Oiskohan se tota vai oiskohan se tätä??

Tässä näin elokuun lopun kunniaksi ajattelin nyysiä artistin mielikuvan katkiksen tilasta. Vau.fi on kiva sivusto, kun sieltä voi kurkkia joka viikon kehityskulun kuvineen.

Tuollattinen pikkuinen siis jo on, alkaa näyttää ihan ihmiseltä jo. Ollaan muutettu alkiovaiheesta sikiövaiheeseenkin, ja kohta alkaa hurja kasvuspurtti, kun enää ei tarvitse uusia elimiä kehitellä. Itse olen tykännyt käydä lukemassa useamman kerran viikossa, että mitä milläkin viikolla tapahtuu. Parin viikon päästä ollaan sitten jo vaaravyöhykkeen ulkopuolella myös, ja päästään siihen odoteltuun "vähän helpompaan vaiheeseen".

Olen tässä viime aikoina pohdiskellut, että kumpikohan tuolta mahtaa olla tulossa. Jotenkin on sellainen kumma kutina, että tämä olisi tyttönen. En tiedä, mistä moinen aavistus on tullut, mutta jotenkin olo vaan on semmoinen. Ajatus vähän hirvittää, ja oikeastaan selvitin itselleni vasta tänään, että miksi. Meillähän jako on ollut tämmöinen, varmaan aika normaali, että itse toivon enemmän poikaa ja Juhani enemmän tyttöä. Tiedän haluavani vähintään kaksi lasta, luultavasti mieluiten kolme, joten molempia toki tahdon. Jotenkin vaan tahtoisin vanhimmaksi pojan, kun itse olen vanhin ja tyttö (luonnollisesti...), ja jotenkin olen aina kaivannut isoveljeä. Samaten tosin kaksoissiskoa, mutta kaikkea ei voi saada.

Kuitennii, tajusin tässä, että miksi tytön saaminen pelottaa: en osaisi kasvattaa tyttöä. Minua ei koskaan kasvatettu tytöksi kunnolla. En osaa näyttää nätiltä tai tuntea itseäni naiselliseksi. Meikkaamaan opettelin yksin, kuukautiset tuli ja ostin omat suojat, rintsikat ei olleet kummallinen asia, eikä tytön murrosikä muutenkaan ikinä oikein koskettanut minua kauheudellaan, vaikka kasvoinkin varsin naisellisen malliseksi. Se vaan ei koskaan järkyttänyt, ja ihmettelin aina tarinoita siitä, että murkkuiästä ollaan ihan kauhuissaan. Miksi? Noh, kuitenkin. Joskus yliopiston edetessä aloin käyttää hameita useammin kuin pakollisen kerran vuodessa ja ostin korsetin ja meikkailin gootisti, kun lähdin baariin. Että tokihan sitä tyttömäisyyttä oli mukana. Mutta jotenkin koin itseni aina ulkopuoliseksi naisten seurassa, ja niin koen edelleen. En osaa sitä sosiaalista normistoa, ja aina katselen kateellisena vierestä, kun jossain on kihertävä nais- tai tyttöporukka omien juttujensa kanssa. Minäkin tahdon, mutten tule koskaan oppimaan. Niin miten sitten se tyttö kasvatetaan?

Omassa lapsuudessani oli paljon pahoja asioita, mitä en halua oman lapseni elämään. Yksi niistä pienimmistä on tuo, etten osannut olla kavereiden kanssa tyttönä muiden joukossa. Joten toki se nyt sitten pelottaa, että mitä jos, mitä jos? Muutenkin välillä on niin pelkoja, että vauva-parka menee pilalle. Kaikkihan me tavallaan ollaan pilalla, mutta että koska tein jotain pahasti väärin? Sietämättömiä ajatuksia. Varsinkin, kun tiedän itsestäni, että voisin olla niin paljon muuta kuin olen, jos omat vanhemmat eivät olisi törpänneet niin pahasti asioita. Jospa meillä sitten tuo ihana tuleva isi osaa pelastaa äitin pöljäilyiltä.

Muutoinhan lapsesta saa tulla, mitä hän haluaa ikinä ollakaan. Homo tai hetero, taiteilija tai urheilija tai teknikko, tyhmä tai viisas, kotikissa tai matkailija, ihan mitä vaan, kunhan kunnioittaa muita ja elää niin, ettei tahalleen satuta ketään. Toki tulee painostusta, että sitten oikeasti harrastetaan juttuja ja tehdään asioita (jälleen, ettei kävisi kuten laiskalle äidille :P ), mutta lapsen motivaatiota mukaillen ja kehittäen.

Isoja päätöksiä jo nyt, eikö? Ehkä vähän liiankin. Mutku meikä tahtoo aina tietää kaiken valmiiksi... :)

Hankalaa hiljaiseloa

Olen ollut tällä blogirintamalla nyt vähän hiljaisempana, ettei sittenkään sivu täyttyisi itkeskelystä. Ei siis tosiaan ole ollut kovinkaan helppo tämä raskauden alku, ja uskaltaudun nyt sanomaan, että välillä kaduttaa koko homma. Olo on vaan henkisesti ollut niin paha, että kun lisää matkaan aiemman masennuksen ja muun ikävän, niin aina ei pysty muistamaan sitä ihanaa lopputulosta. Onneksi tämä on kuitenkin ohimenevä vaihe, joten eiköhän tässä syksyn mittaan ala elämä taas olla vähän valoisampaa.

Pahin etominen on onneksi jo hiipunut, ruoka alkaa mennä alas taas vähän satunnaista paremmin. Mahakaan ei enää hirveästi kipuile, mitä nyt jokapäiväistä mahan ruokasekoilua vaan. Välillä sitä miettii, että mikä nipistys ja kurahdus johtuu mahasta, mikä kohdusta. Kyljissä tuntuu kummalta, alamasu venkoilee ja välillä on niin nälkä, että sattuu. Toivottavasti tämä huono maha ei nyt sitten periydy pienelle, on sen verta tympeätä elää joka ikinen päivä sen kanssa, että kohta käy taas kipeää tavalla tai toisella. Harmittaa, etten päässyt mahatutkimukseen. Olisi ollut aika tuossa elokuun alussa, mutta kun soitin, sanoivat ettei raskauden alkuvaiheessa varsinkaan aleta niinkään invasiivista tutkimusta tekemään (kolonoskopia oli siis kyseessä). Jos sitten raskauden jälkeen on vielä syytä, niin lähete on onneksi olemassa edelleen.

Tässä vaiheessa raskautta on näköjään ainakin itsellä hyvin tiukassa erittäin epätodellinen olo. Edelleenkin joka veskikäynnillä tarkistan paperin ja pikkuhousut, ettei niissä vaan näy verta. Ei ole näkynyt, joten kai siellä masussa edelleen kasvetaan. Tuntuu vaan niin oudolta, kun ei sitä oikeastaan tunne, eikä se vielä näykään. Konkretia puuttuu kokonaan, niin jatkuvasti pohtii, että ihanko oikeasti...? Tekisi mieli varata taas yksityiseltä ultra ihan vaan, jotta pääsisi näkemään katkiksen taas. Seuraava oikea aika kun on vasta syyskuun puolessa. Ei tässä moisiin onneksi tarvi turvautua, mutta mielessä se on koko ajan. Paitsi niinä hetkinä, kun oikeasti koko asian vaan unohtaa. Hassua on.

Tänään sain pitkästä aikaa auki gradukirjankin. Nyt on melkein jo houkutus aukaista kirjoitusohjelma ja rustailla tuosta pari sanaa ylöskin. Saas nähärä, kuinka käy...

Ensimmäinen neuvolakäynti

(Tähän alkuun kommentti edellisestä tekstistä. Kirjoitin sen, koska haluan tähän blogiin muutakin kuin vauvaihanuutta ja ruusunpunaa. Haluan kirjoittaa oikeista tunteistani ja siihen kuuluu myös pahat olot. Kiitos ihanalle Hannalle, joka pisti pitkän tekstarin reissulta ja Saaralle, joka kommentoi. Rohkaisitte ja tsemppasitte, olette ihan parhaita! <3)

Tänään oli siis eka virallinen neuvolakäynti. Neuvolantäti oli hirmu mukava, juteltiin vajaa pari tuntia ja käytiin läpi lappuja ja kyselyitä ja kaikkea valmistelevaa. Aluksi mukana ollut kätilöopiskelija ei osannut ottaa verinäytettä sormesta kovinkaan nätisti, Juhanin kanssa molemmat älistiin kivusta ja nyt meikällä on keskisormensyrjässä mustelma. Oikeasti, pienestä hemoglobiinipiikistä... O_O Noh, samalla tosiaan käytiin läpi terveyshistoriat ja riskitekijät, haluanko esiseerumitutkintaan ja muita tutkimuksia. Päätin siinä, että koska riskitekijät ovat niin pienet, en mene seerumi- tai lapsivesitutkimuksiin ennen niskapoimu-ultraa. Siinä näkyy kuitenkin ihan hyvin mahdolliset ongelmat, ja meillä kun ei kummallakaan ole suvussa mitään tauteja, ei edes diabetesta tai allergioita. Turhaa siis on hötkyillä liikaa.

Mukaan saatiin vino pino juttuja sekä isille että äitille, joten taidan kuluttaa tänään loppuillan niitä tutkiessa. Olen kyllä jo vau.fin lukenut läpikotaisin joka suuntaan, joten pisin vihko taitaa mennä pikaisesti läpi, kun se näytti olevan suoraan sama sisältö samalta sivustolta. :D Tykkään kuitenkin kaikinsta noista jutuista, ja siinä jutellessa tuli ihan samanlainen olo kuin aikoinaan kun alaluokille pääsi kouluun ja sai aina uusia kyniä ja kirjoja. Monesti ne kirjat ainakin oli tutkittu ekan viikon aikana jo puhki, kun olen utelias ja kaikki pitää aina saada tietää valmiiksi. Nytkin tulee käytyä vau.fin raskausviikkokalenterissa vähintään kolmesti viikossa, jotta pääsen varmistaan, missä vaiheessa meidän katkis on tällä viikolla.

Neuvolantäti antoi myös luvan syödä sitä ainoata ruokaa, jota juuri nyt saattaisin kunnolla syödä, mutta joka on ollut listeriavaaran takia kieltolistalla: raakaa lohta. Varmasti tämä järkyttää tiukkapipoisimpia, mutta oikeasti, jos kala on mahdollisimman tuoretta, suoraan kalatiskiltä (ei missään nimessä vakuumipakattua), heti kotiin vietyä ja itse valmistettua mahdollisimman pian, niin ei siinä oikeasti sitä listeriaa oikein voi olla. Samoin en usko, että toksoplasmoosia tarvitsee minulta kauheasti seuloa, kun sisäkissoja on ollut jo varmaan kahdeksan vuotta. Jos nykyisillä kateilla olisi tokso annettavana, on se minulla jo varmasti ollut. (Tässä vaiheessa myönnän, että otteeni on näihin kahteen rento, mutta pyrin järkevyyteen. Panikoin jo muutenkin niistä sokereista liikaa, stressitasot vaan nousee ihan liian ylös, jos kaikesta alan ahdistumaan. Ja se jos mikä on ikävää vauvan kannalta.)

Sanomattakin siis selvää, että tänä iltana menen nukkumaan masu täynnä ja äärimmäisen tyytyväisenä. On ensimmäinen päivä raskauden alettua, kun sain syödä kylliksi jotain todella hyvää, joka ei yhtään missään välissä ällöttänyt. Se on oikeasti paljon, kun tällä hetkellä jopa vesi öklöttää tiettyinä hetkinä.

Muuten tässä ollaan vietetty väliin rauhallisia, väliin ahdistuneita hetkiä. En ole pariin yöhön pystynyt nukkumaan, vaan olen haahuillut ylhäällä ja angstaillut valvomista. Niskasärky on helpottanu onneksi uuden Tempur-tyynyn myötä, joten eiköhän ensimmäisen kunnon yöunen jälkeen ala olla taas ihan uusi ääni kelloissa. Yhden itkukohtauksen sain, ja tässä vaiheessa täytyy myöntää, että parempaa miestä ja isäehdokasta en olisi voinut löytää: Juhani tukee koko ajan, on ihan innoissaan vauvasta, hoivaa minua ja huolehtii, että kaikki on hyvin, siivoa kotona ja pitää huolta, että minulla on kaikki niin hyvin kuin vain voi olla. On ihana tunne, kun ei tarvitse olla asioiden kanssa yksin. Juhani heräsi jopa kuuden aikaan yöllä pieneen ininääni, ja piti sitten kiinni ja haki nenäliinoja ja laittoi masua helpottavaa puuroa, kun sain tosiaan yöllisen itkuahdistuskohtauksen. En voi muuta kuin olla uskomattoman onnellinen.

Käytiin yhdessä tässä yksi päivä Stokkalla katselemassa vauvakirjojakin. Ajateltiin ostaa kaksi, toinen ruotsiksi Juhanille kirjoitettavaksi ja toinen suomeksi minulle. Ehkä vielä on vähän liian aikaista vaan, joten päätettiin jättää se ostaminen tammikuun puolelle. Tästä onkin hyvä hypätä illan viimeiseen asiaan: me tosiaan kasvatetaan kaikista tulevista lapsistamme kaksikielisiä heti kohdusta alkaen. Juhani tulee puhumaan lapsille pelkkää ruotsia ja minä suomea, ja pyrimme etsimään päiväkodit ja koulut sen mukaan, että ruotsia pääsisi kuulemaan aina kun mahdollista. Suunnitelmissa on myös muutto ainakin vuodeksi Ruotsiin seuraavan parin vuoden sisällä, joten kaksikielisyydestä tulee ihan selvä asia meidän perheessä. Ei unohdu Juhanin juuret, ja kaksikielisyys todistetusti kehittää vauvan aivoja tehokkaammin kuin yksikielisyys. Minä toki kielten kannattajana olen vain ja ainoastaan ihan täysillä tämän ajatuksen kannalla, ja itse asiassa olin tämän päättänyt jo lähes heti, kun Juhaniin tutustuin. Sillä varauksella toki, että jos ne lapset yhdessä tehdään, ja kyllä sen verran rakastunut olin viikinkiini jo siinä vaiheessa, ettei muita vaihtoehtoja enää ollut edes mielessä...

Kun äitiä ahdistaa

Siinä vaiheessa, kun sain raskaudesta tietää, ilmestyi eteeni jotenkin aivan täysin uusi maailma. Kaikki mielikuvat raskaudesta mitä minulla ennestään oli, tuntuivat oudoilta ja vajailta. Yhtäkkiä olinkin kipeä, en tiennyt tai tuntenut mistään oudosta olosta, että nyt olen raskaana, en mielestäni hehku, kroppa tekee omiaan. Ihmettelen suuresti, miten jotkut muka pystyvät olemaan viimeiseen asti raskaana tietämättä asiasta mitään. Nyt tässä kärvistellään ties minkälaisten olojen ja tuntemusten kanssa, ja täytyy myöntää, että kivaa ei kyllä ole.

Ensinnä on toki nämä fyysiset: uskomattoman kipeät rinnat (ai suakuta, ku oli 7C ulkona, tuntui että nännit tippuu irti), mahaa nipistelee (no onneksi on vähentynyt, mutta kohta alkaa taas tuntua, kun kohtu alkaa kasvaa), kaikki haisee pahalta (ei, en oksentele, mutta kaikki yököttää), syöminen järjettömän vaikeata, kun lämmin ei mene alas ja sitten kaikki tulee korvattua sokerilla (ei näin!), koko ajan on jano tai ei ole jano ja silti pitää ravata pissalla, naamassa on finnejä kuin teinillä, päätä särkee, oksettaa muuten vaan, väsyttää ihan pirusti...

Sitten henkiset: pelottaa ja ahdistaa, kun mieli on täynnä kysymyksiä. Onko minusta sittenkään tähän? Teinkö taas väärän päätöksen? Tuleeko tästä mitään? Pilaanko tämän lapsen elämän jo valmiiksi, kun olen lihava enkä saa jätettyä sokeria pois, joten olen riskitapaus saamaan raskausdiabeteksen, joka aiheuttaa lapselle valmiin huonon insuliinivasteen? Pilaanko tämän lapsen elämän valmiiksi jo muutenkin stressaamalla ja lähettämällä huonoja hormoneja? Pystytäänkö me edes elättämään tätä, kun ei ole tuloja? Enhän saa valmistuttuakaan ikinä, kun minuutin työ tuntuu vievän tunnin kauemmas valmiista gradusta? Itkettää ja pelottaa.

Ja kaiken päälle kun olen ylistressaaja ja masentunut ja ahdistunut, niin kivoja pieniä paniikkikohtauksia, huutostressipurkauksia, riitelyä, pahaa mieltä, lisää päänsärkyä ja niskakramppeja, mielialan heittelyä... Niin normaalia joo...

Pääsispä hierontaan, kylpylään, hemmotteluun. Sais tehdä jotain kivaa itselleen ja syödä hyviä ILMAN ainaista syyllisyyttä ihan kaikesta.

Vauva parka, minkä äidin onkaan saamassa. :/

Masubileet pieneni, mutta vahva on ötökän alku

Käytiin tiistaina 9.8. toisen kerran esiultrassa. Ensimmäisellä kerralla katkis oli niin pieni, ettei näkynyt kuin häive. Tuolloinhan näkyi myös toinen sikiöpussi. Tällä kertaa saatiin selvyyttä paremmin vähän kaikkeen.

Eli toinen alku lähti silloin, kun tuli vähän verta ja huolestuin niin paljon, että halusin esiultraan. Masuun jäi siis yksi asukki, joka voi kuulemma oikein vahvasti. Toinen pussi oli jo lähes surkastunut ja kadonnut kohdun reunoille. Normaalistihan tuota ei olisi saanut edes tietää, kun ei ensimmäistä ultraa tehdä kuin vasta joskus kymppiviikon jälkeen, ja tuommoiset poistuvat tuskin silloin enää jättävät merkkejä. Kaksosalku kuitenkin selitti nämä meikäläisen mahdottomat väsymykset, kun olen tietty saanut tuplasti raskaushormonejakin. Siksi varmaan testikin näkyi positiivisena niin aikaisin. Onneksi tilanteen pitäisi vähitellen tasaantua ja olon parantua.

Masuasukista saatiin kuitenkin nyt tarkempaa tietoa. Neuvolantäti näki siellä ruudun vilinässä sydämensykkeen ja kaikki oli oikein vahvasti paikoillaan. Täti mittasi ötökän, ja tällä kertaa mittaa oli 1,12cm. Kone kertoi, että tiistaina oli raskausviikko 7 + 2. Näppärästi voipi tässä siis laskea aina sunnuntaista, että mikäs viikko nyt alkaakaan. Kiekko näytti myös lasketun ajan, joka asettui nyt sitten 25.3. päivälle. Suapa nähdä kuinka toisaalta käy, kun sekä isi että mami tykkäsivät itse olla kaksi viikkoa ylimääräistä... Ja näkeehän sen vieläkin, kun ei meinaa kumpaakaan saada sängystä vällyjen välistä pois, ei sitten niin millään. :D

Neuvolantäti oli myös sitä mieltä, että koska olen näin väsy ja muutenkin olen ollut kamalan stressaantunut, kannattaa minun oikeasti hakea saikkua pariksi viikkoa. Niinpä tein sitten tänään ja sain kaksi ja puoli viikkoa. Töissä on viime aikoina kyllä tosiaan ollut kamalaa, olen saanut jo yhden paniikki-itkukohtauksen ja myynnit on tippuneet parhaista huonoimmiksi. Kyllä, loma tulee tarpeeseen. Vähän helpottaa olo, kun ei ehkä tarvitse nyt hetkeen ahdistua töistä ja voin jopa alkaa sitä graduakin väsätä.

Graduun pitäisi nyt vääntää videonauhojen esilitterointi valmiiksi ja alkaa kirjoittaa teoriaosaa kuntoon. Hyvät kirjat on jo kotona lainassa, joten nyt on enää alkamisesta tämä kiinni. Vauvaa ennen pitää itsensä saada kuitenkin yliopistolta pois, joten johan tässä kohta alkaa olla kiire.

Säikähdyksestä ilouutisiin

Laskennallisesti olin menossa viikolla 7, vaikka epäilin kyllä asiaa, kun en tietääkseni ollut harrastellut sitä seksintapaista kyseisellä viikolla, kun hedelmöityksen olisi pitänyt tapahtua. Hassua, kuin kesäkuun jutut oli jääneet noin mieleen, mutta vaikuttanee se, että koko homma pyöri niin paljon mielessä koko ajan. Noh, tuo viikko ja ainakin sitä edeltävä puolikas oli vat kuitenkin varsin ikäviä, masuni oli koko ajan kipeä. Googlailu ei kauheasti auttanut, kun kipu oli vähän kuukautiskipumaista. Väliin kävi oikealle, väliin vasemmalle kipeää ja joskus molempiin. Töissä oli ikävä olla, kun välillä piti kippuroida itsensä ja puuskutella rauhallisesti. Tulipa sitä yksi päivä jätettyä töistä väliin kokonaan, kun väsykin iski niin pahasti, että meinasin nukahtaa vessaan.

Torstaina sitten säikähdin, kun oli tullut ihan vähän verta. Hädässä koitin työajalla pysyä rauhallisena ja jonottelin varmaan puolisen tuntia lääkäriasemalle. Ei sieltä vastattu, mutta onneksi olin saanut aiemmin lääkäriltä ohjeen yksityisestä neuvolasta, joka tekee esiultria. Sinne siis soitto, ja sainkin sen heti perjantaille. Olo helpotti, kun vertakaan ei enää tullut. Illalla tosin suihkussa löysin kummaa kirkasta juttua, mutta ei nyt mennä goreihin yksityiskohtiin.

Perjantaina oli tarkoitus aloittaa myös festarityöt, joten aamu oli hyvä aloittaa polkemalla neuvolantätiä tapaamaan. Olo oli kumma, jotenkin ihan varma siitä, ettei masussa enää ole mitään. Sielläpä se pieni kuitenkin näkyi ultrassa, tosin pienempänä kuin luultiin. Olikin menossa kuudes raskausviikko ehkä puolessa välissä, sydän ei vielä näkynyt ja pallerokin oli vielä hyvin hento. Siellä oli kuitenkin hyvin vahva raskaus menossa, raskauspussi oli sopiva, limakalvot oikeassa kunnossa ja kaikki kuten piti.

Myös syy mahakipuihin selvisi, omistan nimittäin kuulemma taaksepäin kallistuneen kohdun. Kohdun ligamentit toimivat siinä tapauksessa kuin kuminauhat, ja jo pelkkä alun turvottelu aiheuttaa sen, että ne alkavat oieta ja aiheuttavat kipua. Ei siis mitään huolta.

Verellekin ehkä löytyi syy. Masussa nimittäin oli tuossa vaiheessa KAKSI raskauspussia. Odottelin siis kaksosia. On kuulemma hyvin yleistä, että tuollaiset erimunaiset alkavat kaksin ja ihan alussa toinen kuolee pois ja jättää tilaa ja ravinnon vahvemmalle. Tätä toista pussia ei meinattu aluksi edes huomata tuon kohdun suunnan vuoksi, mutta sieltä se kuikuili toisen alta, kun neuvolantäti vähän tutki. Veri saattoi olla sitä, että tämä toinen pussi oli juuri edellisenä päivänä tyhjentynyt, joten nyt ei tiedä, mikä tilanne sitten on.

Saatiin samaan rahaan uusi aika 9.8, jolloin saadaan sitten nähdä sydämensyke ja tietää, että jäikö masuun yksi vai kaksi tolleroa. Jännää on, ja kyllä kaksikin olisi tervetulleita. Virallinen viikko takautui yhdellä, ja uuden ajan kanssa katsotaan sitten koon mukaan, että mikä on summittainen oikea päivä.

Onneksi tätä kirjoittaessa ovat masukivut jo lähes loppuneet, joten nötykällä alkaa olla jo paremmat oltavat ja äippäkin on vähän rennompi. ^_^