Olen ollut tällä blogirintamalla nyt vähän hiljaisempana, ettei sittenkään sivu täyttyisi itkeskelystä. Ei siis tosiaan ole ollut kovinkaan helppo tämä raskauden alku, ja uskaltaudun nyt sanomaan, että välillä kaduttaa koko homma. Olo on vaan henkisesti ollut niin paha, että kun lisää matkaan aiemman masennuksen ja muun ikävän, niin aina ei pysty muistamaan sitä ihanaa lopputulosta. Onneksi tämä on kuitenkin ohimenevä vaihe, joten eiköhän tässä syksyn mittaan ala elämä taas olla vähän valoisampaa.
Pahin etominen on onneksi jo hiipunut, ruoka alkaa mennä alas taas vähän satunnaista paremmin. Mahakaan ei enää hirveästi kipuile, mitä nyt jokapäiväistä mahan ruokasekoilua vaan. Välillä sitä miettii, että mikä nipistys ja kurahdus johtuu mahasta, mikä kohdusta. Kyljissä tuntuu kummalta, alamasu venkoilee ja välillä on niin nälkä, että sattuu. Toivottavasti tämä huono maha ei nyt sitten periydy pienelle, on sen verta tympeätä elää joka ikinen päivä sen kanssa, että kohta käy taas kipeää tavalla tai toisella. Harmittaa, etten päässyt mahatutkimukseen. Olisi ollut aika tuossa elokuun alussa, mutta kun soitin, sanoivat ettei raskauden alkuvaiheessa varsinkaan aleta niinkään invasiivista tutkimusta tekemään (kolonoskopia oli siis kyseessä). Jos sitten raskauden jälkeen on vielä syytä, niin lähete on onneksi olemassa edelleen.
Tässä vaiheessa raskautta on näköjään ainakin itsellä hyvin tiukassa erittäin epätodellinen olo. Edelleenkin joka veskikäynnillä tarkistan paperin ja pikkuhousut, ettei niissä vaan näy verta. Ei ole näkynyt, joten kai siellä masussa edelleen kasvetaan. Tuntuu vaan niin oudolta, kun ei sitä oikeastaan tunne, eikä se vielä näykään. Konkretia puuttuu kokonaan, niin jatkuvasti pohtii, että ihanko oikeasti...? Tekisi mieli varata taas yksityiseltä ultra ihan vaan, jotta pääsisi näkemään katkiksen taas. Seuraava oikea aika kun on vasta syyskuun puolessa. Ei tässä moisiin onneksi tarvi turvautua, mutta mielessä se on koko ajan. Paitsi niinä hetkinä, kun oikeasti koko asian vaan unohtaa. Hassua on.
Tänään sain pitkästä aikaa auki gradukirjankin. Nyt on melkein jo houkutus aukaista kirjoitusohjelma ja rustailla tuosta pari sanaa ylöskin. Saas nähärä, kuinka käy...
Pahin etominen on onneksi jo hiipunut, ruoka alkaa mennä alas taas vähän satunnaista paremmin. Mahakaan ei enää hirveästi kipuile, mitä nyt jokapäiväistä mahan ruokasekoilua vaan. Välillä sitä miettii, että mikä nipistys ja kurahdus johtuu mahasta, mikä kohdusta. Kyljissä tuntuu kummalta, alamasu venkoilee ja välillä on niin nälkä, että sattuu. Toivottavasti tämä huono maha ei nyt sitten periydy pienelle, on sen verta tympeätä elää joka ikinen päivä sen kanssa, että kohta käy taas kipeää tavalla tai toisella. Harmittaa, etten päässyt mahatutkimukseen. Olisi ollut aika tuossa elokuun alussa, mutta kun soitin, sanoivat ettei raskauden alkuvaiheessa varsinkaan aleta niinkään invasiivista tutkimusta tekemään (kolonoskopia oli siis kyseessä). Jos sitten raskauden jälkeen on vielä syytä, niin lähete on onneksi olemassa edelleen.
Tässä vaiheessa raskautta on näköjään ainakin itsellä hyvin tiukassa erittäin epätodellinen olo. Edelleenkin joka veskikäynnillä tarkistan paperin ja pikkuhousut, ettei niissä vaan näy verta. Ei ole näkynyt, joten kai siellä masussa edelleen kasvetaan. Tuntuu vaan niin oudolta, kun ei sitä oikeastaan tunne, eikä se vielä näykään. Konkretia puuttuu kokonaan, niin jatkuvasti pohtii, että ihanko oikeasti...? Tekisi mieli varata taas yksityiseltä ultra ihan vaan, jotta pääsisi näkemään katkiksen taas. Seuraava oikea aika kun on vasta syyskuun puolessa. Ei tässä moisiin onneksi tarvi turvautua, mutta mielessä se on koko ajan. Paitsi niinä hetkinä, kun oikeasti koko asian vaan unohtaa. Hassua on.
Tänään sain pitkästä aikaa auki gradukirjankin. Nyt on melkein jo houkutus aukaista kirjoitusohjelma ja rustailla tuosta pari sanaa ylöskin. Saas nähärä, kuinka käy...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti