Yöllä mietin synkkiä

Halusin vaan päästäni pois nämä kaksi inhottavaa ajatusta:

Tuntuu järkyttävän pahalta katsella kuvia vanhojentansseista iltisten sivuilta. Itse en koskaan päässyt tanssimaan, en saanut paria, enkä halunnut tanssia tytön kanssa, koska se olisi ollut liian iso kolaus itsetunnolle, kun kukaan poika ei halunnut pariksi. Minulla ei ole koskaan ollut kaunista pukua, eikä kaunista kampausta, eikä kaunista meikkiä. Nyt noita kuvia katsellessa ajatus on myös "hyvä, ettei ollutkaan, et ole koskaan ollut niin nätti, että olisit tuommoista voinut päälläsi kantaa". Joka ikinen lukiojuhlani meni pieleen. Ei vanhoja, abipäivillä jouduin kokemaan täydellisen hylkäämisen kavereiden puolelta, ja valmistumispäivästäkin sain vasta kuulla äidiltäni, että pukuni oli ollut hirvittävä. Lisäksi koko valmistumisilta oli täysi fiasko kokonaisuudessaan sen jälkeen, kun lähdin "bilettämään".

Olisihan se kiva, jos olisi edes jostain kohtaa elämästään muisto, jossa olen ollut edes nätti. Kaunis nyt on aivan liian kaukainen asia.

Toinen ajatus taas koskee tulevaa synnytystä. Tajusin tänään, että haluni saada luonnollinen synnytys johtuu siitä, etten koe tehneeni elämässäni mitään, mistä voisin olla ylpeä. Kandi kahdeksassa vuodessa on surkea saavutus, valmistuminen ehkä kymmenessä vielä surkeampi. Kaunis en ole koskaan ollut, en ole menestynyt töissä ja luonut uraa, minulla ei ole läheisiä ystäviä, joita näkisin usein (onneksi on muutamia ihania ympäri Suomen, mutta se ei lohduta pitkinä, yksinäisinä päivinä, joita elämäni on 95% ajasta), olen edelleen masentunut ja tuskin paranen koskaan, olen pahasti ylilihava, enkä osaa tai pysty laihtumaan.... Mikään ei vaan ole onnistunut, joka on surkeaa, kun muistan kuinka minusta olisi ollut niin paljoon silloin, kun olin yläasteella. 

Synnytys on naisen elämän kovin asia. Joten jos siitä selviäisin luonnollisesti, ihan vain itseeni turvautuen voisin sanoa, että nyt olen tehnyt jotain, josta voin olla oikeasti ylpeä. Se olisi ensimmäinen kerta tämän naisen elämässä. (Ja tietenkin tulen olemaan ylpeä lopputuloksesta, oli synnytys millainen tahansa, mutta mieluumin kokisin ylpeyttä siitä synnytyksestäkin, kuin varmasti tulevaa häpeää siitä, kun joudun käyttämään lääkeapua. Nämä ovat kaksi eri asiaa.)

Ei mulla muuta. Illalla kuvia sitten.

Olisit pitänyt jalkas yhdessä!

Joskus sitä sanotaan tytölle, että pidä hyvä ihminen jalkas yhdessä. Tämä neuvo annetaan tosin yleensä ENNEN raskautta, jotta sitä raskautta ei sattuisi. Noh, meikäläisen elämään tuo neuvo on juuri nyt paras, tässä viimeisellä kolmanneksella, ja voi, kun joku olisi antanut sen jo jouluna... Lemme explain:

Miun kipuilu sai viimeinkin, yhden itkuisen (ja muuten ensimmäisen) vauvafoorumipostauksen jälkeen selityksen. Kyse tässä on tilasta nimeltä Symphysis pubis dysfunction tai Pelvic girdle pain, riippuen siitä, keneltä kysyy ja kuka osaa kertoa. Linkkien takaa voi käydä lukemassa asiasta tarkemmin, ja suosittelen sitä lämpimästi ihan kaikille, jotka joskus aikovat hankkia lapsia ja joilla on minkäänlaisia ongelmia selän tai alaselän kanssa, tai joilla on yliliikkuvuutta nivelissä.

Lyhyesti tilanne on tämä: usein isomman trauman tai monen pienen trauman johdosta, yliliikkuvien nivelten takia, liian rasituksen, kuten nostelun tai liian rankan liikunnan tai aiempien selkävaivojen takia relaksiinin (hormoni, joka löysyttää raskauden aikana niveliä, ja näin valmistelee kehoa synnytykseen) ja kaiken tai jonkin näistä yhteisvaikutus saa aikaan lantioluiden liiallisen löystymisen ja kipeytymisen. (Ihan mahoton lause kirjoittaa oikein). Kipu on juurikin tätä, mitä mulla on ollut, eli kääntyminen sängyssä on kamalaa, autoon nousu järjetöntä tuskaa, housut saa päälle ähinällä ja kivulla, jos istuu ja nostaa jalat käsin ylöspäin lahkeita varten (sukat, voi sukat, miksi ette mene jalkoihin itsestään??!), jalan nostaminen kenkään on viheliäistä, sohvalta nousu tuskaisaa ja niin pahasti edelleen. Kaikki johtuu lantioluun väärästä asennosta/lihasten kipeytymisestä ympäriltä/symfyysin liiasta kipeytymisestä. Yllättävää kyllä en ole löytänyt mistään, että ylipaino olisi vaikuttava tekijä asiaan, mutta oikeastaan kaikki nuo kappaleen alussa olevat syyt ovat oman ongelmani takana. 

Hämmentävää on, että tämä ei ole mitenkään harvinainen ongelma, Wikipedian mukaan PDP vaikuttaa jollain tasolla jopa 45 % raskaana olevista naisista. Näin kovaksi kipu ei mene kuitenkaan suurimmalla osalla, joten voin vain sanoa olevani surullista vähemmistöä. Harmittavaa tässä on se, että jos olisin saanut tietoa esim. neuvolasta tai lääkäriltä, olisin voinut mennä jo kauan sitten fysioterapeutille tai esim. osteopaatille ja muutenkin käyttää kehoani järkevämmin tähän tilaan nähden. Hoito kun on loppujen lopuksi kohtuu yksinkertaista:

Pidä jalat yhdessä!

Eli kun noustaan sänkyyn tai sängystä pois: pidä jalat yhdessä.

Kun nouset autoon, nosta molemmat jalat kerralla.

Vältä kaikkia liikkeitä, joissa jalat erkanevat toisistaan, eli vältä portaita tai nouse ne yksi porras kerrallaan mummoaskelin.

Ota pieniä askelia.

Ja yleensä varo liikaa rasittamista, liikaa painoa nivelten päällä, kehon kiertämistä ja muita tapahtumia, joissa lantio pääsee huonoihin asentoihin.

Minä pässikkä olen noussut autoon normaalisti ja ulissut viimeisen kuukauden joka kerta ääneen, kun lantioon ja reisien sisäniveliin/hermoihin/lihaksiin/kaikkiin iskee repivä tuska, kun pitää nostaa jalat yksi kerrallaan sisään. Tänään nappasin oven kokonaan auki, otin ponnistusvoimaa kattokoukusta ja nappasin jalat yhtä aikaa sisään, ja oi, taivas aukeni, elämä on mahtavaa: SE EI SATTUNUT! Kyllä sitä tunsi itsensä tyhmäksi, mutta ei sitä oikeastaan osannut ajatella, että tuommoinen pieni asia voi vaikuttaa näin paljon.

Lisäksi olen saanut hillittyä selän kipuilua sängyssä jättimäisen tyynyarsenaalin ja yllättäjän avulla. Tyynyt eivät kauheasti aikaisemmin auttaneet, mutta nyt on yksi jättityyny jalkojen välissä (kuuluu SPD/PGP:n hoitoon myös) pitämässä lantion neutraalissa, luttutyynyn reunus masun alla ja yksi tyyny sylissä tukemassa yläselkää. Kaikki tämä on kuitenkin turhaa ilman yllättäjää eli taiteltua lakanaa selän alla. Tämän ihmeen ansiosta olen pystynyt nukkumaan jopa tunteja myös selällään ilman huonoa oloa. Eli otin satiinilakana (sen päällä on liukkaampi kääntyä) ja taittelin sen vyötärön kohdalle sopivaksi tueksi. Olen sitten selälläni tai kyljelläni, se tukee juuri oikeasta kohdasta, ja samalla se tiputtaa lantiota hitusen alemmas, joten varsinkin selällään siinä on hyvä tehdä lantionitkutuksia. Pyöritän siis lantiota joko ylös-alas, sivu-sivu tai jokaiseen suuntaan, eli manipuloin rankaa ja lantioluuta kuten kiropraktikko tekisi. Tämä saa alaselän kipualueen rentoutumaan ja jopa naksumaan, joka helpottaa kipua kovasti. Kun otan jättityynyn vielä polvien alle ja olen hassussa mutka-asennossa, on nukkuminen oikeasti tosissaan kivutonta ja jopa mukavaa.

Jospa tämä nyt olisi sitten tämän kaiken vatkuttelun ansiosta viimeinen kipuposti tähän blogiin. Pää alkoi hajota jo ihan totaalisesti, kun olen saanut muutaman pahan itkukohtauksen Juhanille, kun tuntuu, etten kohta halua enää ollenkaan lasta, kun eihän se voi olla tämän tuskan arvoinen. Mutta varmasti on, jatkuva kipu vaan tosissaan hajottaa pään. Tuolla wikissäkin lukee, että pahat SPD/PGP-kipuilijat ovat erittäin alttiita ahdistukselle, masennukselle ja kaikelle muulle moiselle. Nyt, kun on tietoa ja ainakin auttava oma hoito-ohjelma, on olokin sellainen, että kyllä tämän kanssa oikeasti selviää.

30 päivän rajapyykki tuleekin näköjään tänään vastaan. Ei ole enää pitkä aika, kun pepunheiluttelija pääsee ulos ilostuttamaan maailmaa. Poju on tosiaan ottanut tavaksi ilmeisesti heilutella takamustaan kovasti (isänsä peruja ihan varmasti, tuon puolen isovanhemmat kun ovat mahdottomia tanssijoita ja Juhani omistaa maailman parhaan ja sheikkaavimman beban ;) ), joka tuntuu hassulta tuossa kylkiluiden alla. Ei potkuja, vaan semmoista hierovaa liikettä, joka tuntuu puolelta toiselle. 

Juhanin setä kävi tänään ohiajomatkalla tuomassa meille lastenkirjoja, pussillisen pehmoleluja ja pinnasängyn, ja meikän isi tulee keskiviikkona käymään veljen kanssa, ja silloin pistetään makkarin seinälle hoitopöytä kiinni. Pitää ottaa tuolloin kuvia taas blogia koristamaan, kun alkaa talous olla jo vauvavalmiina lähes kokonaan.

Pojulta terveisiä, potkaisi juuri mukavasti. ^_^

Poju raks, selkä poks ja auts

Sattuu. Heräsin käymään yöpissillä, kolmen aikaan jälleen kuten joka yö tätä nykyä. Seuraavan herätyksen piti olla tavan mukaan kuuden jälkeen. Pyöriminen ennen nousemista sattui tavan mukaan lantioon, kylkiasento sattuu keskiselkään ja selinasento lantioon, mutta eri tavalla. Noustessa onnistuin raapaisemaan pienen verihaavan nänniin, joten sitä kirvelee. Sänkyyn palattuani totesin, ettei kahta tuntia aiemmin otettu 2x 500mg Para-Tabs auta mitään, ei enää edes henkisenä tukikeppinä. Käännös vasemmalle kyljelle ja kipu alkoi heti repiä keskiselkää, kumartuminen eteenpäin ei auta, käsi tyynyn alla ei auta, tyyny jalkojen välissä tai mahan alla ei auta. Hops selälleen, ja jo nyt alas kiinnittynyt pojan pää repii lantioluuta niin, että jalkoja on vaikea saada hyvään asentoon ilman vihlontaa. Oikealle kyljelle kääntyessä sama kuin vasemmalla, paitsi kun koetan kikka kakkosta ja pistän tyynyn selän taakse, jotta voisin nojata etukenon sijaan taaksepäin, kun luin moistakin vinkkiä netistä. Tuloksena repivä kipu vasemmassa suoliluussa, kipu, joka tuntuu kuin joku vääntäisi suolta solmuun rautakangella ja yrittää vetää sitä lonkkakuopasta ulos. Huuto meinasi päästä,  joten oli pakko luovuttaa ja nousta, etten herätä Juhania, raukka kun ei ole nukkunut kunnolla edellisenä yönä.

Joten tässä sitä taas istutaan. Kohta alkaa alaselkää särkeä huonon konetyöasennon takia, eikä asentoon voi vaikuttaa, kun vaihtoehtona on ylävatsalihasten särky, jos koettaa olla ns. suorassa. Lantion vasen puoli tuntuu koko ajan kertoen tarinaa siitä, että ei kannata koettaa enää oikealla kyljellä nukkumista tänä yönä. Panacodiin pitää taas turvautua, kun sänkyyn seuraavan kerran uskallan. Voisin nukahtaa istualtani, mutta en tohdi kuvitella siitä syntyvää kipumäärää. 

Mutta mitäs poikaselle kuuluu? Tänään käytiin neuvolassa jälleen, ja kuulumiset oli oikein mukavat, pääosin. Tiedän, että lupasin itselleni, etten ahdistu jos paino nousee, mutta nyt kymmenen kilon lähestyessä (haha, 2kg+ viikko ei paljon naurata) meinaa itku painaa koko ajan. Syön, kun on paha olla, eikä auta yhtään, ettei pysty liikkumaan ollenkaan. Vitsiksi mennyt jo koko tämä homma, kun yritetään Juhanin kanssa nauraa sille, kuin älisen ääneen aina noustessa seisomaan tai kävellessä kaksi metriä tai tehdessä yhtään mitään. Lauantain 30min tiskaus ja pyykkienlaitto vaati sunnuntain palautumisen, jotta uskalsin tuonne neuvolaan.

Mutta takaisin pojan juttuihin. Verenpaineet ja muut vastaavat ihan normaalit, hemoglobiini edelleen vähän alhaalla, 117 näytti nyt. Retaferia siis lisää nassuun, vaikka masu ei siitä niin innostukaan. Symfyysikäyrällä ollaan edelleen oikein nätisti yläkäyrän kaaressa, joten iso poju lienee tulossa, mutta ei tässä olla seitsenkiloista jättiläistä maailmaan punnertamassa. Kuvailin uusia lantiotuntemuksia neuvolan tädille, kun on alkanut epäilyttää, että pikkumies olisi jo kiinnittynyt lähtökuoppiinsa. Lantio nimittäin kun vihloskelee nyt jo sisältä ulospäinkin (aiemmin kipu on ollut ulkoa sivuille) ja joskus pissalta noustessa esimerkiksi on vihlaissut kuin olisi kamala hätä, vaikka rakko on varmasti ihan tyhjä, niin olen epäillyt jo viikon verran, että kiinnittyminen on tainnut jo tapahtua. Täti siinä sitten masua tarkastellessa kokeili heilutella pojun päätä ja totesi, että ei se tuolla alhaalla enää mihinkään liiku, joten hyvinkin ollaan jo ainakin alaspäin asettumassa omaan koloon, kuten kiltin pojan pitääkin. Sydänäänet olivat terhakkaat, kun poju päätti ettei tänään saisi härppiä ja pisti marssiksi mahassa heti, kun täti aloitti käsittelyn, joten arvot kulkivat nätisti 140 ja 160 välillä. Potkuja esiteltiin tädille myös oikein kunnolla, jopa niin reippaasti että äipälle meinasi taas tulla vähän huono olo.

Blubbana on tosiaan melkoinen möyrijä, ja olen viime aikoina väliin ollut oikeasti jopa hieman huonovointinen mahamöllystyksen määrästä. Mukavaltahan se pääosin tuntuu, ja poju on kiltti, kun ei ole potkinut tai nyrkkeillyt vielä kertaakaan kipeästi mihinkään luuhun tai keuhkoihin, mutta joskus mekastuksen määrä yltään niin kovaksi, että kai siinä joku hermopinta alkaa vähän saamaan huonoa oloa pintaan. Hikasta hän ei tykännyt tänään myöskään yhtään, ja meikää huvitti, kun alamasussa pomppi hikkaileva pää ja ylämahassa potkittiin, kun selvästi ärsytti mokoma nikottelu. 

Mitähän sitä nyt sitten? Katsoisiko kauhuleffaa, lukisiko kirjaa, söisikö jotain vai koettaisiko nukkua? Mikään ei oikein tunnu nyt hyvältä, mutta jotain pitää valita. Surkean postauksen loppukevennykseksi tänään bongattu lolkätteily. Saapas nähdä, käykö meillä näin:

Rakastan

Torstaina alkoi kolmiosainen perhevalmennus, joka sai miettimään parisuhdetta. Ekalla kerralla käytiin läpi sitä, miten parisuhde yleensäkin toimii ja miten se tulee muuttumaan vauvan myötä. Aika paljon asioista oli semmoisia, mitä oli ainakin itsellä tullutkin jo mietittyä, mutta mukana oli myös kaikenlaista järkevää, joka loi sanallisen muodon asioille, jotka ovat ehkä vaan pyörineet päässä muuten vaan.

Päällimmäinen ajatus on nyt minulla ainakin se, kuinka onnellinen saan olla hyvästä parisuhteesta. Juhani on uskomattoman hyvä mies, ja aika monesti tuntuu, että hän on melkein parempi kuin mitä pystyn itse antamaan takaisin. Nyt varsinkin on toisen kiltteys ja lempeys korostunut, kun olen ollut niin kipeä ja kaivannut kamalasti huomiota ja huolenpitoa. Tietenkin yritän aina antaa takaisin, kehun ja ostan toisen lempijuttuja (vaikka hyvän scifi-kirjan tai suklaajätskiä), paijaan ja kiitän. Noita me tehdään molemmat normaalistikin, onneksi, ja samalla puhutaan paljon asioista. Juhani osaa kuunnella, ja mikä tärkeintä huomata oikeasti, kun tarvitsen häntä. Mitä muuta mieheltä voi kaivata? Itselle tuo jo melkein riittäisi, mutta kun tämä jaksaa käydä viikonloppuisin töissä, ahkeroida välillä yliopistolla melkein liikaakin, rentoutua yhdessä ja erikseen, olla fiksu ja järkevä, korjata asioita ja on vaan aina se, johon voi luottaa ihan kaikessa, niin tosissaan saa miettiä, että miksei tuommoisia ole kaikille naisille, kun Juhani saa sen näyttämään niin helpolta...

Kolme vuotta on meillä kohta täynnä, ja vauva aloittaa sitten neljännen vuoden kriisit. Kuitenkaan en pelkää niitä yhtään, en tämän miehen vierellä.

Pakkasia on pidelly...

Masukuvat ei kauheammin onnistuneet. Tämän tumman räpellyksen sain Gimpistä läpi, kamala punainen kaksoisleukanaama tosin piti leikata pois. Sentään saa mahasta vähän kuvaa kummiskin.

Elämään kuuluu kipua. Olen vihdoin alkanut kuitenkin koota gradun sivuja kasaan, nyt on 11/70, noin lähes valmista tekstiä. Tuohon on kyllä materiaalia vielä paljon lisää, se vaan pitää kirjoittaa auki muistiinpanomuodosta. Tuo kipu vaan taas vähän hankaloittaa, kun keskittyminen on vaikeaa tai yliopistolle liikkuminen vaivalloista. Nuo -25C pakkaset eivät ole auttaneet asiaa yhtään. Onneksi nyt vähän lämpenee. Normaalisti tykkään pakkasesta, mutta vaivalloisuus ja pakkanen eivät kulje käsi kädessä kavereina.

Tänään käytiin kaupassa, joka mun kohdallani tarkoitti 700m pyöräilyä, kaupassa tallustelua ja samat 700m takaisin kotiin. Olo oli jälkeen melko puolikuollut. Kävellen en enää kaupalle asti pystyisi, sen verta kipeää on kävely tehnyt jo tammikuun alkupuolelta. Pyörä on ainoa järkevä keino liikkua minnekään. Se vaan hengästyttää ja toki rasittaa, joten kaupassa tepastelin 10cm askelin ja kotona meni ekaan kerrokseen pääsyyn varmaan kolme minuuttia portaissa puuskuttelua. Yöllä on mahdoton nukkua kunnolla, kun asennon vaihto on "hengitä, hengitä, keskity, ota kipu vastaan, vaihda asento, hengitä, hengitä, koita tottua" -meininkiä. Lantiokipu on vähentynyt hitusen, mutta kaveriksi on tullut keskiselkäkipu. Eikä auta yhtään, että sänky on suoraan sanottuna paskimmasta mahdollisesta päästä.

Pieniä lisähankintoja on tullut tehtyä tai saatua. Alakerran naapuri antoi pari pussillista koon 3-6kk pojanvaatteita ja muutaman harson, kaverilta taas sain käsikäyttöisen rintapumpun, ja hän lupaili myös hoitokassia ja koon 2 vaippoja. Kyllähän tässä alkaa siis kivasti olla jo kaikkea. Stokkalta itse kävin ostamassa pojulle vauvakirjan, johon ensimmäiset asiat sainkin jo täytellä. Ei näköjään olisi pitänyt katsella hintoja netistä, vähän enemmän tuosta toki kalliskaupassa maksoin. Noh, sen mitä jossain säästää, sen muualla menettää... Kummiskin, tuo on varsin söpöinen, eikä siihen tule liikaa tekstiä. Itselleni ainakin oma vauvakirja on todella tärkeä, mutten usko poikien niin arvostavan äidin pitkiä lätinöitä ekoista vaipanvaihdoista ja tissivaivoista, joten tuohon saa mukavasti ja sopivasti kaikkea mielenkiintoista ja merkitsevää, mutta ei liian yksityiskohtaisesti.

Aloitin viime viikolla myös Arjen vahvuus -ryhmän. Se on kaupunkin neuvolatoiminnan järjestämä tukijuttu sellaisille äideille, jotka ovat hivenen epävarmoja äitiydestään tai muuten kaipaavat tukea ja vertaistukea äitiyteen. Oikein mukavalta vaikuttaa meidän ryhmä, kun mukana onkolme odottajaa, joilla kaikilla on maaliskuussa laskettu ja kolme äitiä, joiden lapsista vanhin on 5kk. Kerran viikossa tavataan ja jutellaan ja opetellaan äitiyttä nyt sitten jouluun asti. Oma terapia kun loppui maaliskuun loppuun, niin tuosta tulee varmasti henkireikä ja apu pahimmille viikoille. Ei kukaan meistä ole mikään luuserisekopää, joten onneksi ei tarvi itellä ahdistella, että höh, kun vein paikan joltakulta, joka sitä enemmän olisi tarvinnut, tai että en kokisi olevani samankaltaisten joukossa. Ollaan hyvin erilaisia persoonia, mutta tähän mennessä kaikki vaikuttavat empaattisilta ja mukavilta, ja vetäjätkin ovat oikein ihania, joten olen hyvin onnellinen, että pääsin mukaan.