Syksyn satoa

Vielä täällä ollaan hengissä, kirjoittamiseen ei vaan ole ollut inspiraatiota. Elokuu meni reissatessa ja isin yliopistoilu on taas alkanut, äiti tuskailee edelleen, kun gradu ei etene, ja poju senkun kasvaa. Päivittelenpäs tässä nyt sitten lyhyesti pidemmän kirjoitusinspiksen toivossa.

Tämä on paras löyty aamulla sängystä.

Veikkaamma, että häntä ei voi monikaan vastustaa, kun isommaksi kasvaa...

Vikke on nyt vajaa 6kk, ja 5kk 1vko kohdalla mitat olivat 9kg ja 71,4cm. Melkoisen painava ja pitkä häiskä on siis jo kyseessä, hämmästelemme itsekin hänen kykyään kasvaa noin mahdotonta vauhtia. Fyysinen kehitys menee samaa tahtia, nyt harjoitellaan konttaamista niin, että pää muksahtelee joka paikkaan. Eilen isä sai headbangin ja itkuhan siitä tuli, tänään mentiin lattialla nurin ja itkettiin taas. Poju siis nostaa itsensä konttausasentoon ja heijaa ja pomputtaa itseään edestakaisin, ja käsien väsyessä muksahdetaan kyljelleen. Eteenpäin hän ei siis vielä asennossa mene, mutta tällä menolla kontataan jo ennen 6kk merkkiä. Hassusti istumisen opettelu ei ole edennyt yhtään, eikä poju vielä edes yritä istumaan. Kai se olisi liian tylsää, kun voisi mennä eteenpäinkin....

Poikula ei vieläkään nuku kunnolla, mutta uni on onneksi taas syventynyt niin, ettei hän enää ihan joka rasahdukseen herää. Yösyömisestäkin on tullut lähinnä makustelua, joten nyt taitaisi olla enemmän vanhemmista kiinni, että saataisiinko nuo yöt oikeasti rauhoitettua. Unikoulu pitänee aloittaa kohtapuoliin. Puurot ja ruoat eivät auta unen kanssa, niitä on kyllä testattu. Ja ruokaa meneekin ihan mitä vaan, sillä massu ei reagoi mihinkään, ja me ollaankin kokeiltu parhaimmillaan jopa viittä eri makua yhden viikon aikana. Millekään ei irvistellä, ja jopa hieman klunttisempi ruoka menee jo alas. Elokuussa syötiin jo vadelmiakin kokonaisena. Maissinaksut poika osaa ohjata suuhunsa jo suoraan, vain kämmeneen jäävä pala tuottaa vielä ongelmia, kun hän ei ole keksinyt kuinka kämmen avataan ja samalla tungetaan jämäpala suuhun.

Helsingborgissa kasvoi ihania pojuja puussa

Elokuussa reissattiin paljon, kun ensin ajeltiin yöllä mummulle Hirvensalmelle (poika nukkui vain puolet matkasta, kun näköjään auto on niin jännä, ettei siellä nukuta) pariksi yöksi, ja siitä sitten papalle Ylivieskaan toiseksi pariksi yöksi. Vähän myöhemmin ajeltiin sitten Rovaniemelle pariksi yöksi, ja loppukuusta oltiin viikko Landskronassa Ruotsissa. Siellä kuljettiin paljon, käytiin tutustumassa Helsingborgiin, Ven-saareen ja käytiin tutuilla Lundissa, ja kivaa oli. Hermot tosin meinasi mennä, kun reissuväsymys alkoi painaa, ja viimeisenä päivänä äiti olikin jo valmis viskaaman isin kokonaan jorpakkoon elämästään... Onneksi päästiin kotiin, ja nyt on taas rauha maassa ja kaikki hyvin. Lennot muuten menivät loistavasti, Oulusta lähdettiin Kööpenhaminaan, ja poika hurmasi kaikki lentoemot ja sitten Skånetrafikenin junissa kanssamatkustajat. Itkettykään ei oikeastaan yhtään, vain lentokoneen nousu tuntui kummalta ja kirvoitti muutamat äkinät. 

Lentoemolta saatiin paras purulelu ikinä, kuminen lentskari

Makustelu jatkuu edelleen samalla tavalla

Myös suuri sukkavarkaus ja varpaiden massutus on alkanut.

Isin pään päällä taisi olla jotain?

Pojun ensikosketus hiekkaan: Borstahusenin ihana silkkiset valkoiset hiekat.

Muutenhan elämä jatkuu täällä omalla mallillaan. Kovasti odotamme, että Vikke oppisi istumaan, niin saataisiin hommata syöttötuoli, minä häsellän teatterihommien kanssa ja Juhani pohtii jo mistä sitten tulevaisuudessa tekisi dippatyönsä. Kissat elämöivät, ulkona käydään jo rataskävelyillä, kun poju kasvoi liian isoksi vaununkoppaansa ja työhuone ja osa olkkarista pistettiin uuteen järkkään viime viikolla. Kaiken kaikkiaan hyvin tyytyväistä elämää vietämmä.

Vaununkoppa sai uuden käyttötarkoituksen.

Ipanaanio kasuaa kuin heinä!

Käytiin Vikke-naurunakin kanssa tänään taas neuvolassa, ja saatiin taas tietää strategisia mittoja. Poju onkin jälleen suuren ylpeyden aihe, kun mittat kiirivät kohti taivaita: painoa oli tullut onneksi vain n. 600g, ja nyt ollaan 8,1kg huiteilla. Pituutta jäppiskä sitten olikin venynyt edellistä kuuta enemmän, kun mittariin piirtyi 68,9cm. Minusta neuvolantäti ei kyllä venyttänyt niitä koipia ihan suoraksi, joten sanon suoraan mitaksi 69cm. Joten on se hurja mies kasvamaan tuo meidän Vilho, 4kk mittarissa ja paino on tuplattu ja mittaakin tullut lisää jo 17cm. Ehkä se 80cm haaveraja tulee tosiaan menemään rikki ekojen synttäreiden tienoilla. 

Ison lisäksi se on vahva!

Viime aikoina Vikke on ollut myös varsin kärttyinen, ja suun tilannetta onkin seurattu tiiviisti. Poika on kuolannut kuin pieni söpö hana, ja kaikkea on pitänyt maistaa ja jäytää. Niinhän siinä sitten kävikin, että ekat alahampaat tupsahtivat viime viikolla näkyviin. Alaoikea tuli esiin torstaina ja alavasen nyt sunnuntaina. Keskimääräisestihän nuo hampaat alkavat tulla esille vasta 6kk ikäisenä, joten on ollut jännä seurata, että olivatko nuo lupaukset oikeita hampaita vai helmihampaita. Melko teräviltä ne nykyään jo tuntuvat, joten valehampaiksi eivät tosiaankaan jääneet, sen on Juhani saanut jo muutamaankin kertaan tuta, kun pienet hampaat ovat nasahtaneet sormensivuun kiinni maistelemaan. Ienkipu on toki tympäissyt muutamaankin otteeseen, mutta onneksi syli, lohdutus ja pieni annos nestemäistä Panadolia ovat auttaneet. Panadol on niin kivan makuistakin, että poju rauhoittuu yleensä jo siihen. Suppoja meillä ei ole, eikä tule. Jotenkin en tykkää yhtään ajatuksesta, että rassun peppuun pitäisi hädän hetkellä tunkea jotain, joten pois moiset meidän lääkekaapista. 

Bepanthenia piti pistää, kun meinaa pojun pää hilseillä välillä.

Pyörähtelystä on myös tullut meille jokapäiväinen lisä ohjelmaan. Jossain 3kk 4vko kohdalla poju päätti, että selällään on tosi lame ja kasaria, joten nyt masuasento on ihan ykkösjuttu, ja sinnepä hän itsensä kampeaakin aina, kun alusta sen vähänkin sallii. Lattialla kääntyminen tapahtuu yhden selänkäännön aikana, eikä keikahtaminen sängyllä vie sen kauempaa. Vikke on päättänyt myös, että kylkiasento on äidin tyyliin ihan ehdottomasti paras asento nukkua, joten hän on nyt sitten kolmas sukupolvi kylkinukkujia minun ja pappan lisäksi. Hassua, kuinka asento voi liikkua geeneissä. Tuosta asennosta on tullut myös kätevä uni-indikaattori, kun Vikke kääntyy siihen aina heti, kun on itse valmis nukahtamaan. 

Ja koska 4kk maaginen raja meni rikki, on poitsu saanut myös ensimmäiset kiinteät ruokansakin. Me testattiin maissivelliä parisen viikkoa takaperin siinä toivossa, että kiinteämmän ruoan avulla yöuniväli pitenisi, mutta toivottua vaikutusta ei saatu, joten se litku sitten jäi. Eilen taasen alotettiin porkkanaperunasose, joka on kyllä ollut melkoisten irvistysten kohde, kaikkien meidän suussa. Itse tietty Juhanin kanssa kokeiltiin sitä myös, ja yh, ei kyllä ole hyvää pilttisose. Ensi kerralla tehdään itse, nyt vaan laiskotti liikaa. Poika irvisti ensimmäisille lusikoille eilen, ja niin kävi myös tänään. Pystyasennosta johtuen suurin osa ruoasta myös plursutettiin ulos suusta, mutta ehkä siitä nyt maistin verran saatiin alaskin. Tänään meni sitten jo paremmin, kun isi jossain vaiheessa keikautti poikaa pikkuisen takakenoon. Siinä vaiheessa lusikasta otettiin kunnolla jo suuhun asti haukkaamalla ja nielaisukin onnistui. Huomenna taas lisää. Melko sottaista hommaahan tuo oli, joten onneksi Vikke oli pelkässä vaipassa.

Nälkä ehti tulla maistellessa, kun ei sinne masuun asti mitään päätyny.

Kivan keltaista kuvassa...

Tämä kuva otettiin maistelun puolessa välissä, kun isi ja poika olivat käyneet jo kerran pesulla...

Helteiden takia meidän kuumakalle ei tosiaan vaatteita pahemmin käytä. Vaunuissa mennään pelkällä bodylla tai paidalla, ja sisällä vaippa on ihan tarpeeksi. Yöksi hän saa lakanan päälleen, ja usein pitää laittaa minituuletin päälle, ettei tule kitinää. Kylpyily on huippua onneksi, joten sieltäkin saadaan välillä vähän viilennystä. Pienen hikinäpyn ansioista saatiinkin tänään neuvolasta neuvo, että kylpeä voidaan vaikka joka ilta, kun poika kerran hikoilee varsin paljon. Mikäs siinä sitten, meille kyllä kelpaa.

Minä taas en yhtään arvosta hellettä ja kesää, ja soisin syksyn jo tulevan. Hikoilen kuin jääpala Saharassa, joten ulkona ei ole mitenkään mukava olla. Hametta ei voi pitää ilman legginsejä/sukkahousuja, koska reidet hankautuvat haavoille vartissa, joten olen sitten ärtynyt kuumasta farkuissani tai erittäin ahdistuneen itsetietoinen legginsvihaajista. Syksy on mukavampi, kun saa pistää oikeasti vaatteita päällensä.

---------

Edelliseen postaukseen viitaten: se oli jälleen kirjoitettu äärimmäisen huonon päivän päätteeksi. Toistan myös, mitä olen joskus aiemmin sanonut: asiat on silti kunnossa, ja nuo tilanteet ovat huonojen päivien aikana tapahtuvia. Poika ei ole, eikä tule jäämään heitteille tai mitään muuta vastaavaa. Jos minä olen huonoa, on Juhani aina paikalla. Jos hän ei ole, puren hammasta, eikä tuommoista tapahdu. Sain ehdotuksen hankkia apua. No, sitä on, minulla on hoitosuhteet olemassa, heinäkuu vaan on perse kuu, ja silloin ei apua saa. Samaten on turhaa pyytää esim. sukulaisia tänne, sillä olen ihminen, joka muiden läsnäollessa puree hammasta jälleen, ja silloin on kaikki kunnossa vaikka väkisin. Kun on tekemistä, on kaikki hyvin, kun on yksin ja tylsää, alkaa mennä huonommin. Ja auttaishan se, jos muistaisin napsia napit joka päivä....

Äidin paha on paha äiti

Terve taas pahanmielenpostaus. Kirjoitan tämän alta pois, niin ehkä saan kirjoitettua mukavempia juttuja myöhemmin. Tulossa kuitenkin olisi raportointia haasteista ja ihana postaus pojan touhuista. Jaksaisi vaan alkaa.

Olen vähän umpikujassa tämän blogini kanssa. Aluksi kirjoitin, mitä mielessä oli. Sitten tätä on alkanut lukea läheiset ihmiset, joille en välttämättä toisaalta haluaisi paljastaa kuinka huonosti minulla oikeasti menee. Haluan kuitenkin kirjoittaa omaa pahaa oloani pois johonkin, ja vaikka joskus kirjoitinkin toista blogia juurikin pahoja oloja varten, en sinne haluaisi enää poistailla. Sitä ei edes lukenut kukaan, onneksi. 

On nöyryyttävää, että suku tietää, kuin säälittävä raakki oikeasti olen. Vaikka eipä minuun kukaan ole koskaan uskonut muutenkaan. Katselen vierestä, kun itseäni monta vuotta nuoremmat serkut valmistuvat ilman mitään temppuiluja. Oman graduni valmistumiseen uskoo tuskin enää kukaan, kaikkein vähiten minä itse. Silti yritän hymy korvissa selittää kaikille livenä, että kyllä se valmistuu, on vaan vähän vaikeeta... Joo joo, olen vaan niin surkea, juurikin se sama surkea läski pieni tyttö, johon kukaan ei uskonut vuosia sittenkään, eikä tule uskomaan vastedeskään. Miksi uskoisi, kun en ole mitään koskaan saavuttanut. Olen edelleen se rumin, lihavin epäonnistuja.

Poika on leimautunut isäänsä. Hän saattaa saada kanssani itkukohtauksia, joihin auttaa vain isin syli. Itkun yllättäessä koitan antaa tuttia tai pulloa tai syliä, eikä auta. Sitten vaan luovutan, istun apaattisena ja katson huutavaa lasta kunnes isi tulee pelastamaan ja kaikki on taas hyvin. En jaksa liikuttaa itseäni, enkä edes halua. Joku voisi liioitella sitä, kuinka vähän tekee lapsensa eteen, mutta minä en liioittele, kun minä en oikeasti tee. Juhani on pojan kanssa 70% ajasta, minä en tee mitään tai hyvin vähän. En jaksa, en halua, en pysty. Hoen vaan päässäni kuinka paska äiti olen, kuinka olen idiootti, kun edes haaveilen toisesta lapsesta, kun en selvästikään pysty hoitamaan edes tätä yhtä. Ainoa lohtu asiassa on se, että ainakin isän ja pojan suhde on hyvä sitten vuosienkin päästä.  

Luen liikaa suomi24:n perhe-foorumia. Vastailen muka viisaasti, ja samalla haaveilen siitä, että kirjoittaisin kaikki pahat asiat, mitä mielessä liikkuu, jotta ne kunnon äidit siellä netin toisella puolella haukkuisivat minut pataluhaksi, kuten ansaitsen.

Läskit ei saa tehdä lapsia

Pahoittelen, tähän postiin en jaksa kirjoittaa ihania asioita pojasta. Meikäläisen henkilökohtainen elämä kun tuntuu tällä hetkellä olevan niin perseestä, etten nimittäin pojastakaan jaksa olla iloinen.

Blogiani lukeneet tietävät, että viimeinen kolmannekseni oli kamala. Myös synnytys oli hirviösynnytys. Synnytyksen jälkeinen aika meni tyhmänä rempoessa liikaa, joka aiheutti imetyskatastrofin, josta en ole vieläkään päässyt yli. Kyllä, onneksi poika on ihana, mutta ois silti ollu kiva, kun joku ois menny kivasti. Lisäksi mua on alkanu inhottaa naiset, jotka intoilevat kuinka täysimettävät näin ja noin pitkään. Epäreilu inhotus, on kyllä, mutta muhun sattuu, kun en itse voinut. Rahaa palaa vastikkeeseen, meikä läskistyy ja poika menettää parhaan ravintonsa. Hoovee...

Jossain vaiheessa siinä viimeisellä kolmanneksella vasen lonkka alkoi tuntua siltä, että se kaipaisi kipeästi kiropraktikon hellää, mutta lujaa naksauttavaa otetta. Sitä se ei saanut, ja luulin mokoman tunteen lähtevän synnytyksen jälkeen. Eipä se lähtenyt. Nyt meikäläisen lonkka juilii ihan koko ajan, joka päivä. Äiti (ammattihieroja) koetti sitä aika rankastikin runnoa, mutta se vaan pahensi asiaa. Lääkäri sanoi, ettei vika tunnu olevan nivelessä, vaan lihaksessa, ja antoi Arcoxin-tulehduskipulääkkeen. Eipä auta, vähentää vaan kipua. Meikä siis linkkaa lähes koko päivän tätä nykyä, nouseminen, lonkan kääntäminen ja kävely sattuvat, ja kivulle ei tunnu voivan mitään. Kaiken lisäksi se on ihan pirun kummallinen kipu, vain yhdessä tarkassa pisteessä tuolla takana, kuulemma lonkkanivelen ja suoliluun S-nivelen tai minkälie puolessa välissä. Niinpä niin... Eli kipeetä riittää.

Ja sitten muu olo. En jaksa nostella poikaa. En jaksa reagoida pojan itkuun. En jaksaisi olla hereillä. En jaksa siivota, en laittaa ruokaa, en jaksaisi kauppaan, en kävelylle, en tehdä yhtään mitään muuta kuin istua flegmaattisena sohvalla tai koneella. Joka aamu kämmenet ja jalkaterät ovat hellinä, niin nivelet kuin lihaksetkin. Sitten saan huomata myös käsien ja jalkojen lihasten olevan kipeät, ihan kuin olisin käynyt salilla pari päivää aikaisemmin. Ja tosiaankaan en muuten ole. Paino on noussut varmaan jo 5kg (huom, ne raskauskilot tosiaan lähti kahdessa viikossa, tuo on tullut nollatilaa plussaa), olo on tukala, turvonnut ja oksettava. Olen nyt isompi kuin raskauden aikana, ainakin käsistä, naamasta ja perseestä. Mitään en jaksa yrittää asialle tehdä. Leukanivelkin on kipeä, välillä sössötän, kun sattuu puhua. Usein en puhu ollenkaan, kun sattuu, enkä muutenkaan vaan jaksa. Syödä silti jaksan kuin hevonen, mutta en tosiaankaan sitä terveellistä heinää, vaan rasvaa, rasvaa, sokeria, rasvaa ja sokeria sokerilla.

Toivon, että tämä olisi kilpirauhasen vajaatoimintaa, se kun voi ilmeisesti tulehtua synnytyksen/raskauden takia. Eniten pelkään, ettei ole, vaan olen vaan laiska, paha huono äiti, joka makaa sängyllä kitisevän lapsen vieressä, eikä jaksa nostaa edes kättä, jotta laittaisi tutin toisen suuhun. Joinakin päivinä jaksan, tänään en jaksanut yhtään, ja Juhani hoiti poikaa melkein koko päivän. Tuntuu pahalta toisen ottaessa lapsen sylistä, kun en jaksa syöttää, hädin tuskin katsoa lasta. Ehkä viisi minuuttia välillä, sitten on taas voimat vaan kaikki.

Olisi vaan pitänyt pysyä järkevässä suunnitelmassa viime kesänä ja laihduttaa jotenkin ensin vähintään 10kg pois, niin ehkä joltain tältä paskalta olisi säästynyt, tai olisi ainakin ollut vähemmän kamalaa. BMI melkein 35, ei hyvä jumala. Häpeän.

Häpeän.

Häpeän.

Häpeän.

Poitsu juhlii ja juhlii

Kauhia, kun tämä bloggailu on nykyään muka niin vaikeaa. Olisi ihan mahdottomasti kaikkea kivaa kirjoitettavaa, mutta kun meinaa laiskottaa alkaa näpytellä. 

Vikke on oppinut uusia juttuja, nykyään pyörähdetään masulta selälleen ihan helposti, vaikka opittiinkin se vasta juhannuksena, ja poika osaa itse erottaa, haluaako juoda vettä vai vastiketta, kun on jano. Fiksu jäpikkä. Hän myös nukahtaa iltaisin aina kunnolla vasta joko pitkän odottelun jälkeen tai heti, kun äiti laulaa Tupakkarullan. Höppänäluppanan silmät lupsahtavat alas heti, kun toka säkeistö on lopussa.

Tämän postauksen pääosaan otan nyt kummiskin parit juhlat, jotka Vikke pääsi kokemaan tässä kuukauden sisällä.

Rovaniemen ukki Arto sai pitkän siltatutkimusprojektinsa päätökseen toukokuussa, ja kesäkuun alussa sitten vietettiin tohtorijuhlia Juhanin kotikotona. Paikalla oli paljon vieraita ja mahtavia tarjoiluja, joten harmillisesti meidän pieni mies päätti, ettei moinen äänekäs vieraspaljous ole hänen juttunsa, ei sitten yhtään. Ensimmäiset muutamat saivat ihastella poikaa ihan rauhassa, mutta sitten puheensorina yltyi ihan liian kovaksi, ja poika aloitti elämänsä siihen mennessä ja sen jälkeen kovimman itkun. Pelkoitku on aika hurjaa kuultavaa, ja taisi siinä mennä vartti, että pieni saatiin rauhoitettua. Äiti oli sitten vielä pöljä ja koetti pienen kanssa uudestaan vieraiden kurkkaamista sivuhuoneesta, mutta ei hyvänen aika, pelkoporu ja hirvitys alkoi vaan uudestaan. Onneksi juhlat vietettiin kotioloissa, niin saimme linnoittautua sivuhuoneeseen kolmisin rauhoittelemaan pientä. Oli se hassua viettää juhlatällingissä aikaa sängyllä, käydä nyysimässä tarjoiluja hiippaillen vähän salaa ja kuunnellen muflautunutta puheensorinaa viereisestä olohuoneesta. 

Loppuvierailu meni sitten onneksi oikein mukavasti, Vikke tykkäsi fammulasta (farmor eli fammu Eva eli Juhanin äiti) ja oli muuten oikein reippaana.

Äiskä unohtaa nyt itsesensuurin, näin lenneltiin Rovaniemellä.

Myös paikallinen eläimistö tottui Vikkeen nopeasti. Takana olevat legot ovat yksi Arto-ukin saamista lahjoista.

Seuraavat juhlat olivatkin sitten Viken nimiäiset lauantaina 9.6.2012. Edeltävä viikko oli vähän hulabaloota, kun meidän oli tarkoitus Juhanin kanssa siivota ja laittaa yhdessä. Juhanin kandi kuitenkin venyi ja vanui edelleen surkean ryhmän takia, joten mies parka oli koko viikon yliopistolla, ja juuri juhlia edeltävänä torstaina hän vietti siellä myös yön melkein nukkumatta. Meikä ei yksin saanut mitään aikaiseksi, joten tein sitten kaiken ihan yksin perjantaina Juhanin nukkuessa. Roudasin monesta kaupasta tavaraa, leivoin kuusi uunillista ruokaa (kakun, muffineja ja kanaa), siivosin minkä jaksoin, hoidin pojan (okei, uninen mies pakotettiin hoitovastuuseen pitkän kauppareissun ajaksi) ja laitoin paikkoja kuntoon. Onneksi Vappu-mummu saapui perjantaina illalla avuksi, olivat ajaneet suoraan hänen päästyä töistä tänne. Meikäläinen koetti myös kovasti lukea 9.6. olleeseen tenttiin, johon olisin kyllä mennyt, jollen aamulla herätessä olisi ollut tuskallisen kipeä kaikesta touhuamisesta. Noh, syksyllä sitten, onpahan luettu valmiiksi.

Juhlat itsessään olivatkin sitten aivan ihanan mahtavat. Viken sukulaiset ovat ihania tyyppejä kaikki, ja tunnelma oli oikein leppoisa ja kotoisa. Vieraat saapuivat kolmen aikaan, paikalle tulivat mummut ja papat, eno ja täti, yksi isomummu, isosetä avokkeineen ja Juhanin serkku, yhteensä meitä oli 14. Aloitimme suolaisilla hyvillä, sitten kakulla ja herkuttelun jälkeen oli sitten ohjelmaa.

Eki-pappapuolen suolaamasta lohesta leipiä, Eva-fammun kinkkupiirasta, äiskän pestofetamuffineja, Vappu-mummun tiikerikakkua ja äiskän kakku ja V-keksejä.

Olen muuten aika ylpeä ko. kakusta. ^_^

2x sokerikakkupohja, 2x annos kreemiä reunoilla ja marsipaanin alla, välissä valkosuklaapiparminttukerma. Ja paljon väriainetta...

Juhlallisuudet aloitettiin rennosti syöttämällä nälkäinen poju. Sen aikana hyökkäsin puun takaa haluaminen kummien kimppuun ja pyysin kummeiksi äitiäni Vappua ja Juhanin siskoa Tiinaa. Vappu-mummu on pohjalainen jääräpää, joka saa opettaa kummivelvollisuutenaan pojalle pohjalaista rempseää asennetta, jotta hän ei jää isona muiden jalkoihin. Tiinan taas halusin opettamaan pojalle maailmasta, sillä hän matkailee ihan mahdottoman paljon (on tainnut käydä ainakin Vietnamissa, Saksassa, muualla Euroopassa, asuu Ruotsissa, menossa Afrikkaan tässä meidän suhteemme aikana jo) ja on muutenkin upean kosmopoliitin oloinen ihminen. Häntä parempaa mallia en voisi Vikelle toivoa, kun itse me ei Juhanin kanssa osata moisia ollenkaan. Tiina on muutenkin ihana ihminen, ja liikutuksen kyyneleet hänen silmissään osoittivat valintani oikeaksi. 

Tädin sylissä on hyvä hengailla.

Arto-ukki kastoi pojan Tiinan ollessa sylikummina. Koska emme kuulu kirkkoon kumpikaan, pidimme pojalle nimiäiset ja pappi jäi homman ulkopuolelle. Vappu kuitenkin kysyi ennen juhlia, aiommeko kastaa poikaa, ja ajatus miellytti, joten pyysimme Artoa kastajaksi. Kasteveden Juhani lennätti parvekkeelta komealla kaarella, ja myöhemmin samaan suuntaan poksahti myös samppanjapullon korkki. 

Taisi Vilho Severi ihan tykätä tilanteesta.

Isi lennätti vedet pitkän iän merkiksi.

Viken sukulaiset olivat kutsun mukaan itse järjestäneet ohjelmaa. Isomummi Onerva lauloi kauniin vanhan kehtolaulun, Vappu-mummu luki kirjoittamansa kirjeen, Tiina-täti kertoi kirjoittaneensa puheen, mutta se luettiin vasta liikutuksen laannuttua (vaikka kyyneleet siinä lukiessa tulivat taas), ja poika sai lahjoja pienten puheiden saattelemana. Lahjaksi saatiin mm. vaatteita, kaunis viltti, pehmoinen unilaulua soittava pupu, pari taulua, kokoelma vanhoja, arvokkaita kolikoita ja ehkä tähän mennessä suosituimmaksi noussut ruotsinkielinen laulukirja, jossa on mukana nuotit ja soittorasia, johon kaikki laulut on soitettu koko laulun mittaisina. Kaikesta ollaan tykätty kyllä hurjasti.

Loppupäivästä sitten laulettiin Maan korvessa Eki-pappapuolen säestäessä kitaralla (tai Eki-papaksi häntä tullaan tituleeraamaan, mutta selvyyden vuoksi tässä käytän nimeä pappapuoli, kun Taavi on biologinen pappa minun puoleltani), ja sitten vietettiinkin muuten vaan mukavaa ja rentoa aikaa. Keräsin Helena-isotädiltä saatuun kauniiseen käsinsidottuun kirjaan kaikilta terveisiä Vikelle. Aionkin kyseiseen kirjaan keräillä terveisiä pojalle aina juhlista ja tapahtumista, missä hän itse on ollut mukana, mutta ei varmasti tule itse asioita muistamaan. 

Kitaran kanssa laulettiin paljon.

Kaiken kaikkiaan tunnelma oli aivan mahtava, ja olin ja olen edelleen hurjan onnellinen siitä, miten mukavia ihmisiä Vikellä on ympärillään. Parempaa kasvuympäristöä ei pienelle voisi pyytää.

Ylpeät ja onnelliset vanhemmat.

Keksi äipälle tekemistä!

Hei rakkaat blogini lukijat! En tapaa ottaa tarpeeksi kontaktia ihmisiin tätä kautta, mutta sitäkin pitää varmasti harjoitella. Nyt tahtoisin kuitenkin kontaktia tähän suuntaan, eli keksikääpäs meikäläiselle tekemistä.

Idea on tämä: valitse jokin päivämäärä tulevaisuudesta, mieluusti seuraavan kuukauden sisällä ja keksi sille päivälle asia, mikä minun pitää toteuttaa. Se voi olla liikuntaa, käsitöitä, askartelua, tapaaminen, haaste, ihan mitä vaan. Kerro se sitten kommentteihin. Jos luet tätä postia joskus monta monta aikaa tämän postauksen jälkeen, niin ei haittaa, keksi meikälle silti jotain.

Mietiskelin nimittäin tässä eilen, että meikä on oikeasti ihan siisti ihminen. Osaan tehdä paljon kaikenlaista, olen taitava ja pätevä. Sitä on vaan kauhean vaikea uskoa itse, kun en saa yleensä mitään aikaiseksi. Jospa siis tällä keinoin saisin itseni tekemään jänniä juttuja ja samalla kehittäisin vähän itsetuntoani. :)

Nii, käskekää se pois tästä koneelta!

Vikke Viikinki kasvaa kuin heinä kedolla

2kk neuvola oli ja meni jo aikaa sitten, ja melko hurjia tuloksia meidän poika siellä saikin aikaan. Päivä aloitettiin myöhästymällä kunnolla, kun menin ihan väärän huoneen ovelle, mutta ei se onneksi haitannut. Sitten Vikke pissi meikäläisen farkuille ja pitkin lattiaa, kun äippä ei ollut tarkkana, eikä vaippa osunut suojaksi. Noh, neuvolantäti ei olkiaan kohauttanut, kun mahtaa se poikavauvojen kanssa olla tuommoinen melkoisen yleistä. 

Puntari näytti 2kk painoksi hurjat 6550g, eli nousua oli tullut kuukautta aikaisempaan lähes puolitoista kiloa. Mittaa jäpikälle oli tuolloin ehtinyt kertyä 62,5cm, joten kahdessa kuukaudessa poika venytti itseensä yli 10cm lisää. Melkoinen vauhti on menossa hänellä. Paino on suhteessa silti oikein hyvä, eikä poika monen mielestä näytä yhtään painonsa kokoiselta. Lihaksia häneltä löytyykin jo valtavasti, ja sen saan tuta aina välillä, kun pieni käsi onnistuu mottaamaan poskeen tai pieni jalkai potkaisee kunnolla masuun vaippaa vaihtaessa. Tänään viimeksi viikari otti peukusta kiinni, ja taittuneena kävi melkein kipeää, kun napakka puristus piteli kiinni. Khyl myö ollaan ylpeitä meidän pienestä viikingistä

Iskä photobombas...

 Jässikkä sai myös ensimmäisen rokotteensa. Nestemäinen rota-rokote meni nätisti alas melkein ykkösellä, ja poika osoitti perineensä isänsä rautamahan: jälkeenpäin ei nimittäin tullut minkäänlaisia oireita, ei vatsanpuruja tai edes ylimääräisiä pieruja. Mahtava juttu, kun meikäläinen sai oireita aikanani jo siitä, kun äiti joi imetysaikana appelsiinimehua. On rikkaus, kun Vikke ei kärsinyt moisesta, eikä näköjään helposti muustakaan. Röyhtäytyskin meinaa monesti unohtua, kun ei poika siitä ole moksiskaan. 

2kk ikäisenä menossa kylpyyn isin kanssa.

Tämän hetken lempipuuhaa Vikellä on massutella omia käsiään. Sormet maistuvat varsin mukavilta, kun ne ovat suussa aina, kun vähänkään tekisi mieli tuttipulloa tai jos äiti pitää pojua olkapäällä ja käsi jää sopivasti hollille. Itse ruokailu taas on muuttunut ihan mahdottomaksi vempuiluksi välillä. Usein poika hermostuu pullolle ja päästää parin sekunnin mittaisen kitinähuudon naama punaisena, mutta jatkaa sitten kiltisti massutusta. Pitänee koettaa lisätä tuttipäihin toinen reikä, jos hieman nopeampi maidontulo olisi jo tarpeen. Toisaalta ruokailumäärä on vähentynyt, kun ennen meni aina vähintään 90ml ja nyt saattaa ruokahalu loppua jo 30ml jälkeen. Ongelma on sitten siinä, että lisää on saatava sitten jo joskus jopa 30min jälkeen, mutta kerralla ei syödä yhtään enempää. Yölläkin syöttöväli on nyt n. 2t, joten pomppimista riittää. Kiinteiden aloitusta olen tässä jo pohtinutkin, joten ehkä pitäisi soitella neuvolaan ja kysyä tädin mielipidettä. Masu varmasti kyllä kestäisi jo. 

Myös isin sormet on siistit.

Varsinkin silloin, kun ne kutittelee kivasti.

Joskus syöminen väsyttää hurjasti.

 Nauramisesta peilin edessä on tullut viime päivien suosikkijuttu. Vikke tykkää käkätellä, ja äidin ja isin ilmestyminen näköpiiriin saakin usein esille hurmaavan sarjan hymyjä ja naureskelua. Autolla ajetaan varovarovasti ja Leipuri Hiiva leikkeineen saavat myös hymyn esiin aurinkoiselle nassulle, ja kyllä äiti sitten tykkääkin lauleskella pienelle entistä enemmän. Kyllä lapsen hymyn näkeminen vaan palkitsee eniten, siitä tietää, että toinen on onnellinen ja hänellä on hyvä olla.

Isi ja pitkula poika, n. 9vko.

Painonsa vuoksi poikaa kutsutaan nykyään usein lempinimellä Kahvakuula. Itse ainakin tykkään nostella poikaa 20 sarjoissa ylös istuessani tai selällään maatessa, tuntuu varsin hyvältä hauiksissa. Poikakin tuntuu tykkäävän ilmalennoista, joten diili toimii kaikille.

Vauva-ase on ladattu!

Kyllä se käy työstä, kun nostelee seitsenkiloista.

Vaatekasoja olen joutunut harventamaan jo hurjasti. Koko 62 alkaa olla jo lähes auttamatta pieni, ainakaan jotkut äippäpakkauksen bodyt eivät enää mene pään yli ilman ikinää. Monta vaatetta olenkin nakannut säilöön tulevaisuutta varten. Onneksi saimme naapurilta ison kasan kokoja 62-78 olevia vaatteita, joten ihan heti ei kato yllätä. On se silti aina jotenkin mahdottoman haikea tunne, kun vaate jää pieneksi ja siirtyy muistoksi laatikon pohjalle odottelemaan.

Mummulta saatu koon 68 fleecepuku tekee pojusta söpöisän nallukan.

Kuten kuvista huomata saattaa, meikäläistä niistä ei löydä. En suostu kuvattavaksi nykykunnossa, ja toisaalta Juhani onnistuu tekemään aina jotain kivaa pojan kanssa, joten he siinä sitten aina koreilevat. Minä kyllä tykkään poikiani katsella. <3

Aharistuksia poikkes

En ole saanut blogeilusta otetta pitkään aikaan. Monasti olen miettinyt sitä ja tätä ja tuota, että nyt pitää kyllä nuo kirjoittaa ylös, mutta koskaan en ole saanut alettua. Aika on oikeastaan mennyt koneella pelatessa, asioiden märehtimisessä ja yleisessä pallohukkaisuudessa vellomisessa.

Imetyksen lopetin, kun pojalla oli ikää 7vko paikkeilla. En koskaan saanut tehtyä sitä päätöstä, että nyt lopetan, vaan koko homma vaan lipsahti. Yhtenä yönä en jaksanut imettää, päivällä pumppasin, toisena yönä jäi taas välistä, seuraavana en jaksanut pumpatakaan. Sitten eräs päivä annoin viimeiset pumpatut maidot, ja itku meinasi päästä. Vieläkin on sellainen olo, että olen ryöstänyt pojaltani jotain, joka hänelle kuuluu ja hänen elämästään tekisi paremman, mutta en vaan enää saanut annettua rintaa. Kamalinta tässä on se, että edelleen, jos rintaa puristaa, sieltä tulee tippoja. Eli maitoa kyllä tulisi ja voisin imettää ja varmaan aloittaa maidontuotannon vieläkin, jos tahtoisin,  mutta vanha laiskuus on palannut, enkä enää halua yrittää. Poika ei tietty enää varmaan edes oppisi rinnalle, olihan se touhu jo lopetusvaiheessa sellaista kivuliasta riuhtomista, molempien itkua ja stressiä, ettei imetys ollut kummallekaan mikään ihana asia. Silti harmittaa.

Imetyksen loputtua alkoi sitten näkyä se, että raskausaikainen vähän järkevämpi ruokavalio katosi mäkeen pojan synnyttyä. Raskauskilot lähtivät parissa viikossa, ja niiden tilalle on nyt tullut jo neljä läskikiloa. Viimeisen parin viikon kauhea mässääminen (tästä myöhemmässä postissa lisää, juhlien muodossa nimittäin on tullut herkuteltua) varsinkin on tuonut painoa. Vaikka osa tuosta olisikin nestettä, niin oikeata lihomistakin on tapahtunut taatusti. Ei hyvä yhtään, kun minuahan ei ole neuvolassa punnittu enää pariin vuoteen, puntari näyttää kolminumeroista lukua.

Tilanteeseen ei auta yhtään se, että olen tietty yöheräilystä väsynyt ja uupunut. Juhani on tehnyt kandiaan, eikä se ole vieläkään läpi. Hän oli viimekin viikolla kaksi yötä kokonaan pois kotoa yliopistolla koodaamassa. Pirun ryhmätyö ja pirun surkeat ryhmäkaverit, Juhani-parka on joutunut heidän surkeaa työtään korjailemaan monet kerrat, hän ei pysty olemaan kotona meidän kanssamme ja hän on umpisen väsynyt koko ajan kamalista all-nightereista. Kaiken lisäksi ryhmä saa ilmeisesti miinuspisteitä siitä, että ryhmädynamiikka toimii surkeasti. Eli käytännössä Juhani on tehnyt pirusti hyvää työtä, mutta häntä rangaistaan silti, koska hän sai huonon ryhmän. Ja meillä perhe-elämä kärsii myös. "#¤%&( Olenkin päättänyt, että jos työ ei mene lopulta läpi tai saa surkean arvosanan, teen itse valituskirjeen ohjaajalle. 

Muuten tässä mietitään edelleen samoja vanhoja. Osaanko, enkö osaa, olen huono, kärsiikö poika, kaikkea semmoista. Hän osaa hyvin nukahtaa sänkyynsä, rutiinit ovat helpot, eikä koskaan itketä illalla, mutta silti pelottaa, että yksin nukuttaminen on jotenkin julmaa. Mutta kyllähän vauva itkisi, jos olisi paha olla ja pelottaa. Tyhmiä nämä äitiyspelot. Onneksi ne ovat silti alkaneet helpottaa edes vähän. 

Eniten on ehkä sellainen olo, etten oikein jaksa välittää asioista, kuten ehkä pitäisi. Mutta luulen, että tällä hetkellä pistän sen vaan väsymyksen piikkiin, sillä perusolo on kuitenkin plussan puolella.

Pitusängyssä suhisee

Pitkänpitkä blogitauko tuli pidettyä ihan vahingossa. En vain ole oikein innostunut kirjoittamaan, ja sama fiilis on vaivannut montaa muutakin kohtaa elämässä. Onneksi pojunen on pääosin yhyvin helppo ja ihana, joten elämä menee etiäpäin täällä varsin rauhallisesti.

Neuvolassa käytiin kuukausikontrollissa ja tänä maanantaina lastenosaston puolesta lääkärintarkastuksessa. Saatiin tai jouduttiin tuommoiseen ylimääräiseen kontrolliin, kun totta kai sairaalan puolesta tahtovat olla tarkkana, että vauvalla on kaikki hyvin. Ja mahdottoman hyvin onkin, poju kasvaa kohisten ja kehittyy nopeampaa kuin laki sallii. Vikke painaa nyt jo yli 5,6kg (syntymä 4kg) ja pituutta on yli 59cm (syntymä 52cm), eikä ikää ole vielä ihan kuutta viikkoa. Tällä vauhdilla tulee metri täyteen ennen ensimmäistä ikävuotta. 

On se hassua tuo ihmisen kasvutahti. Ensin mennään mahdotonta vauhtia eteenpäin ja vuodessa on näköjään parhaimmillaan täynnä jo melkein puolet aikuisuuden mitasta. Sitten odotellaankin täysi-ikäisyyteen asti, että saadaan loputkin sentit kasaan, ja miehillä saattaa niitä tulla vielä parin kympin vanhemmallakin puolella. 

Neuvolasta ja lääkäriltä saatiin mahdottomasti kehuja muutenkin. Vikke pitää päätänsä erittäin komeasti pystyssä, ja neuvolantäti tuumasikin, että liekö nähnyt moista voimaa niskassa kuukauden ikäisellä aikaisemmin. Lääkäri taas kehui kuinka hienosti poika jo tuo kätensä keskilinjaan, ilmeisesti siinäkin vähän aikaisessa on. Saavat mamma ja pappa olla ylpeitä pojastaan. (Ilmeisesti tämä nopea kehitys ja voima ja jäntevyys ovat meikäläisen peruja. Itse pidin kuulemma niskaa alusta asti pystyssä ja pikkuveli taas oli ylijäntevä, josta aikanaan lääkäri tuumasi, että se meinaa vaan, että poika kävelee aikaisin. Ehkäpä enonsa tavoin meidän Vikke alkaakin käpytellä jo 8 - 9 kk iässä..) 

Leppana on niin luppana, että harmittaa, kun kuva on niin sumea. Ja saa 5vko iässä silmät vähän harittaa... 

Ispän kanssa kattelivat telkkaria. Hymykin kävi kuvassa.

Hymy on pojulla nykyään myös melko herkässä. Äitille ja isille naureskellaan sopivan tilaisuuden tullen, peili oli jännä ja mummu ja pappakin saivat oman osansa virnistyksistä. Vielä odotellaan naurun ääntä, mutta selvästi näkee jo nyt, että sitä tulee olemaan ja paljon.

Ja sitten ne kakat! Kainalokakkoihin ei vielä olla päästy, mutta melkoisia yrityksiä on ollut. Poju aina välillä panttailee, joten sitten tuleekin täyslaidallisia. Useampaan kertaan on jo käynyt niin kauniisti, että ensin on vaippa alkanut haiskahtaa ja on lähdetty vaihtamaan. Sitten totta kai pöydällä nostellaan koipia ja kappas, pumppaus alkaa. Poju on sitten päästellyt parhaimmillaan neljä lisälastillista hoitoalustalle, ja siinä äiti ja isä sitten räkätyksen ja hohotuksen lomassa ovat yrittäneet putsailla mössöjä pois alustalta, ettei poju itse olisi ihan kakkaisa. Hupaisaa hommaa....

Tää oli semmoinen helppo tapaus!

On muuten jännä, kuin eritteiden mielikuva muuttuu. Ennen vauvaa toisten lasten räkäily, kakkailu ja muu limailu tuntui järjettömän etovalta ajatukselta. Nyt omaa vauvaa pyöritellessä ei mikään tunnu kovinkaan ällöltä. Öllöin juttu oli napatynkä, josta onneksi vihdoin ja viimein päästiin viikko sitten eroon. Kaikki muu on ihan lepertelyn arvoista. Ja päivän paras hetki on, kun vaipassa on kakka! Kyllä, sekä äitille, isille että pojalle...

Se mitä en osaa, on luovuttaa oikein

Edellisestä postauksesta pitää nyt sen verran mainita heti tähän alkuun, että sen lähetin pahimman masispäivän pahimpana hetkenä purkaakseni pahaa oloani johonkin. Onneksi tilanne ei ole ollut noin surkea kuin parina päivänä, muuten olo on vaihdellut oikeastaan laidasta laitaan. Nuo masispäivät kuitenkin saivat silmäni auki, joten lähdin heti hankkimaan itselleni apua. Tiistaina kävinkin lääkärissä ja sain käyttööni Sertraliinin, jotta mielialat pysyisivät paremmin kohdallaan, eikä tuo masennusolotila tipahtaisi pahaan raskausmasennukseen. Kun takana on keskivaikea masennus ja ties mitä, eikä tuo raskauden loppu tai synnytyskään olleet mitään helppoja kokemuksia, niin kai sitä voi sen verran luovuttaa, että pyytää lääkkeitä avuksi, kun oma pää ei tunnu tuottavan oikeita aineita pitämään itseään kasassa kuten pitää? Osoittihan se synnytyskin jo, ettei meikäläisen hormonitoiminta toimi jotenkin oikein, kun oksitosiinit piti saada lääkkeistä (no joo, en tiiä voiko noin oikeasti sanoa, mutta antakee nyt toisen uskotella näin itselleen...). 

Neuvolaryhmässä tuli juteltua noista pahoista oloista, ja tulin miettineeksi, että ongelmani on jälleen tunteiden kanssa: tunteet ja järki eivät kohtaa tällä hetkellä ollenkaan. Otetaan nyt vaikka tuo imetys. En vieläkään saa hommaa onnistumaan, ja joka päivä tunnun antavan enemmän ja enemmän vastiketta lapselle. Ryhmässä eräs tyttö kysyikin, että miksi en vaan lopeta, mitä syitä minulla on jatkaa. En keksinyt syitä, ja nyt päivän mietittyäni ainoa syy tuntuukin olevan se, etten osaa luovuttaa. Tuntuu tappiolta lopettaa imetys ennen kuin poika on edes kuukautta. Vaikka jokainen, jonka kanssa olen asiasta puhunut on ollut samaa mieltä kanssani (vastikkeella kasvaa 100% hyviä lapsia, imetys ei ole äitiyden mitta, jne.), en saa tunnetasolla itseäni siihen pisteeseen, että tunteet ymmärtäisivät vaan lopettaa homman, joka selvästi stressaa ja masentaa minua eniten. Jotenkin silti tunnen itseni todella huonoksi äitinä ja pelkästään naisena, jos lopetan jo nyt.

Äitiys näkyy, mutta ei tunnu? Onneksi poika on ihana.

Olen kamppaillut myös äitiyden tunteen kanssa paljon. Jotenkin en vaan löydä itsestäni sisäistä äitiäni, vaikka olenkin äitimäinen ja äiteilen paljon, ja äiteilin paljon jo ennen lasta. En vaan tunne itseäni pojan äidiksi, vaan enemmän kuin siskoksi tai huoltajaksi. Rakkautta tunnen paljon, samaten suojelunhalua ja pelkoa ja kaikkea sitä, mitä äitiyteen kuuluu, siitä ei tässä ole kyse. En vaan löydä identiteetistäni valoa, joka olisi kytkeytynyt päälle ja jonka päällä lukisi "äiti". Tätä on vaikea selittää, mutta jokin fiilis, jokin tunnetila vaan tuntuu puuttuvan. Minulla on ollut identiteettihäiriö, tai jokin semmoinen, jo muutaman vuoden ajan, kun en ole tiennyt kuka olen tai millainen ihminen yleensäkään olen, joten ehkä tämä liittyy siihen. Häiritsevästi tähän tunteeseen liittyy kuitenkin myös se, että minulta tuntuu puuttuvan jotain. En koe, että pitäisin poikaa "osana itseäni, kuin palana, joka on irrotettu", kuten aina äidit tuntuvat sanovan, joten kai minua pelottaa, että en voi olla äiti, koska en tunne tuommoista tai muita tuommoisia tunteita. Ota tästäkin selvää. 

Noh, nyt kolme päivää lääkkeen aloittamisen jälkeen olo on pääosin rauhallinen, ja pojan kanssa onkin lähes vain ja ainoastaan mukava olla. Lepertelen, olen uskaltautunut laulamaan vähän (laulaminen tuntui aluksi lähinnä kummalliselta, ei luonnolliselta (lisää näitä epä-äititunteita)), sylittelen, silittelen ja tuijottelen poikaa usein. Tissillä on edelleen epämukavaa, kun homma on mennyt kiinni-irti-reuhtomista-kiinni-irti-kiinni-irti -peliksi hyvin usein, eikä poika edelleenkään tunnu saavan itseään täyteen rintamaidolla. Pumpulla saan enää vaihdellen 10-100ml aikaan, enemmän jos tunteja on kertojen välillä jo yli 3. Normia vai ei, en tiedä. Rintakumia suositeltiin kokeilemaan, mutten tiedä jaksanko enää säätää asian kanssa. Onko se väärin, jos luovuttaa kokeilematta ensin kaikkia konsteja? Homma stressaa, ja joka kerta, kun olen hakenut pullon, olen huomannut kokevani vain huojennusta ja hyvää mieltä. Onko se paha asia sitten? Ei minusta

Näin siinä imetyksessä käy melkein aina, paaaljon ennen kuin poitsu on oikeasti täysi.

Onneksi rutiinit ovat alkaneet löytyä edes jonkin verran, elämä ei ole enää niin pelottavaa pojan kanssa. Toinen on edelleen ihana ja mahdollisimman helppo vauva, joten ehkä minäkin selviän tästä jotenkin.

Hei rakkaat ystäväni Ahdistus ja Masennus

Tässäpä linkki nättiin listaan niistä tunteista, mitä tällä hetkellä tunnen 95% päivästä.
Klikkaa tästä.

Sen lopun 5% jaksan ehkä hymyillä vauvalle ja yrittää tuntea rakkautta ja onnellisuutta.

Ensimmäinen viikko kotona

Vikke täytti tänään kaksi viikkoa. Ihan selvästi huomaan pienen käden jo kasvaneen ja painon nousseen selvästi. Paljon on mahtunut tähän ensimmäiseen kotiviikkoonkin, eikä kaikki valitettavasti ole ollut pelkkää kivaa. Onneksi suurin osa on ollut leppoisaa, mutta on muutama hetki, jotka nyt ovat toistuneet jo liian usein, ja soisin niiden loppuvan pian, kun alkaa hermot palaa. Katsotaan...

Nämä asiat ovat olleet kivasti:

Vikke on rauhallinen. Itkut itketään vain kun on oikeasti asiaa, ja itkun saa aina loppumaan hyvin lyhyeen nostamalla pojan olkapäälle. Poika kyllä remuaa ollessaan virkku, ja tahtoo olla virkuimmillaan välillä vain viiden aikaan aamuyöstä, mutta jospa se rytmi siitä kääntyisi leppoisammaksi. 

Me saadaan nukkua varsin mukavasti. Vikke kun varoittelee heräämisestä äänekkäällä tuhinalla ja meuhkaamisella puolta tuntia ennen heräämistä, joten äiti ehtii siinä sitten valmistautua nousemista varten. Vastikkeen jälkeen unet venyvät pojalla usein jopa yli neljän tunnin, joten torkkuja ehditään ottaa tarpeen mukaan vallan mainiosti.

Sukulaisia on käynyt paljon. Oma äitini tuli käymään viime keskiviikkona, toi kaikkea kivaa pojalle ja meikälle (mulle lehtiä luettavaksi ja pari hametta oleiluun, pojalle mahdottoman kätevän yövalon ja ihanan fleece-puvun, kasteliinan ja pöytäliinan nimiäisiä varten), puuttuvat kaksi tuolia keittiön pöydän ääreen, ja lähti torstaina. Torstaina kävi Juhanin setä lapsineen ja perjantaina taas Juhanin vanhemmat, sisko ja mummo kävivät päivävierailulla. Miehen vanhemmilta saatiin myös melkoinen turvarahasto poikaa varten, ja nyt onkin kova mietintä, että mitä rahoilla tekisi, säästäisikö esim. Kultapossutilin tyyliselle vai käytetäänkö tarpeen mukaan vai mitä, kun inflaatio on tyhmä ja syö rahan arvoa. 

Raskauskilot on nyt kahden viikon jälkeen kotipuntarin mukaan kadotettu kokonaan. Sinne meni 16kg (vaikka 4kg jäikin poikaan ja yksi kilo istukkaan ja hukattuun muuhun verimähmään laitokselle) melkoista kyytiä, ja tämä on taatusti meikän elämän eka kerta, kun tämä kroppa tekee jotain oikein.

Juhani on auttanut pojan hoidossa todella reilusti. Meille on nyt tullutkin kai jo tapa siitä, että minä hoidan yövuorot ja isä ottaa pojan aamulla kymmeneltä hoteisiinsa ja hoitaa häntä (eli syöttää ja vaihtaa vaipat) kunnes äiti on saanut nukkua pari ylimääräistä tuntia. Ihan kätevästi tuo on toiminut, vaikka J onkin joutunut olemaan paljon yliopistollakin.

Kantoliina on mahtava. Opettelin käyttämään sitä eilen, ja on kyllä ihana pystyä istumaan rauhassa tai tekemään kotihommia toisen tuhistessa rauhassa rinnalla. Vähän on vielä opettelua pojan sujauttamisessa liinaan, mutta eiköhän tuohon treenaannu nopeasti. 

Nyt viikon jälkeen alkaa olla energiaa jo vähän enemmän. Tänään pesin kolme koneellista pyykkiä, yhdet tiskit, leivoin banaanikakun, join teetä kahden kaverin kanssa (eri aikoihin), istuin koneella turhaan, järjestin liinavaatekaapin ja säilytysastiakaapin ja petasin puhtaat lakanat meidän ja Viken sänkyihin. Särkylääkkeitäkin on mennyt vain yksi, toisen taidan ottaa yötä vasten varmuuden vuoksi.

En ole ollut masentunut vielä yhtään. Ensimmäinen viikko synnytyksestä oli mahtava, tunsin itseni henkisesti terveeksi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Myöhemmin puhun tässä postissa pahoista oloista tällä viikolla, mutta ne eivät ole olleet masennusta, joka on sentään plussaa, vaikka ne olot ovatkin olleet todella, todella pahoja muuten.

Mikä on tympinyt vähän:

Vikellä on pitkän yhtäjaksoisen kohtuasennon jäljiltä selkeä toispuoleisuus pään kääntämisessä, joten varsin vasemman rinnan käyttö syöttövälineenä on välillä varsin tympeää. Poika kun tahtoisi väkisin katsella juuri pois rinnasta, joten pää pitää ikävästi usein pakkokääntää rinnalle. Oikea puoli sentään menee kohtuullisesti.

Jouduin piikittämään maharöllöön Klexanea kymmenen päivää. Sain verenohennelääkkeen, koska alku-bmi:ni oli reilusti yli 30, joka oli alaraja, ja koska minulle tehtiin iso leikkaus. Veritulpan riski oli siis suuri, kun kaksi useammasta määreestä täyttyi, joten yörk, piikkiä käteen vaan. Onneksi viimeinen piikki meni toissailtana, eikä tarvitse enää kirvelyttää mahaansa. Inhasti huomasi, että maha alkoi herkistyä tai sitten leikkauksenjälkeinen mahan turtuneisuus katosi nahasta vähitellen, kun kolmena viimeisenä iltana piikki vaan sattui, kun ekat eivät oikeastaan tuntuneet kirvelyä lukuunottamatta miltään.

Sängystä nouseminen on vaikeaa. Ekoina päivinä kotona opettelin laskeutumaan sänkyyn käsien varassa, nouseminen taas on ollut jotain täysin epämääräistä, johon tekniikka ei vaan auttanut. Tunsin itseni aluksi usein koppakuoriaiseksi, joka on kaadettu selälleen. Onneksi Juhani on ollut suurimmaksi osaksi aikaa auttamassa, ja vähitellen nouseminen ei ole enää sattunut mahaan. Silti edelleen tympii välillä nousta imettämään yöllä, kun selältään on oikeasti vaikea päästä ylös käyttämättä alavatsalihaksia.

Vaipparalli. Eka viikko, 70 vaippaa. Koska pojalla ei ole vaippaihottumaa ja muutenkin iho on ollut hyvä, sain äidiltä neuvon, ettei vaippaa kannata vaihtaa aina suoraan kakankaan jälkeen. Tämä on ihan hyvä, koska poika ei näytä siitä heti hötkyävän, ja monesti on mennyt vaippa heti uusiksi vaihtoon, kun poika plöröilee 30min sisällä jopa kolmekin kertaa. On helpompi ja halvempi odottaa se ylimääräinen 30min ja vaihtaa sitten. Tuomitkaa rauhassa. Kestovaippoihin vaihdetaan, kun tuo määrä puolittuu, toivottavasti.

En pysty nukkumaan kyljelläni. Jossain luki, että keisarin jälkeen tuntuu kuin suolet valahtaisivat ulos jos kyljellään koittaa olla, joka on erittäin osuva kuvaus. Olo on jo paljon helpompi kuin aluksi, ja pystyn olemaan hetken kyljelläni, mutta en todellakaan halua tehdä sitä vielä pitkään aikaan pitkiä aikoja. Odotan edelleen sitä hetkeä, kun voin taas olla mahallani, mutta siihen menee vielä aikaa.

Tikkienpoisto oli inhottava kokemus. Yksi tikki oli kamalan tiukalla, muut lähtivät kohtuullisen vähällä irvistelyllä, mutta yrk, ei enää toiste, jooko?

Nämä kyrsivät ihan oikeasti:

Imettäminen. Välillä olen tuntenut jopa erittäin suurta vihaa imettämistä kohtaan. Vikke ei välillä ota kiinni ollenkaan, ja silloin taistellaan. Ensimmäisenä päivänä sain tunnin itkukohtauksen, kun poika vaan ei saanut kiinni rinnasta ja hermostuin ja tuli paha olla. Juhani onneksi lohdutti, mutta olo oli kamala, ja varsinkin, koska olin siihen asti onnistunut yrityksissä lastenosastolla aina ja oli muutenkin ollut tosi hyvä olo. Yhtäkkiä olin taas pohjalla. Lisäksi minulta ei tunnu tulevan takamaitoa kunnolla ollenkaan, tai vaihtoehtoisina kertoina poika vaan nukahtaa ennen takamaidon herumista, joten hänpä jää sitten aina nälkäiseksi. Tietty uni pysyy hetken, mutta pian alkaa taas äkinä ruoan perään, ja eniten tuo tympii yöllä, kun on juuri saanut itsensä selälleen ja on pakko taas kammeta koppakuoriaisruho ylös. 

Imettäminen 2. En tunne sitä, kun maito tulee ulos, joten joudun nielemisäänistä päättelemään, tuleeko maitoa yleensä ollenkaan. Tänään sain pumpattua 140ml lyhyessä ajassa, joten ilmeisesti nyt on heruminen alkanut kunnolla (aiemmin 70ml on ollut ennätys tunnin aikana). Tämän kunniaksi Vikke piti etukäteen suurimmat raivarinsa tähän asti eikä 10min yrittämisen aikana suostunut ottamaan kumpaankaan rintaan kiinni ollenkaan. Vastikkeella mentiin siis taas. En aio edes yrittää täysimetystä, koska minulta palaa hermot siihen täysin. Asento ei auttanut, posken silittely ei auttanut, välillä rauhoittelu ei auttanut, poika vaan huusi ja huusi punaisena, ja lopetti sen samalla sekunnilla, kun sai pullon suuhunsa. Ja tässä on turha esittää ideana, että hän olisi hämmentynyt imuotteista tai muuta jaabajaabaa, tähän mennessä on ekaa päivää lukuunottamatta tissit jäänyt suuhun kiinni viimeistään minuutin hakemisen jälkeen oikein hyvin.

Imettäminen 3. Tämä on nyt ihan vaan henkistä, mutta onneksi kukaan ei ole tullut sanomaan vielä meikäläiselle, että lapsen parhaaksi olisi imettää täysaikaisesti. Neuvolassa kyllä täti meinasi, että "nyt jätät vastikkeen pois ja lopetat pumppaamisen", kun tikkienpoiston jälkeen mainitsin imetyksen hankalasta alusta, mutta en todellakaan aio kuunnella tuota neuvoa. Poika näkisi nälkää ilman vastiketta, ja minusta ei nyt yksinkertaisesti vaan ole istumaan kahdeksaa tuntia lypsylehmänä. Imetän, kun poika suostuu imemään, pumppaan, jos on aikaa ja ylimääräistä maitoa tuntuu heruvan, ja vastiketta annetaan, kun poika ei muuten täyty tai isi-Juhani pitää hoitovuoroaan tai äiti ei muuten jaksa tapella tissien kanssa. 

Hermostun välillä aivan liian helposti. Niin kauan kuin olen pojan kanssa kaksin, olen tyyni kuin viilipytty vaikka poika kitisisi tai ei ottaisi kiinni rintaan, mutta heti, kun Juhani on vieressä, pääni napsahtaa johonkin älyttömään pälliasentoon, ja hermostun pojan imuongelmista totaalisesti. Ihan kuin Juhanin läsnäolo antaisi luvan minulle hermostua, kun voin sitten antaa pojan hänelle ja itse raivota. En pidä yhtään tippaa siitä tunteesta, että haluaisin ravistella poikaa, että se tajuaisi ottaa kiinni rinnasta. Ajatus ei ole sama kuin teko, mutta melkoisen hirviöksi siinä itsensä tuntee. Monesti olen ajatellut tuommoisina hetkinä, että tulkaa nyt herran jumala ottamaan tämä poika minulta pois, ei minusta selvästikään ole äidiksi, kun jo ensimmäisen viikon aikana olen valmis ajattelemaan tällaista. Tunne on hirvittävä, enkä halua tuntea sitä, mutta se on tullut jo kolmesti, ja pelkään tosissani, etten pääse siitä ihan heti eroon. En tiedä mitä tehdä asialle. Olen huono äiti -olo on usein jo muutenkin, ja nuo hetket eivät auta asiaa yhtään.

Pelkään kätkytkuolemaa aivan tosissaan. Mitä siihen sen enempää, toissayönä sain itkukohtauksen ajatuksista, joten onneksi Juhani oli hereillä ja lohdutti. 

---------

Raskauden aikana mietin usein, että haluan luonnollisen synnytyksen, koska olisi törkeää minulta haluta lääkkeitä, kun naiset ovat synnyttäneet ilman niitä jo tuhansia vuosia. Nyt mietin, että naiset ovat selvinneet tästä vauva-ajasta jo tuhansia vuosia kaikkien vaikeuksienkin kanssa, joten minunkin pitäisi. Varsinkin vaikeiden ajatusten takia tunnen itseni todella vajavaiseksi ja huonoksi, koska en selvästikään tunnu yltävän yhtään siihen, mihin naiset ovat aina pystyneet. Varsinkin loppuraskaudesta ajatus siitä, ettei minusta vaan ole äidiksi, vainosi usein. Nyt se on taas mielessä, varsinkin yöllä. Paska äiti -olo ei ole kiva, ei yhtään.

Synnytysviikko, osa 2: Laitoshoitoa molemmille

Torstai:

Paranteluksihan homma sitten totta kai meni. Yöllä pyysin pojan viereen hetkeksi, mutta ei siinä kauhean kauaa vauvaa voinut sylissä pitää, kun mahaa särki. Ikävä kuitenkin oli, joten onneksi sain edes hetken pitää. Päivällä Vilho nimittäin lähti sitten lastenosastolle erikoishoitoon. 

Oletettavasti nenärutun takia syöminen oli pojalle vaikeaa ensimmäisinä päivinä. Alas ei mennyt paljoakaan, joten osastolla hänelle pistettiin nenämahaletku. Reipas ipana toki nyki sen pariinkin kertaan irti, joten hoitajat kuulemma tuskailivat, että miten saisivat sen pysymään paikallaan ja yleensäkin miten toisesta sieraimesta sisään. Perjantaina hoitaja ihmetteli, kun yökkö oli saanut letkun vasemmasta sieraimesta sisään, kun torstaina se ei ollut ollenkaan onnistunut. Nopeita paranijoita nuo ipanat.

Itse vietin aikaa osastolla, kunnes Juhani tuli ja kärräsi meidät (minut siis pyörätuolissa) katakombin kautta lastenosastolle. Siellä pidettiin pientä sylissä ja varottiin vielä paljon, paljon pienempiä keskosia, kun Juhanilla oli yskä. Koko perhe puolikuntoisena, huh.... Päivän suurin oma saavutus oli epiduraalin kipupumpusta vierottautuminen, ja sain siis toiseksi viimeisen letkun irti kehostani.

Perjantai:

Perjantaina aloin opetella taas ihmisten elämää eli uskaltauduin kävelemään. Ensimmäinen reissu onnistui mukavasti, joten pystyin raahautumaan suihkuunkin asti. Viimeisen kerran peseydyin maanantaina yöllä, joten oli melkoisen rentouttava tunne puhdistua. Melko avuton sitä oli silti vielä, hoitajien piti auttaa pukeutumaan ja ties mitä muuta. Minulle ei ole aina helppoa heittäytyä avuttomaksi, mutta sairaala on sellainen paikka, että vaihtoehtoja ei vaan näköjään tahdo olla.

Päivällä käytiin taas katsomassa pojua, joka oli muistaakseni jo saanut letkun pois nenästä (jälleen repäistyään sen itse), ja pieni ahmipossu olikin syntynyt. Mummo veikkaili, että syömisongelma johtui siitä, että tietty nieleminen on mahdotonta, jos ei pysty hengittämään samalla (eikä vastasyntynyt osaa hengittää kuin nenän kautta), joten nenäruttu oli oikenemassa hyvää tahtia. Nenusta tuli kuulemma myös ällöjä vihreitä palleroita ulos aivastellessa, joten nyt alkoi tahti parantua. Poika söikin tupla-annoksia koko viikonlopun. Koetin imetystäkin, mutta eipä tuo maito ollut vielä noussut suuremmin (pumppailin osastolla nelisen kertaa, kerran sain 2ml aikaan pipettiin pojalle vietäväksi).

Reissun jälkeen meikäläinen sai siirron osastolle 15, jossa jaoin huoneen kahden vanhemman naisen kanssa. Mukavia rouvia onneksi, ilta meni siinä sitten rauhallisesti. Siirron sain, sillä synnäri oli täyttynyt ja osaston 13 yksityishuonetta tarvittiin äidille, joka pystyi vierihoitamaan pientään. 

Lauantai: 

Itse pääsin lauantaina kotiin. Käytiin siis Juhanin kanssa vielä kerran pyörimässä katakombeissa ja samalla sopimassa lastenosastolla, että menisin sinne yöksi opettelemaan pojan kanssa toimimista yökköjen kanssa. Vilhon bilirubiiniarvot olivat nousseet mittauksissa, joten lauantain poika vietti sinivalon alla. Oli hassu pitää häntä sylissä valokäärössä, kuin kengurupussissa.

Omalta osastolta sain nipun reseptejä ja epikriisin hoidoistani matkaan, ja matka kotiin alkoi. Täytyy sanoa, että ulkoilma maistui melkoisen mukavalta melkein viikon sisäilyn jälkeen, ja olihan tuo jännä nähdä kuinka paljon kaikki voi muuttua viikossa. Maanantaina oli vielä täysi talvi, lauantai näytti keväältä suline teineen ja ruskeine ja osin sulaneine lumivuorineen.

Yöllä pääsin sitten viimeinkin kokemaan vierihoidon mukavuuden. Vaihtelin vaippoja, koetin imettää ja nukuin äärimmäisen epämukavasti sohvalla tyynykasan päällä (tuossa vaiheessa laskeutuminen makuulle ja sieltä nouseminen ilman mekaanista sänkyä oli mahdottomuus). Vilho osoittautui hurjan helpoksi pojuksi jo tuossa vaiheessa, joten lasku tulevaan oli ainakin kohtuullisen pehmoinen.

Sunnuntai ja maanantai:

Näinä päivinä vaan odoteltiin. Käytiin molempina päivinä kerran katsomassa poikaa parin tunnin ajan, sitten meikäläisen voimat loppuivat ja oli pakko lähteä kotiin parantelemaan. Päätin, etten tunne syyllisyyttä siitä, etten voi olla pojan kanssa koko aikaa, sillä oikeasti on meille molemmille vaan parempi, jos en ole väsynyt ja kipeä, kun hän oikeasti pääsee kotiin. Maanantaina poika olisikin ollut jo valmis lähtöön, mutta rankan synnytysrunnomisen takia lääkäri oli tahtonut vielä pääultran kaiken varmistamiseksi. Mokomia tehtiin vain tiistaisin, joten vielä piti odotella yksi päivä.

Tiistai: 

Tiistai on meikäläisen uusi maanantai, viikon paras päivä! Vilho pääsi kotiin, ja vihdoin koko perhe oli koossa. Osastolta saatiin hyvät ohjeistukset ja kasa lappuja ja lasku (tulihan tuo reissu kalliiksi, 6pv minusta ja 6pv Vilhosta, yhteensä 390e... Onneksi muu neuvolatouhu on ilmaista.). 

Osastolle olin saanut mukaan ensimmäisen onnistuneen rintamaidonkin, n. 50ml pumppauksen hyvää ternimaitoa. Olin ylpeä tuotoksesta, ja poika vetikin sen nassuunsa erittäin tyytyväisenä ennen matkaa. Sitten hops jättihaalariin, turvakaukaloon ja matkaan kohti kotia. Autossa oli mukavan rauhallista, ja ensimmäisten tärinöiden jälkeen poika nukahtikin koko matkaksi. 

Kotona oli sitten hyvä olla ja opetella yhdessäoloa.

Valmiina kotimatkaan, päällä prinssivaatteet ja mummin kutomisia.

Isi on hassu! Ja on oman mamman maito vaan hyvvää.

Meirän pieni Alien facehugger...

Kodin omassa pesässä ensimmäistä kertaa.

Synnytysviikko, osa 1: Synnytys

Maanantai:

Nukkumaan mennessä päätin, että koska meillä ei ole saunaa eikä siivoaminen ei onnistu, kun ei pysty kunnolla enää kyykkimään, on aika kokeilla sitä viimeistä ässää eli seksiä. Meillä oli melko pitkä tauko meikäläisen kipujen takia, ei siinä tilanteessa kumpikaan halunnut, joten vonkaillut olin oikeasti jo muutaman päivän. Lopulta piti käskyttää ja hoitaa homma, eikä se kummallekaan todellakaan ollut mikään kiva tapahtuma. Juhanin sanoin: se oli henkisesti erittäin epätyydyttävää. Itse voin sanoa, että fyysisesti vielä vähemmän. Mutta, se toimi! Tunnin unien jälkeen alkoivat supistukset n. klo 02. Eivät muistaakseni tuntuneet mitenkään pahoilta, mutta pistivät sen verran levottomaksi, että nousin ylös. 

Ravailin koneen ja sängyn väliä, ja viiden jälkeen aamulla lorahti. Mietin, että taasko vaan limaa, vai kenties pissaa tällä kertaa, kun ei se mikään iso aalto ollut. Siitä alkoi kuitenkin ärsyttävä pähkäily, onko synnytys nyt alkanut vai ei. Loppujen lopuksi piti soittaa äitille aamulla ja itkeä, että lähdenkö sinne synnärille vai ei, kun supistelee, mutta ei paljon, enkä halua TAAS tehdä hukkareissua. Äiti käski paniikkisen tyttärensä ottamaan kimpsunsa ja kampsunsa ja liikkumaan, ja sille tielle sitten jäätiin.

Autolle kävellessä vedet holahtivat kunnolla, housut kastuivat ja höyrysivät pöljästi pakkasessa. Onneksi autossa oli matto ikkunan huurustumista vastaan, sen päällä viitsi sitten istua. Synnärillä meidät otettiin vastaan epävarmana, kun auennut en ollut oikeastaan yhtään perjantaista, mutta kotiin ei saanut enää lähteä, kun vesi oli oikeasti mennyt. Minut pistettiin sitten osastolle ottamaan vauhtia ja odottelemaan. 

12 aikaan taisin käskeä Juhanin kotiin lepäämään ja otin itse vajaan kolmen tunnin unet. Tuossa vaiheessa supparit olivat hetken poissa, mutta kolmen jälkeen palasivat, eivätkä loppuneet sitten enää lopullista syntymää. Yksityiskohtia en muista enää tarkkaan, mutta iltasella seitsemän jälkeen pääteettiin, että lähdetään koettamaan synnytystä saliin, vaikka en edelleen ollut kuin pari senttiä auki. 

Tästä etiäpäin elänkin sitten pyytämäni synnytyskertomuksen lääkeaikajanan ja Juhanin facebook- ja irkkipäivitysten varassa siinä, että missä vaiheessa tapahtui mitäkin. Juuri ennen keskiyötä tuli täyteen 18t lapsivesien menosta, joten bakteerivaara kasvoi. Meikäläiselle piti siis laittaa tippa ja alkaa antaa penisilliiniä, jotta lapsella olisi kaikki hyvin. Tipan laitto oli tappohommaa. Joskus nilkkaleikkausta ennen 2008 (kai) sain tipan, ja siitä jäi kammo. Itkuksi ja paniikiksihan se tipan laitto siis meni, varsinkin kun vasemman käden yritys sattui kuin puukolla viillettäessä. Edelleen nyt, monta päivää tuon jälkeen, on kämmenessä pingispallon kokoinen mustelma, toisen käden tippajäljissä taas ei näy mitään. Juhani rauhoitteli tipan laiton ajan, ja saatiin se onneksi kohtuullisesti pistettyä tuohon oikeaan kämmeneen sitten.

Tiistai: 

Tässä vaiheessa aloin näyttää märältä lapaselta... Äiti sanoo Juhanin käyttäneen moista termiä, itse hän ei sitä muista, mutta tuli se mistä tahansa, se on hyvin kuvaava. 

Märän lapasen määritelmä, ei niin viehättävä...

Toisen yön alkaessa aloin olla jo toki väsynyt, kun unta oli tullut saatua niin vähän ja katkonaisesti (päivän unet eivät olleet sikeät), joten sain jonkin ihanan piikin, joka helpotti makaamisesta ja keinutuolissa istuskelusta johtuneita nivelkipuja ja supistuksia mukavasti. Sain siis mahdollisuuden pieneen lepoon ja lähetin Juhanin samalla kotiin. Mies tiedotti asiasta näin: "Synnärisankari sai kipupiikin ja nivelkivut katos, joten hän sai levättyä. Juhnulla on yskää ja synnäriosaston kuiva ilma kutitti ikävästi kurkkua, joten Juhnu lähti kotia pariksi tunniksi." Penisilliini jatkui koko loppusynnytyksen, sitä käytiin laittamassa tippaan lisää neljän tunnin välein. Seitsemän kertaa sitä näytetään ehtineen pistää...

Aukeaminen tapahtui edelleen hitaasti, ja oltaisiinko tiistaiaamuna oltu ehkä jossain kolmen sentin luokassa, ja reunoja oli vielä selvästi. Sain asiaa auttamaan lihasrelaksanttia, joka muistaakseni auttoi sen verran, että myöhemmässä tarkastuksessa reunat olivat ainakin pehmenneet, jos nyt avautumista ei ollut vielä tapahtunut. Oksitosiini minulle laitettiinkin menemään koneella jossain tiistain aikana, en tosin tiedä missä vaiheessa. Juhanin raporttien mukaan aamulla. (Miksei tuo lue lääkkeiden joukossa, möh.) 

Ilokaasumaskia pääsin kokeilemaan kahden aikaan päivällä, kun kipu toki tuntui jo melkoisen rasittavalta kaverilta. Inhosin sitä ensimmäisestä henkosesta viimeiseen, mutta sinnikkäästi kuitenkin kokeilen. Jostain syystä nenässä haisi tekoappelsiini aina supistuksen jälkeen, ja kaasun tekemän huonon olon vuoksi piti pitää silmiä kiinni, jotten oksentaisi. Kipu toki unohtui, mutta oliko tuo ihan se tapa miten sen piti toimi, en tiedä. Lämpöpussinkin sain monta kertaa päivien aikana, se auttoi eniten nivelkipuihin ja lohduttajana. Päivän aikana sain myös pariin otteeseen kohdunkaulanpuudutteen, tämänkin olin ihan unohtanut ja piti tuosta kivunlievityslistasta ihan googletella, että mitäs meikälle on pistetty. Jossain vaiheessa alkoi vaan väsyttää liikaa, ja illalla halusin sitten epiduraalin. Olihan takana kuitenkin jo puolitoista vuorokautta, vaikka virallisessa synnytysajassa vasta jotain puolikas päivä kai.

Epiduraalin laitto ei sitten ollutkaan mikään kiva juttu. Juhanin raportti asiasta: " 10 vuoden verran harmaita hiuksia kun jouduin katsomaan kun Elisa sai epiduraalin. Tuskallista katsoa kun neula osuukin luuhun eikä nikamien väliin." Ja niinhän se tosiaan meni. Anestesialääkäri haki paikkaa todella kauan, ja jokaisella virheosumalla jouduin huutamaan kuin syötävä. Luuhun osunut neula on kamala kokemus. En tiedä, kuinka kauan toimenpiteeseen meni oikeasti aikaa, mutta luulen, että sen jälkeen kaikki osallistujat olivat melkoisen väsyneitä ja paniikin pahasti kokeneita. Olin kolmannen yrityksen jälkeen luopumassa koko touhusta, ei se tuntunut enää sen arvoiselta, mutta kätilö taisi sanoa, etten jaksa selvästikään enää supistuksiakaan, joten nyt on pakko. Onneksi neljäs kerta osui oikeaan paikkaan, ja pääsin hetkeksi kivuista eroon. Kai... Juhani lähti kai jossain vaiheessa käymään kotona, pitihän hänenkin saada evästä, mutta muistikuvat ovat hyvin hämärät.

Epiä laitettiin pitkään ja hartaasti. Tässä tulos torstailta. Koko n. tennispallo.

Lääkäri tuli sitten arvioimaan tilanteen iltasella, kun avautuminen oli hoitajan edelleen jossain 5cm kohdalla, eikä hoitaja tienyt, miten päin poika on, kun kolmesta kallon aukilelinjasta tuntui vain kolme. Lääkäri sai arvioksi 6cm, jos oikein venytti, ja lupasi sitten, että eiköhän poika synny vielä illan aikana. Tuolloin oli 5 tuntia aikaa keskiyöhön, ja jaksoin sitten naureskella takaisin, että enpä oikein usko tällä aiemmalla vauhdilla, kun ei se oksitosiinikaan kauheasti ollut avautumista auttanut. Ultralla katseltiin pojan asentoa, ja todettiin sama, minkä olin tiennyt jo joskus tammikuun alulta: poika makaa pää alhaalla, selkä vasemmalle kyljelle.

Jossain vaiheessa iltaa lääkäri kävi uudestaan, sillä koimme pienensuuren säikähdyksen. Minulle laitettiin epin takia katetri jossain loppuvaiheessa, mutta sitä ennen katetrointi piti hoitaa aina tyhjennyksellä. Epin kanssa en tosiaan saanut enää liikkua ollenkaan, joten minulla oli tasan kolme vaihtoehtoista asentoa: huono, kipeä kylki, huonompi, kipeämpi kylki ja lapselle huono selällään. Erään katetroinnin tai alustanvaihdon tai jonkin "olin selällään pari minuuttia" episodin jälkeen vauvalla alkoi olla asiat huonosti. Hänelle oli laitettu seurantalaite päähän jo pitkän aikaa sitten, ja yhtäkkiä sykkeet tippuivat normalaista 120 tai enemmän rajoista jopa jonnekin 75 asti. Minut käskettiin äkkiä kyljelleen ja hengittämään nenän kautta kunnolla, ja parin minuutin jälkeen syke onneksi palautui, eikä jouduttu jo siinä vaiheessa juoksemaan leikkaussaliin. Tämän jälkeen sain kiellon olla selällään ollenkaan, joten kipuilin sitten ihan pirusti lantioluiden kanssa. Supistukset tulivat kai säännöllisesti liian harvoin, eli n. 10 - 5 min välein, mutta ne sieti epin kanssa. Muuten kiduin, koska epi ei vaikuta kuin supistuksiin. Minkähänlaista olisi ollut ilman sitä...? En halua tietää.

Keskiviikko:

Tässä vaiheessa kätilöt olivat vaihtuneet jo monia kertoja, samoja naamoja kävi välillä ja välillä tuli uusia. Kaikki tytöt ja naiset olivat pääosin ihania ja jaksavia ja tsemppaavia, joten tähän puoleen voin olla "tyytyväinen". Monet itkut, kiroamiset, huutamiset ja panikoinnit hekin joutuivat kokemaan, ja taisin jossain vaiheessa mietiskellä, että minkäköhänlaisen lahjan sitä lähettäisi synnärin tytöille kestämisestä. Saa tosin nähdä, toteutanko koskaan. Viimeisen yön kätilö oli mielestäni hieman rasittava tapaus, mutta Juhanin mukaan hän oli sitä, mitä tarvin. Olin todellakin luovutuskunnossa jo yön alkaessa, enkä olisi jaksanut enää yhtään. Täti kuitenkin sivuutti itkuiset kitinäni toteamalla useaan otteeseen, ettei sitä lasta kukaan muu synnytä. Taisin jossain vaiheessa pyytää anteeksikin häneltä, kun varmasti olin hirvein hänen uransa synnyttäjä. En kuulemma ollut, enkä saisi moista ajatella. Nainen kuitenkin sai minut yrittämään. 

Olin syönyt edellisen kerran tiistaina illalla kuudelta appelsiinin, sitä ennen joskus ties milloin laitoksella maanantaina viideltä päivällisen. Voimat alkoivat olla siis totaalisen loppu, mutta onneksi sain sentään tipalla sokeriliuosta, jotta energiaa olisi edes vähän. Ei tosin mitenkään kovinkaan paljoa, todellakaan.

Mielestäni ponnistusvaiheeni alkoi yöllä kolmelta, jolloin olin kätilön mukaan 8cm auki. Kätilö neuvoi, että nyt alat työntää sitä lasta ulos, jotta avautuminen vauhdittuisi. Supistuksen tullessa piti nostaa jalka ylös kädellä, pistää leuka rintaan ja työntää. Tätä sitten tein monta, monta, MONTA monituista tuntia. Makasin koko ajan oikealla kyljellä ja vasen koipi nousi ylös... Lantio oli muutenkin kipeä ja nostelusta alkoivat lihaksetkin väsyä, sanomattakaan mitä ponnistaminen teki. Itkua väänsin moneen, moneen kertaan kivusta, väsymyksestä ja luovuttamisesta. En olisi enää jaksanut, en niin mitenkään. Juhani-parka yritti auttaa, minkä voi, nosti jalkaa apuna ja laski sen alas, kun en enää löytänyt voimaa tehdä sitä kivuttomasti, lonkkaniveleen koski niin järjettömän paljon. 

Virallinen viimeinen ponnistuvaihe kesti lappujen mukaan vähän reippaat kaksi tuntia. Tuossa vaiheessa viimeinen kätilö alkoi tunkea emättimeen mukaan sormia ja käskemään minua ponnistaa niitä kohti. Minut käännettiin myös selälleen ja pistettiin makaamaan jalat ilmassa telineillä, jotta voisin ponnistaa vielä vähän lujempaa. Emättimeen sattui, kun toinen painoi peräsuolta kohti voimalla, ja minähän ponnistin ja ponnistin ja ponnistin.... Supistuksen tullessa ehdin yleensä ottaa kolme hengenvetoa ja ponnistaa henkeä pidätellen niitä julmia sormia kohtia, ja moneen kertaan tuli kannustusta "hyvä hyvä hyvä, loistava ponnistus, nyt liikahti, nyt liikahti!!". 

Totuus oli se, etten ollut edelleenkään auki kuin 9cm luokkaa ja reunaakin oli vielä. Vauva ei päässyt missään vaiheessa ns. kruunuvaiheeseen eli siihen pisteeseen, milloin NORMAALISTI aletaan ponnistaa (näin ainakin olen tarinoista ja ohjeista käsittänyt). Olin loppuvaiheessa aivan sekaisin kivusta ja väsymyksestä, väliin tiputin kädet vaan levälleen, enkä enää oikeasti tiennyt, milloin supistus tuli ja milloin ponnistin vain yrittämisen takia. Joskus tuli aalto ja oli pakko mennä sen mukana, huusin etten jaksa ja aina löysin voimaa ponnistaa lisää ja lisää. En tiedä yhtään, mistä se kaikki tuli, en todellakaan. Synnytyksen jälkeen tämän vaiheen kätilö kävi heräämössä näyttämässä poikaa ja kertoi, että olin ollut uskomattoman urhoollinen siihen nähden, mitä oikeasti tapahtui. Kaikki se ponnistaminen nimittäin oli täysin turhaa.

Aamupäivän lääkärit kävivät paikalla joskus kai yhdeksän aikaan ja totesivat, että reunaa oli edelleen ja olin auki n. 9,5cm, en ihan täysin. Sanoivat, että koetetaan ponnistaa vielä 20min, jos poika vaikka laskeutuisi, mutta he eivät edelleen saaneet pään asentoa esille. Jälleen koetettiin ultraa asennon varmistamiseksi, ja mietin itsekseni, että olisin jälleen voinut sen suoriltaan kertoa: poika on pää kiinnittyneenä, selkä vasemmalle ja alaspäin... 20min yritin vielä niin kovasti kuin pystyin, ponnistin ja yritin. Silti jo ties kuin monetta kertaa kätilö totesi tämän ikävän lauseen: "pää tulee aina vähän alaspäin, mutta palaa sitten aina takaisin."

Lopulta pyysin hakemaan lääkärit takaisin ja he totesivat, että ei se poika ole tulossa alhaalta, joten nyt lähdetään kiireelliseen sektioon. Siinä vaiheessa minulta meni tunto ja voimat ja makasin kuin raato, eniten helpotuksesta. Minulle pistettiin kestokatetri, joka sattui, mutta jaksoin enää vain sanoa asiasta, en reagoida. Supistuksia tuli, koska oksitosiini oli satasessa (se oli muuten ajettu minimistä maksimiin kai kolmeen kertaan parin päivän aikana), mutta en enää voinut tehdä mitään. Voimaa ei ollut. Sain keikautettua itseni kuljetuslaverille, suljin silmät ja kuuntelin, kun Juhani sai ohjeet lähteä hakemaan hoitajan kanssa vaatteet. Matkalla oli kirkasta, oli aamu, ja minä olin täysin turta. 

Salissa en jaksanut reagoida, kun anestesialääkäri pisti ensin tipan peukalontyveen (taisin pyytää sitä kyynärtaipeeseen, mutta eipä pyyntöön reagoitu) ja sen jälkeen spinaalin selkään. En olisi enää pystynyt edes huutamaan kivusta, jos spinaali olisi epäonnistunut kuten epi, mutta onneksi tämä anestesiologi onnistui todella nätisti, vaikka kokeilikin kahdesti. Ehkä ensimmäinen piikki meni huti, mutta ei sentään osunut luuhun. Makasin kuin raato, enkä muista koskaan olleeni niin voimaton, niin puhki, niin luovuttanut ja kuitenkin lopulta onnellinen, koska tiesin kaiken päättyvän pian. Juhani tuli vierelle ja näytti ihan lääkäriltä maskissa ja sairaalatamineissa, ja muista miettineeni, että hän näyttää ihanan komealta.

Raato...

Puudutus oli jännä tunne. Tunsin, kuinka jotain tapahtui, mutta kipua ei ollut. Nenä oli täysin tukossa happiviiksistä, ja pelkäsin monesti, että lakkaan hengittämästä. Huuliin sain vaseliinia, kun vaikea hengitys kuivatti ne. Jossain vaiheessa mahassa tuntui nytkyttelyä ja lutkuttelua ja kuului slushslushsluhs-ääniä. Poika syntyi nopean kolmannen vaiheen jälkeen (tiedoissa lukee 3min, miten tuo lie mitataan) ja ensimmäisenä pissi pitkin salia ja kuulemma minuakin. Isi sai lähteä pojan kanssa siistimään häntä, ja minä jäin matkaamaan kohti heräämöä. Tikkaus tuntui tyhmältä, mutta koko toimitus oli onneksi nopeasti ohi. 

Pojalla oli aluksi vaikeaa, pisteitä saatiin 1min: 7, 5min: 7 ja 15min: 9. Pisteitä meni aluksi keltaisuudesta, ärtyisyydestä (ei reagoinut ilmeisesti heti kunnolla) ja hengityksestä. Hänet pitikin laittaa lisähapelle, jotta saturaatio ei laskisi, kun aluksi se oli vähän alhainen ja meinasi välillä vähän tipahdella. Hän olikin ollut pahasti virheasennossa, pää oli yrittänyt työntyä suunnan alas sijaan suuntaan ylös, joten lääkärin mukaan en olisi koskaan saanut häntä työnnettyä ulos normaalia reittiä. Tämä aiheutti sitten kaikenlaista, mutta niihin palaan seuraavien päivien kohdalla. Poju oli hetken keskoskaapissa hengähtämässä, sai hapetusta ja apuja.

Naamaa oli runtattu väärään suuntaan PALJON, mustelmat todistavat, samaten vino nenä.

Turhan ponnistamisen aiheuttama pahka oli hyvin selvä aluksi.

Kaiken summaava ilme.

Minä sain heräämöön lähtiessä mahdottoman tärinäkohtauksen, joka ei meinannut mennä ohi millään. Heräämössä sain päälleni lämpöpeiton, mutta sen ollessa riittämätön pyysin lisää apua, ja sainkin sitten ihanan piikin, joka vei pois kipua ja tärinän kokonaan. Tuossa vaiheessa pystyin alkaa nukkua, sillä tiesin pojan olevan hyvissä käsissä lääkäreiden ja Juhanin kanssa. Kätilö kävi jossain vaiheessa näyttämässä pojua minulle, onnitteli ja kehui suorituksesta ja urheasta yrityksestä. Oli ihana tunne saada poika viimein syliin hetkeksi, salissa kun ehdin nähdä häntä ehkä sekunnin. Sitten oli hyvä jatkaa hetki jälleen unta, kun odoteltiin, että saisin spinaalin jälkeen taas liikkumavoimaa jalkoihin. Viiden aikaan sain luvan lähteä osastolle, jossa Juhani odottelikin jo. Sain yksityishuoneen, jossa oltiin kaksin ja juteltiin, en tosin enää muista mitä. 

Elämäni ihanimmat miehet, Juhani ja Vilho.

Muistan jossain vaiheessa ajatelleeni, kuinka paljon Juhania rakastankaan ja kuinka paljon hänen läsnäolonsa, apunsa ja lohtunsa saikaan minut rakastumaan häneen vielä lisää. En olisi ikinä selvinnyt tästä koettelemuksesta yksin, mutta nyt on olo, että kolmisin meidän perhe pärjää ja selviää varmasti mistä vaan.

Synnytyksen aikana vannoin, etten uskalla koskaan enää tekemään lasta. Tiesin jo synnärille lähtiessä, että tämä keikka tullaan tekemään vaikeimman kautta, sanoin sen Juhanille joskus kai tiistaina ja niinhän se tuli menemäänkin. Seuraavien päivien aikana mietin, että ehkä uskallan tehdä toisen, jos saan ehdottomasti keisarinleikkauksen. Nyt en enää tiedä, tarvinko sitäkään. Niin se aika on jo nyt alkanut vaikuttaa muistoihin. Saa nähdä. Tämä tie oli pitkä, kivinen, täynnä koettelemuksia ja melkoisen vaikea (ei ehkä vaikein mahdollinen, mutta vaikeammaksi tästä on vaikea päästä normiraskauden puitteissa), mutta onneksi lopputulos on täydellinen:   

Maailman ihanin pieni kääryle.