Tässä näin elokuun lopun kunniaksi ajattelin nyysiä artistin mielikuvan katkiksen tilasta. Vau.fi on kiva sivusto, kun sieltä voi kurkkia joka viikon kehityskulun kuvineen.
Tuollattinen pikkuinen siis jo on, alkaa näyttää ihan ihmiseltä jo. Ollaan muutettu alkiovaiheesta sikiövaiheeseenkin, ja kohta alkaa hurja kasvuspurtti, kun enää ei tarvitse uusia elimiä kehitellä. Itse olen tykännyt käydä lukemassa useamman kerran viikossa, että mitä milläkin viikolla tapahtuu. Parin viikon päästä ollaan sitten jo vaaravyöhykkeen ulkopuolella myös, ja päästään siihen odoteltuun "vähän helpompaan vaiheeseen".
Olen tässä viime aikoina pohdiskellut, että kumpikohan tuolta mahtaa olla tulossa. Jotenkin on sellainen kumma kutina, että tämä olisi tyttönen. En tiedä, mistä moinen aavistus on tullut, mutta jotenkin olo vaan on semmoinen. Ajatus vähän hirvittää, ja oikeastaan selvitin itselleni vasta tänään, että miksi. Meillähän jako on ollut tämmöinen, varmaan aika normaali, että itse toivon enemmän poikaa ja Juhani enemmän tyttöä. Tiedän haluavani vähintään kaksi lasta, luultavasti mieluiten kolme, joten molempia toki tahdon. Jotenkin vaan tahtoisin vanhimmaksi pojan, kun itse olen vanhin ja tyttö (luonnollisesti...), ja jotenkin olen aina kaivannut isoveljeä. Samaten tosin kaksoissiskoa, mutta kaikkea ei voi saada.
Kuitennii, tajusin tässä, että miksi tytön saaminen pelottaa: en osaisi kasvattaa tyttöä. Minua ei koskaan kasvatettu tytöksi kunnolla. En osaa näyttää nätiltä tai tuntea itseäni naiselliseksi. Meikkaamaan opettelin yksin, kuukautiset tuli ja ostin omat suojat, rintsikat ei olleet kummallinen asia, eikä tytön murrosikä muutenkaan ikinä oikein koskettanut minua kauheudellaan, vaikka kasvoinkin varsin naisellisen malliseksi. Se vaan ei koskaan järkyttänyt, ja ihmettelin aina tarinoita siitä, että murkkuiästä ollaan ihan kauhuissaan. Miksi? Noh, kuitenkin. Joskus yliopiston edetessä aloin käyttää hameita useammin kuin pakollisen kerran vuodessa ja ostin korsetin ja meikkailin gootisti, kun lähdin baariin. Että tokihan sitä tyttömäisyyttä oli mukana. Mutta jotenkin koin itseni aina ulkopuoliseksi naisten seurassa, ja niin koen edelleen. En osaa sitä sosiaalista normistoa, ja aina katselen kateellisena vierestä, kun jossain on kihertävä nais- tai tyttöporukka omien juttujensa kanssa. Minäkin tahdon, mutten tule koskaan oppimaan. Niin miten sitten se tyttö kasvatetaan?
Omassa lapsuudessani oli paljon pahoja asioita, mitä en halua oman lapseni elämään. Yksi niistä pienimmistä on tuo, etten osannut olla kavereiden kanssa tyttönä muiden joukossa. Joten toki se nyt sitten pelottaa, että mitä jos, mitä jos? Muutenkin välillä on niin pelkoja, että vauva-parka menee pilalle. Kaikkihan me tavallaan ollaan pilalla, mutta että koska tein jotain pahasti väärin? Sietämättömiä ajatuksia. Varsinkin, kun tiedän itsestäni, että voisin olla niin paljon muuta kuin olen, jos omat vanhemmat eivät olisi törpänneet niin pahasti asioita. Jospa meillä sitten tuo ihana tuleva isi osaa pelastaa äitin pöljäilyiltä.
Muutoinhan lapsesta saa tulla, mitä hän haluaa ikinä ollakaan. Homo tai hetero, taiteilija tai urheilija tai teknikko, tyhmä tai viisas, kotikissa tai matkailija, ihan mitä vaan, kunhan kunnioittaa muita ja elää niin, ettei tahalleen satuta ketään. Toki tulee painostusta, että sitten oikeasti harrastetaan juttuja ja tehdään asioita (jälleen, ettei kävisi kuten laiskalle äidille :P ), mutta lapsen motivaatiota mukaillen ja kehittäen.
Isoja päätöksiä jo nyt, eikö? Ehkä vähän liiankin. Mutku meikä tahtoo aina tietää kaiken valmiiksi... :)
Olen tässä viime aikoina pohdiskellut, että kumpikohan tuolta mahtaa olla tulossa. Jotenkin on sellainen kumma kutina, että tämä olisi tyttönen. En tiedä, mistä moinen aavistus on tullut, mutta jotenkin olo vaan on semmoinen. Ajatus vähän hirvittää, ja oikeastaan selvitin itselleni vasta tänään, että miksi. Meillähän jako on ollut tämmöinen, varmaan aika normaali, että itse toivon enemmän poikaa ja Juhani enemmän tyttöä. Tiedän haluavani vähintään kaksi lasta, luultavasti mieluiten kolme, joten molempia toki tahdon. Jotenkin vaan tahtoisin vanhimmaksi pojan, kun itse olen vanhin ja tyttö (luonnollisesti...), ja jotenkin olen aina kaivannut isoveljeä. Samaten tosin kaksoissiskoa, mutta kaikkea ei voi saada.
Kuitennii, tajusin tässä, että miksi tytön saaminen pelottaa: en osaisi kasvattaa tyttöä. Minua ei koskaan kasvatettu tytöksi kunnolla. En osaa näyttää nätiltä tai tuntea itseäni naiselliseksi. Meikkaamaan opettelin yksin, kuukautiset tuli ja ostin omat suojat, rintsikat ei olleet kummallinen asia, eikä tytön murrosikä muutenkaan ikinä oikein koskettanut minua kauheudellaan, vaikka kasvoinkin varsin naisellisen malliseksi. Se vaan ei koskaan järkyttänyt, ja ihmettelin aina tarinoita siitä, että murkkuiästä ollaan ihan kauhuissaan. Miksi? Noh, kuitenkin. Joskus yliopiston edetessä aloin käyttää hameita useammin kuin pakollisen kerran vuodessa ja ostin korsetin ja meikkailin gootisti, kun lähdin baariin. Että tokihan sitä tyttömäisyyttä oli mukana. Mutta jotenkin koin itseni aina ulkopuoliseksi naisten seurassa, ja niin koen edelleen. En osaa sitä sosiaalista normistoa, ja aina katselen kateellisena vierestä, kun jossain on kihertävä nais- tai tyttöporukka omien juttujensa kanssa. Minäkin tahdon, mutten tule koskaan oppimaan. Niin miten sitten se tyttö kasvatetaan?
Omassa lapsuudessani oli paljon pahoja asioita, mitä en halua oman lapseni elämään. Yksi niistä pienimmistä on tuo, etten osannut olla kavereiden kanssa tyttönä muiden joukossa. Joten toki se nyt sitten pelottaa, että mitä jos, mitä jos? Muutenkin välillä on niin pelkoja, että vauva-parka menee pilalle. Kaikkihan me tavallaan ollaan pilalla, mutta että koska tein jotain pahasti väärin? Sietämättömiä ajatuksia. Varsinkin, kun tiedän itsestäni, että voisin olla niin paljon muuta kuin olen, jos omat vanhemmat eivät olisi törpänneet niin pahasti asioita. Jospa meillä sitten tuo ihana tuleva isi osaa pelastaa äitin pöljäilyiltä.
Muutoinhan lapsesta saa tulla, mitä hän haluaa ikinä ollakaan. Homo tai hetero, taiteilija tai urheilija tai teknikko, tyhmä tai viisas, kotikissa tai matkailija, ihan mitä vaan, kunhan kunnioittaa muita ja elää niin, ettei tahalleen satuta ketään. Toki tulee painostusta, että sitten oikeasti harrastetaan juttuja ja tehdään asioita (jälleen, ettei kävisi kuten laiskalle äidille :P ), mutta lapsen motivaatiota mukaillen ja kehittäen.
Isoja päätöksiä jo nyt, eikö? Ehkä vähän liiankin. Mutku meikä tahtoo aina tietää kaiken valmiiksi... :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti