Siinä vaiheessa, kun sain raskaudesta tietää, ilmestyi eteeni jotenkin aivan täysin uusi maailma. Kaikki mielikuvat raskaudesta mitä minulla ennestään oli, tuntuivat oudoilta ja vajailta. Yhtäkkiä olinkin kipeä, en tiennyt tai tuntenut mistään oudosta olosta, että nyt olen raskaana, en mielestäni hehku, kroppa tekee omiaan. Ihmettelen suuresti, miten jotkut muka pystyvät olemaan viimeiseen asti raskaana tietämättä asiasta mitään. Nyt tässä kärvistellään ties minkälaisten olojen ja tuntemusten kanssa, ja täytyy myöntää, että kivaa ei kyllä ole.
Ensinnä on toki nämä fyysiset: uskomattoman kipeät rinnat (ai suakuta, ku oli 7C ulkona, tuntui että nännit tippuu irti), mahaa nipistelee (no onneksi on vähentynyt, mutta kohta alkaa taas tuntua, kun kohtu alkaa kasvaa), kaikki haisee pahalta (ei, en oksentele, mutta kaikki yököttää), syöminen järjettömän vaikeata, kun lämmin ei mene alas ja sitten kaikki tulee korvattua sokerilla (ei näin!), koko ajan on jano tai ei ole jano ja silti pitää ravata pissalla, naamassa on finnejä kuin teinillä, päätä särkee, oksettaa muuten vaan, väsyttää ihan pirusti...
Sitten henkiset: pelottaa ja ahdistaa, kun mieli on täynnä kysymyksiä. Onko minusta sittenkään tähän? Teinkö taas väärän päätöksen? Tuleeko tästä mitään? Pilaanko tämän lapsen elämän jo valmiiksi, kun olen lihava enkä saa jätettyä sokeria pois, joten olen riskitapaus saamaan raskausdiabeteksen, joka aiheuttaa lapselle valmiin huonon insuliinivasteen? Pilaanko tämän lapsen elämän valmiiksi jo muutenkin stressaamalla ja lähettämällä huonoja hormoneja? Pystytäänkö me edes elättämään tätä, kun ei ole tuloja? Enhän saa valmistuttuakaan ikinä, kun minuutin työ tuntuu vievän tunnin kauemmas valmiista gradusta? Itkettää ja pelottaa.
Ja kaiken päälle kun olen ylistressaaja ja masentunut ja ahdistunut, niin kivoja pieniä paniikkikohtauksia, huutostressipurkauksia, riitelyä, pahaa mieltä, lisää päänsärkyä ja niskakramppeja, mielialan heittelyä... Niin normaalia joo...
Pääsispä hierontaan, kylpylään, hemmotteluun. Sais tehdä jotain kivaa itselleen ja syödä hyviä ILMAN ainaista syyllisyyttä ihan kaikesta.
Vauva parka, minkä äidin onkaan saamassa. :/
Ensinnä on toki nämä fyysiset: uskomattoman kipeät rinnat (ai suakuta, ku oli 7C ulkona, tuntui että nännit tippuu irti), mahaa nipistelee (no onneksi on vähentynyt, mutta kohta alkaa taas tuntua, kun kohtu alkaa kasvaa), kaikki haisee pahalta (ei, en oksentele, mutta kaikki yököttää), syöminen järjettömän vaikeata, kun lämmin ei mene alas ja sitten kaikki tulee korvattua sokerilla (ei näin!), koko ajan on jano tai ei ole jano ja silti pitää ravata pissalla, naamassa on finnejä kuin teinillä, päätä särkee, oksettaa muuten vaan, väsyttää ihan pirusti...
Sitten henkiset: pelottaa ja ahdistaa, kun mieli on täynnä kysymyksiä. Onko minusta sittenkään tähän? Teinkö taas väärän päätöksen? Tuleeko tästä mitään? Pilaanko tämän lapsen elämän jo valmiiksi, kun olen lihava enkä saa jätettyä sokeria pois, joten olen riskitapaus saamaan raskausdiabeteksen, joka aiheuttaa lapselle valmiin huonon insuliinivasteen? Pilaanko tämän lapsen elämän valmiiksi jo muutenkin stressaamalla ja lähettämällä huonoja hormoneja? Pystytäänkö me edes elättämään tätä, kun ei ole tuloja? Enhän saa valmistuttuakaan ikinä, kun minuutin työ tuntuu vievän tunnin kauemmas valmiista gradusta? Itkettää ja pelottaa.
Ja kaiken päälle kun olen ylistressaaja ja masentunut ja ahdistunut, niin kivoja pieniä paniikkikohtauksia, huutostressipurkauksia, riitelyä, pahaa mieltä, lisää päänsärkyä ja niskakramppeja, mielialan heittelyä... Niin normaalia joo...
Pääsispä hierontaan, kylpylään, hemmotteluun. Sais tehdä jotain kivaa itselleen ja syödä hyviä ILMAN ainaista syyllisyyttä ihan kaikesta.
Vauva parka, minkä äidin onkaan saamassa. :/
Voi möh sua :/ Vauva tulee saamaan ihanan, loistavan ja rakastavan äidin (JA isän). Ymmärrän kyllä, että kaikenlaiset kysymykset ja ajatukset pyörii päässä, mutta ne kai on ihan normaaleja. Ilmeisesti monet pidempäänki raskautta yrittäneet käy läpi nuo "onko minusta sittenkään tähän" -tyyppiset tunteet, jos se yhtään lohduttaa.
VastaaPoistaJos se minuutin työ, mistä puhut, on litterointia, niin en kyllä yhtään ihmettele jos tuntuu aikaavievältä!
*piristyshalirutistus*