Edellisestä postauksesta on jo paljon aikaa, mutta sen pitikin antaa kulua. Olo on ollut viime aikoina kamalan paha, ja tuntui kuin hormonit vihaisivat kroppaani. Masennus oli pahana ja viime viikonloppuna käytiin pohjalla istumalla flegmaattisena koko päivä telkkarin äärellä. Onneksi tämä viikko on ollut hurjan paljon parempi ja energisempi, joten nyt on mukava kirjoitella kivoja kuulumisia.
Tällä viikolla on nyt sitten tosiaan tapahtunut kaikkea oikein jännää. Maanantaina minulle soiteltiin lääkäristä, että neuvolalääkärini on mukana pilottihankkeessa, jonka vuoksi minun ensi viikon aikaani pitäisi siirtää. Mainitsin, että on ollut huono olo ja haluaisin juttelemaan kuitenkin pian, joten kiltti täti lupasi jättää vuoroni paikalleen. Puolta tuntia myöhemmin sain kuitenkin soiton, jossa hän kertoi, että voisinkin mennä käymään juttelemassa jo keskiviikkona! Sain siis aikaisemman vuoron (ja valittaminenko ei muka kannata?), ja nyt on ensimmäinen lääkärikäynti takana.
Aluksi luonnollisesti katsottiin kaikki normijutut: paino oli tippunut vähän (ei se etominen näköjään ihan päästä keksittyä ollut), verityypiksi varmistui B Rh- (eli jossain vaiheessa minusta otetaan ylimääräisiä kokeita ja ehkä annetaan vasta-aineseerumeita, ettei vereni vahingoittaisi sikiötä), hemoglobiini oli loistava 137 (appelsiinimehu on pelastanut anemialta, kun en ole oikein mitään rautapitoista pystynyt syömään. Eli sentään on jotain imeytynyt.), ja muuten kaikki oli ihan kuten pitikin. Lääkärin kanssa sitten juteltiin ongelmista ja sovittiin, että tarkkaillaan tilannetta. Sitten oli alapäätutkimuksen aika, piti ottaa papa-näyte ja tarkastaa muuten, että kaikki on kunnossa.
Helpommin sanomatta kuin tehty. Koko tilanne lähinnä huvitti ja näin jälkeenpäin naurattaa. Ilmeisesti taaksepäin kallistunut kohtuni on halunnut temppuilla, joten kohdunkaulani oli kierähtänyt osin kohdun taakse ja hyvin ylös ja kaus. Metsästys siis alkoi. Ensin lääkäri kokeili ankannokalla, joka oli ihan liian lyhyt. Sitten testattiin, löytävätkö sormet sitä pohjan napukkaa. Sitten piti hakea avuksi neuvolahoitajamme Ritva, joka piteli tavaroita lääkärin metsästäessä. Taas koitettiin ankkaa, sitten niitä metallisia spatuloita, uudestaan metallisia, jälleen sormilla ja sormet meinasivat unohtua sisälle, kun lääkäri pohti vaihtoehtoja (tässä vaiheessa meinasi naurattaa, kun parin sekunnin pohdinnan jälkeen lääkärillä käväisi hämmentynyt ilme ja sormet piti ottaa pois) ja lopulta sitten metsästettiin sitä vilahtelevaa mutta oi niin karkulaista kohdunkaulaa sokkona. Eli ehkä tuli näyte, ehkä ei, mutta päällisin puolin sentään kaikki oli kunnossa. Ronkloti ronkloti, piti siinä vähän oikeasti pidätellä naurua.
Tänään sitten käytiin niskaturvotusultrassa. Matka oli hurjan pitkä, miksi lienee pistetty noinkin keskeinen laitos Maikkulaan. Meiltä tuli bussilla matkaa yli 30min, joten vähän puudutti istuskella sinne ja takaisin. Perillä meidät otti vastaan hurjan mukava rouva, ja sitten alettiin kuvailemaan sikiötä. Kuvaa katsottiin sekä masun päältä että emättimen kautta, joten kaikki tuli tarkasti mittailtua ja tarkastettua.
Ja siellä se meidän tenava uiskenteli kuin vanha tekijä. Hirmeä vilinä kävi välillä, kun jalat vispasivat, kädet vähän vilkuttelivat ja taisi sieltä muutama reisivenytyskin näkyä. Pyöriä jaksoi pikkuinen myös, ihan kuin olisi itseään halunnut esitellä oikein kunnolla. Harmillisesti ei saatu kuvaa kokonaistenavasta, mutta tuossa alussa on nyt sitten ihan oikeasti meidän vaavan profiili nassusta. Siellä näkyy sievät kasvonluut, kun toinen kölliskeli hetken rauhassa. Kaikki muukin oli kuten piti, turvotusta oli 1,6mm, joka on kuulemma oikein ok, pää/peppumitta vanhensi pientä vähän ensimmäisestä mittauksesta ja kaikki elimet ja sormet ja varpaat ja komea selkäranka olivat paikoillaan. Kuultiin myös sydänäänet ekaa kertaa yhdessä, ja oikein komealta kuulostivat. Pulssi oli tänään 154, kun lääkärin kuunnellessa oli 148-150. Liekö siis pieni ollut päiväunilla keskiviikkona, kun isi ei päässyt mukaan kuulolle, ja nyt oli mainio aika pistää kunnon show pystyyn.
Ultran jälkeen olo oli kyllä varsin jännä. Isi-Juhani hihitteli ja oli vähän kahden vaiheilla, että pitäisikö virnistellä hölmönä vai kenties vähän panikoida. Enemmän se kyllä sinne ilon puolelle meni, ja samaten itselläkin. Nyt tämä odotus vaikuttaa taas vähän konkreettisemmalta, kun on nähnyt pienen pyörivän väkärän huiskuttelemassa. Pitkät koivet on lapselle ainakin tulossa, joten eiköhän sieltä uimari tosiaan tule isinsä koulutettavaksi.
Muuten raskaus on mennyt jo paremmalle puolelle, eli toinen kolmannes on alkanut ja näköjään jo vähän pidemmällä kuin luulin. Huono olo on alkanut väistyä, vaikka vieläkin on monia ruokia, joita ei tee mieli syödä. Ehkä sitä oppi vaan vähän nirsoksi, kun Ben&Jerry-jäde kyllä maistuu, mutta pihviä ei jaksa paistaa. Hups.... Masuun ilmestyi viime viikolla pari pientä raskausarpea, joka oli hyvä aloitusmerkki rasvailulle. Muuten ei oikein omasta mielestä masu vielä näy, vaikka toki kohtupallero tuntuu ihan selvästi, kun masua kokeilee.
Gradukin on muuten edennyt ihan pikkuisen. Olisi kiva, jos oikeassa elämässä olisi tuommoisille jutuille prosenttilaskuri, kuten peleissä monesti on. Veikkaisin, että nyt olisi ehkä 7% tehtynä, kun olen viimeinkin saanut käytyä läpi tuon feminismiteoksen, joka oli ideapohjana graduani varten. Huomenna menen käymään vierihoidossa graduohjaajani kanssa, joten saan taas uuden jutun ja uuden dediksen hoidettavaksi.
Noususuhdanteista elämää, parisuhde on taas vähän tasaisemmalla ja lempeämmällä pohjalla ja koulujututkin taas maistuvat. Suurin paha ovat meikäläisen kylmät varpaat, joita mieluusti lämmittelen Juhanin jalkoja vasten, kun illalla mennään nukkumaan. Toinen tosin on herkkä kutiamaan ja herkkä kylmälle, joten voihan sen irvistelyn ja kiljumisen kuvitella... Miten niin kiusaan toista tahallani? ;)
Tällä viikolla on nyt sitten tosiaan tapahtunut kaikkea oikein jännää. Maanantaina minulle soiteltiin lääkäristä, että neuvolalääkärini on mukana pilottihankkeessa, jonka vuoksi minun ensi viikon aikaani pitäisi siirtää. Mainitsin, että on ollut huono olo ja haluaisin juttelemaan kuitenkin pian, joten kiltti täti lupasi jättää vuoroni paikalleen. Puolta tuntia myöhemmin sain kuitenkin soiton, jossa hän kertoi, että voisinkin mennä käymään juttelemassa jo keskiviikkona! Sain siis aikaisemman vuoron (ja valittaminenko ei muka kannata?), ja nyt on ensimmäinen lääkärikäynti takana.
Aluksi luonnollisesti katsottiin kaikki normijutut: paino oli tippunut vähän (ei se etominen näköjään ihan päästä keksittyä ollut), verityypiksi varmistui B Rh- (eli jossain vaiheessa minusta otetaan ylimääräisiä kokeita ja ehkä annetaan vasta-aineseerumeita, ettei vereni vahingoittaisi sikiötä), hemoglobiini oli loistava 137 (appelsiinimehu on pelastanut anemialta, kun en ole oikein mitään rautapitoista pystynyt syömään. Eli sentään on jotain imeytynyt.), ja muuten kaikki oli ihan kuten pitikin. Lääkärin kanssa sitten juteltiin ongelmista ja sovittiin, että tarkkaillaan tilannetta. Sitten oli alapäätutkimuksen aika, piti ottaa papa-näyte ja tarkastaa muuten, että kaikki on kunnossa.
Helpommin sanomatta kuin tehty. Koko tilanne lähinnä huvitti ja näin jälkeenpäin naurattaa. Ilmeisesti taaksepäin kallistunut kohtuni on halunnut temppuilla, joten kohdunkaulani oli kierähtänyt osin kohdun taakse ja hyvin ylös ja kaus. Metsästys siis alkoi. Ensin lääkäri kokeili ankannokalla, joka oli ihan liian lyhyt. Sitten testattiin, löytävätkö sormet sitä pohjan napukkaa. Sitten piti hakea avuksi neuvolahoitajamme Ritva, joka piteli tavaroita lääkärin metsästäessä. Taas koitettiin ankkaa, sitten niitä metallisia spatuloita, uudestaan metallisia, jälleen sormilla ja sormet meinasivat unohtua sisälle, kun lääkäri pohti vaihtoehtoja (tässä vaiheessa meinasi naurattaa, kun parin sekunnin pohdinnan jälkeen lääkärillä käväisi hämmentynyt ilme ja sormet piti ottaa pois) ja lopulta sitten metsästettiin sitä vilahtelevaa mutta oi niin karkulaista kohdunkaulaa sokkona. Eli ehkä tuli näyte, ehkä ei, mutta päällisin puolin sentään kaikki oli kunnossa. Ronkloti ronkloti, piti siinä vähän oikeasti pidätellä naurua.
Tänään sitten käytiin niskaturvotusultrassa. Matka oli hurjan pitkä, miksi lienee pistetty noinkin keskeinen laitos Maikkulaan. Meiltä tuli bussilla matkaa yli 30min, joten vähän puudutti istuskella sinne ja takaisin. Perillä meidät otti vastaan hurjan mukava rouva, ja sitten alettiin kuvailemaan sikiötä. Kuvaa katsottiin sekä masun päältä että emättimen kautta, joten kaikki tuli tarkasti mittailtua ja tarkastettua.
Ja siellä se meidän tenava uiskenteli kuin vanha tekijä. Hirmeä vilinä kävi välillä, kun jalat vispasivat, kädet vähän vilkuttelivat ja taisi sieltä muutama reisivenytyskin näkyä. Pyöriä jaksoi pikkuinen myös, ihan kuin olisi itseään halunnut esitellä oikein kunnolla. Harmillisesti ei saatu kuvaa kokonaistenavasta, mutta tuossa alussa on nyt sitten ihan oikeasti meidän vaavan profiili nassusta. Siellä näkyy sievät kasvonluut, kun toinen kölliskeli hetken rauhassa. Kaikki muukin oli kuten piti, turvotusta oli 1,6mm, joka on kuulemma oikein ok, pää/peppumitta vanhensi pientä vähän ensimmäisestä mittauksesta ja kaikki elimet ja sormet ja varpaat ja komea selkäranka olivat paikoillaan. Kuultiin myös sydänäänet ekaa kertaa yhdessä, ja oikein komealta kuulostivat. Pulssi oli tänään 154, kun lääkärin kuunnellessa oli 148-150. Liekö siis pieni ollut päiväunilla keskiviikkona, kun isi ei päässyt mukaan kuulolle, ja nyt oli mainio aika pistää kunnon show pystyyn.
Ultran jälkeen olo oli kyllä varsin jännä. Isi-Juhani hihitteli ja oli vähän kahden vaiheilla, että pitäisikö virnistellä hölmönä vai kenties vähän panikoida. Enemmän se kyllä sinne ilon puolelle meni, ja samaten itselläkin. Nyt tämä odotus vaikuttaa taas vähän konkreettisemmalta, kun on nähnyt pienen pyörivän väkärän huiskuttelemassa. Pitkät koivet on lapselle ainakin tulossa, joten eiköhän sieltä uimari tosiaan tule isinsä koulutettavaksi.
Muuten raskaus on mennyt jo paremmalle puolelle, eli toinen kolmannes on alkanut ja näköjään jo vähän pidemmällä kuin luulin. Huono olo on alkanut väistyä, vaikka vieläkin on monia ruokia, joita ei tee mieli syödä. Ehkä sitä oppi vaan vähän nirsoksi, kun Ben&Jerry-jäde kyllä maistuu, mutta pihviä ei jaksa paistaa. Hups.... Masuun ilmestyi viime viikolla pari pientä raskausarpea, joka oli hyvä aloitusmerkki rasvailulle. Muuten ei oikein omasta mielestä masu vielä näy, vaikka toki kohtupallero tuntuu ihan selvästi, kun masua kokeilee.
Gradukin on muuten edennyt ihan pikkuisen. Olisi kiva, jos oikeassa elämässä olisi tuommoisille jutuille prosenttilaskuri, kuten peleissä monesti on. Veikkaisin, että nyt olisi ehkä 7% tehtynä, kun olen viimeinkin saanut käytyä läpi tuon feminismiteoksen, joka oli ideapohjana graduani varten. Huomenna menen käymään vierihoidossa graduohjaajani kanssa, joten saan taas uuden jutun ja uuden dediksen hoidettavaksi.
Noususuhdanteista elämää, parisuhde on taas vähän tasaisemmalla ja lempeämmällä pohjalla ja koulujututkin taas maistuvat. Suurin paha ovat meikäläisen kylmät varpaat, joita mieluusti lämmittelen Juhanin jalkoja vasten, kun illalla mennään nukkumaan. Toinen tosin on herkkä kutiamaan ja herkkä kylmälle, joten voihan sen irvistelyn ja kiljumisen kuvitella... Miten niin kiusaan toista tahallani? ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti