoastaan tippunut kolmesta sentistä kahteen. Vaikka olen saanut jo kivuliaitakin harjoitussupistuksia (oletettavasti), joiden pitäisi kypsyttää kohdunsuuta nopeampaa, on synnytys tuskin tulossa vielä pitkään aikaan. Lisäksi paino on meikäläisellä noussut tasan kuukauden aikana tasan 8kg, joka on aika hirveä määrä. Eihän se rasvaa ole, mutta ihmetyttää, miksei tuohon määrään kukaan hoitajista tai lääkäri ole kiinnittänyt yhtään enempää huomiota. Ei ole valkuaisissa ja verenpaineessa ongelmaa, kyllä, mutta ei tuokaan normaalia ole. Maanantaina on uusi neuvola-aika, ja jollei tiputusta ole tullut vähintään 2kg tuosta, niin vaadin ajan ultraan. 2kg viikossa on aika kaukana jokaisen ohjesivun ja ohjekirjan "paino saisi nousta korkeintaan 0,5kg viikossa" -säännöstä. 

Jalat ja kädet ovat tuon painon takia alkaneet turvota jopa erittäin kipeästi. Ensi viikolle sain ajan hierojalle, joka toivottavasti saa vähän lymfailtua nesteitä paremmin liikkeelle. Siihen asti pitää kokeilla juoda paljon vihreää teetä ja vettä, ja syödä ananasta ja muuta nestettä poistavaa. Kivikovat ja räjähtävältä tuntuvat pohkeet eivät tunnu kivalta, eikä jalkojen nostaminen seinää vasten ole auttanut mitään. 

Ja sitten tästä salaisesta klubista? Tässä vaiheessa raskautta on tullut huomattua, että nyt voi ihan satunnaisesti alkaa jutella ihan kenen tahansa naisen kanssa, jos myös hän on raskaana tai hällä on lapsia. Ihan kuin sitä olisi astunut uuteen kerhoon, johon ei ennen huolittu, koska tämmöinen salaperäinen kokemus puuttui. Saa toki nähdä, miten käy raskauden jälkeen, mutta tähän asti naisten yleinen avoimuus on ollut hassua seurattavaa, ja itse kun olen hyvällä tuulella varsin lörppäsuinen, ei moinen ole haitannut yhtään.

Tällä viikolla tuli myös 28 vuotta täyteen meikäläisen elämää. En oikein osannut ostaa mitään itselleni lahjaksi, parilla arvalla rapsuttelin huvia vaan. Juhani vei meidät intialaiseen syömään, ja sain taas ihanaa kanakormaa. Oikeamman lahjan saan kuulemma sitten joskus, kun sellainen tulee sopivasti vastaan, ja mikäs siinä, kun itsekin pystyin ostamaan hälle kunnon lahjan vasta monta kuuta synttäreiden jälkeen. Mulle on vaikea keksiä mitään, kun en itsekään keksi, joten eipä onneksi ole kiire moisella. Kaverin kautta onnistuin myös pääsemään parturiin, ja sinne jäi lattialle varmaan melkein 40cm tukkaa. Melkoinen kasa sitä olikin. Blondasin lopputuloksen illalla, ja nyt on naama taas ihan kummallinen katseltava. Hetki menee tottua, vaikka samanlaisen repäisyn olen tehnyt jo varmaan viisi kertaa elämäni aikana. Vielä kun saisi ihmiset uskomaan, että en leikkuuttanut helppoa äititukkaa, vaan ihan oikeasti aina vihaan pitkiä hiuksia ja kasvatan ne vain, koska muut vaativat. :P Synttärit vaan on aina sopiva tekosyy muuttaa päätään kunnolla.