'Huomenna on tulossa pizzailta työkavereiden kanssa. Mies jää nukkumaan aamutöitä varten, kun nousen päippäreiltä yhdeksän jälkeen, ehkä tämä käy melkein aamusta.Kuukautiset ovat myöhässä viikon verran, mutta usko siihen, että masussa oikeasti olisi jotain, on ihan nollassa. Istun vessassa, näyte mukiin, tikku mukiin, tikku odottelemaan sitä yhtä viivaa...
Ja niitä onkin kaksi... Hitaasti, mutta vakaasti ensimmäinenkin viiva pomppaa esiin, ja silmäni pyöristyvät. "Minun täytyy nähdä näkyjä, tuo on virheviiva, ei nyt ihan oikeasti!" Vaan siinä se viiva olla töljöttää. Se on vain hitusen heikompi kuin testiviiva, ei mikään mielikuvitusyksikkö, vaan ihan oikea, tasaisenpunainen, paksu ja näyttävä viiva.
Olo on kummallinen. Olin jotenkin odottanut kiljumista tai vouhotusta, mutta tassuttelen sängyn viereen ja tökin miestä. "Hei, susta tulee isi..."'
Niinpä se lähti liikkeelle kunnolla, tämä meidän vaavaprojekti. Palataanpa hetki kuitenkin taaksepäin eli sinne ihan oikeaan alkuun.
Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun minä synnyin... (Ei ihan näin alkuun, vaikka tuo pitääkin kohdallani paikkansa. Se oli äidille pitkä ja raskas synnytys lumituiskuisena talviyönä.)
Pääsiäisenä eräs tuttavapari sai ensimmäisen lapsensa. Jostain syystä olen onnistunut haalimaan ympärilleni ihmisiä, jotka eivät ole lapseutuneet, joten tämä oli ensimmäinen kerta, kun aikuisiälläni pääsin kosketuksiin aivan pienen ihmisolennon kanssa. Siinä sitä istuin kolmiviikkoisen pojan kanssa ja halusin kaapata sen mukaani kotiin. Vauvakuume on ollut oikeasti jo pari vuotta, aina siitä asti kun tapasin tämän ihanan mieheni, jonka kanssa kotini jaan. Täydellisen miehen kanssa voi kuvitella vain täydellisiä lapsia, ja nyt koitti hetki, että se oma on ihan aikuisten oikeasti täysin pakko saada!
Jätin siis toukokuun lopulla pillerit pois ja aloin odotella. Liikaakin aluksi, kun kuukautiset jäivät heti pois, rinnat olivat muka kipeät ja ties mitä. Keho työsti raskautta, joka ei ollut totta, kun mieli sitä niin tahtoi. Reipasta kuukautta myöhemmin kuukautiset kuitenkin sitten tupsahtivat, kolmen tympeän negatiivisen testin jälkeen. Jäivät lyhyiksi, mutta sentään tulivat. Olin jo suunnitellut, että kesän jälkeen lähden lääkäriin pyytämään hormonikäynnistystä, mutta onneksi ei tarvinnut.
Muutama viikko sitten töissä nipisteli mahaa reippaasti. Mietin, että nyt tulevat ne kuukautiset sitten toisen kerran. Vaan eivätpäs ne alkaneet kuitenkaan. Pistin kaiken kesäkuun sekoilun piikkiin, kroppa se taas tekee mitä lystää. Mutta toisinpa kävi.
Tämä käyköön tämän blogin aloituksesta. Kaikesta muusta lisää, kunhan saan pääni järjestettyä. Gradua tosiaan pitäisi vääntää ja valmiiksi saada ennen katkaravun syntyä. Ja blogin nimi muuten tulee sitten vaavan tämänhetkisestä koosta ja muodosta, kun oletuksena lähdetään siitä, että viikolla 7 ollaan nyt menossa.
Mammarakkauvella, Elisa
Ja niitä onkin kaksi... Hitaasti, mutta vakaasti ensimmäinenkin viiva pomppaa esiin, ja silmäni pyöristyvät. "Minun täytyy nähdä näkyjä, tuo on virheviiva, ei nyt ihan oikeasti!" Vaan siinä se viiva olla töljöttää. Se on vain hitusen heikompi kuin testiviiva, ei mikään mielikuvitusyksikkö, vaan ihan oikea, tasaisenpunainen, paksu ja näyttävä viiva.
Olo on kummallinen. Olin jotenkin odottanut kiljumista tai vouhotusta, mutta tassuttelen sängyn viereen ja tökin miestä. "Hei, susta tulee isi..."'
Niinpä se lähti liikkeelle kunnolla, tämä meidän vaavaprojekti. Palataanpa hetki kuitenkin taaksepäin eli sinne ihan oikeaan alkuun.
Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun minä synnyin... (Ei ihan näin alkuun, vaikka tuo pitääkin kohdallani paikkansa. Se oli äidille pitkä ja raskas synnytys lumituiskuisena talviyönä.)
Pääsiäisenä eräs tuttavapari sai ensimmäisen lapsensa. Jostain syystä olen onnistunut haalimaan ympärilleni ihmisiä, jotka eivät ole lapseutuneet, joten tämä oli ensimmäinen kerta, kun aikuisiälläni pääsin kosketuksiin aivan pienen ihmisolennon kanssa. Siinä sitä istuin kolmiviikkoisen pojan kanssa ja halusin kaapata sen mukaani kotiin. Vauvakuume on ollut oikeasti jo pari vuotta, aina siitä asti kun tapasin tämän ihanan mieheni, jonka kanssa kotini jaan. Täydellisen miehen kanssa voi kuvitella vain täydellisiä lapsia, ja nyt koitti hetki, että se oma on ihan aikuisten oikeasti täysin pakko saada!
Jätin siis toukokuun lopulla pillerit pois ja aloin odotella. Liikaakin aluksi, kun kuukautiset jäivät heti pois, rinnat olivat muka kipeät ja ties mitä. Keho työsti raskautta, joka ei ollut totta, kun mieli sitä niin tahtoi. Reipasta kuukautta myöhemmin kuukautiset kuitenkin sitten tupsahtivat, kolmen tympeän negatiivisen testin jälkeen. Jäivät lyhyiksi, mutta sentään tulivat. Olin jo suunnitellut, että kesän jälkeen lähden lääkäriin pyytämään hormonikäynnistystä, mutta onneksi ei tarvinnut.
Muutama viikko sitten töissä nipisteli mahaa reippaasti. Mietin, että nyt tulevat ne kuukautiset sitten toisen kerran. Vaan eivätpäs ne alkaneet kuitenkaan. Pistin kaiken kesäkuun sekoilun piikkiin, kroppa se taas tekee mitä lystää. Mutta toisinpa kävi.
Tämä käyköön tämän blogin aloituksesta. Kaikesta muusta lisää, kunhan saan pääni järjestettyä. Gradua tosiaan pitäisi vääntää ja valmiiksi saada ennen katkaravun syntyä. Ja blogin nimi muuten tulee sitten vaavan tämänhetkisestä koosta ja muodosta, kun oletuksena lähdetään siitä, että viikolla 7 ollaan nyt menossa.
