Hieman henkilökohtaisia yksityiskohtia pääni sisällöstä

Olen mietiskellyt tämän postauksen aihetta ja tyyliä jo monta päivää. Edellisestä kirjoituksesta on aikaa, joten on totta kai jo vihdoinkin hetki kirjoittaa edes jotain. Vähän vaan meinaa tänään olla mieli matalalla, niin kirjoittaminen häikkää. Nukuin aivan liian pitkään, puoli kolmeen asti päivällä, joten tänään ei oikein mikään ole tuntunut etenevän. Eilen ja toissapäivänä olin auttamassa vaalihommissa, ottamassa ääniä vastaan yliopistolla, joten oli kivaa ja sosiaalista. En vaan saa edelleen sosiaalisuutta ja itseäni tasapainoon, joten näköjään morkkispäivä tulee väkisinkin, vaikka se kuinka tyhmää olisikin.

Yliopistolla on nyt tullut hengattua pikkuisen enemmän muutenkin, kun sain vihdosta viimein gradua liikuteltua vähän eteenpäin. Litteraatti eli kokousaineistoni kirjalliseksi versioksi saattaminen on vihdoin valmis, joten nyt olen päässyt analysoimaan sitä. Pääsen alleviivailemaan papereita eri värisillä kynillä, joka on jostain syystä äärimmäisen tyydyttävää hommaa. Tykkään noista alleviivailukynistä, kalenterikin on tarpeen mukaan niiden väreillä koodattu. Litteraatin lisäksi olen taas alkanut selailla kirjoja, joten tässä pian voisi alkaa oikeasti kirjoittaakin jotain. Ehkä sitten ahdistaa vähän vähemmän, kun vanhemmat kyselevät gradun kuulumisista. Siinä sitten koittaa sanoa jotain, että kyllä se joskus valmistuu. Ehkä...

Viime viikolla oli neuvolakäynti, jolloin käytiin tätin kanssa läpi voimavarakyselylomake. Vähän huolettaa, että tuleeko koko loppuraskaus ja sitten varsinkin imetysaika olemaan yhtä synkkää kuin nyt. Inhottaa, kun äiti toitottaa, kuinka kuulostan muka normaalilta raskaana olevalta naiselta, kun sanon olevani oikeasti todella masentunut. Kiitos vaan tunteideni mitätöinnistä, voisitko vaan joskus kokeilla empatiaa? Ei normaali raskaana oleva nainen piilottele kotona, käy suihkussa pakolla, vihaa peiliä (asiaan mitenkään liittymättä väistämätön lihominen, vaan koska sieltä peilistä näkyy minä) ja muuta oikeasti vaikeaa, mikä vie kyvyn tehdä yhtään mitään normaalia. Pistää vihaksi moiset kommentit. Tosiaan, masennukseni lysähti jälleen ainakin sinne keskivaikean tasolle, jos ei jopa vaikean rajoille. Ahdistus- ja paniikkikohtauksiakin on ollut, joten näitä ja muita sitten tuli käsiteltyä neuvolassa. Aloitin kevyen mielialalääkityksen, jotta paha masennus ei vaarantaisi kokonaan vauvan tulevaisuutta. Kyllä se on pahempi vaara kuin lääke, joka on todettu turvalliseksi, ja eikös sen pitäisi olla tärkeintä, että äidillä on edes jotenkin hyvä olla itsensä ja elämänsä kanssa?

Masennus on inhottava aihe kirjoittaa julkisesti, mutta haluan sen silti tässä avata esille. Elämäni on ollut vaikea, lapsuuteni ja nuoruuteni varsinkin, joten ei niistä heti pääse yli ja ympäri. Raskaus vielä on tuonut kaiken esille entistä rajummin, joten hoitoja on nyt sitten jos jonkinlaista mukana elämässä auttamassa. Neuvolantäti ehdotti myös perheryhmää, jossa kokoontuu viitisen perhettä, joilla on elämässään ollut vaikeuksia alkoholin kanssa. Itse en ole alkoholisti, mutta suvussa sitä on liikaa, joten en pidä pahana ajatuksena kokeilla tällaista vertaistukea. Odottelen tässä yhteydenottoja ryhmän vetäjiltä, niin katsotaan saisinko siitä apua ja tukea uuden elämän opettelussa. Onhan tässä ollut iltoja, että harmittaa, kun ei voi ottaa yhtä tai kahta, mutta pelkoani alkoholismista hälventää onneksi terapeutti, joka sanoo, että ei halu tarkoita sitä, että olisin alkkis, koska en oikeasti joudu pelkäämään sitä, että alkaisin pämpätä päätä täyteen tai tissuttelemaan raskausaikana.

Mitähän tässä muuten? Sain eilen ensimmäisen kommentin siitä, että masu alkaa näkyä. Alkaahan se vähän, viimeinkin, vaikka itse vieläkin miellän sen enemmän näyttävän siltä kuin olisin lihonut, eikä varsinaiselta raskausmahalta. Pieni kelluskelee edelleen poikittain syvällä tuolla alamasussa, joten vielä taitaa mennä aikaa, vaikka kohta ollaankin puolessa välissä. Kyllä, varmasti ehdin kyllästyä siihen mahaan vielä, mutta kuten olen jo sanonut, olisi se silti jo kiva. Vielä tässä odotellaan myös ensimmäisiä potkuja, vaikka möyryämisen olen jo huomannut viikko pari takaperin. Tai pidän sitä möyryämisenä, kun mahassa välillä muljuaa hassusti. Pieni treenaa kuperkeikkoja.

Kaverilla oli tässä vasta synttärit, joilla pääsin tapaamaan kahta vauvelia. Oli kivaa, mutta tuli vähän kurja olo, kun käsi kipeytyi ihan heti pojan kannattelusta. Tästä sain onneksi pontta lähteä salille, ja siellä on jo pari kertaa tullut käytyä. Huomenna voisi taas circuittiin, kun on kiva vetäjä ja edellisesta kerrasta on nyt viikko. Treeni tulee tarpeeseen, niin jaksan sitten paremmin raskauden lopun, synnytyksen ja kaiken sen jälkeen. Vuoden tauon jälkeen tuntuu hyvältä uskaltaa, jaksaa ja pystyä taas liikkumaan, ja olen tyytyväisempi itseeni. Tämäkin on hyvä ja mieltä parantava asia, tästä pitää olla tyytyväinen.

P.S. Paino ei ole vieläkään oikeastaan noussut. Jännää, mutta hyvä, sillä ylipainoa on sen verran, että nousu saisikin jäädä sinne 5kg luokkaan maksimissaan. En stressaa, vaikkei jäisi, mutta suurin onnistuminen olisi, jos jäisi.