Poitsu juhlii ja juhlii

Kauhia, kun tämä bloggailu on nykyään muka niin vaikeaa. Olisi ihan mahdottomasti kaikkea kivaa kirjoitettavaa, mutta kun meinaa laiskottaa alkaa näpytellä. 

Vikke on oppinut uusia juttuja, nykyään pyörähdetään masulta selälleen ihan helposti, vaikka opittiinkin se vasta juhannuksena, ja poika osaa itse erottaa, haluaako juoda vettä vai vastiketta, kun on jano. Fiksu jäpikkä. Hän myös nukahtaa iltaisin aina kunnolla vasta joko pitkän odottelun jälkeen tai heti, kun äiti laulaa Tupakkarullan. Höppänäluppanan silmät lupsahtavat alas heti, kun toka säkeistö on lopussa.

Tämän postauksen pääosaan otan nyt kummiskin parit juhlat, jotka Vikke pääsi kokemaan tässä kuukauden sisällä.

Rovaniemen ukki Arto sai pitkän siltatutkimusprojektinsa päätökseen toukokuussa, ja kesäkuun alussa sitten vietettiin tohtorijuhlia Juhanin kotikotona. Paikalla oli paljon vieraita ja mahtavia tarjoiluja, joten harmillisesti meidän pieni mies päätti, ettei moinen äänekäs vieraspaljous ole hänen juttunsa, ei sitten yhtään. Ensimmäiset muutamat saivat ihastella poikaa ihan rauhassa, mutta sitten puheensorina yltyi ihan liian kovaksi, ja poika aloitti elämänsä siihen mennessä ja sen jälkeen kovimman itkun. Pelkoitku on aika hurjaa kuultavaa, ja taisi siinä mennä vartti, että pieni saatiin rauhoitettua. Äiti oli sitten vielä pöljä ja koetti pienen kanssa uudestaan vieraiden kurkkaamista sivuhuoneesta, mutta ei hyvänen aika, pelkoporu ja hirvitys alkoi vaan uudestaan. Onneksi juhlat vietettiin kotioloissa, niin saimme linnoittautua sivuhuoneeseen kolmisin rauhoittelemaan pientä. Oli se hassua viettää juhlatällingissä aikaa sängyllä, käydä nyysimässä tarjoiluja hiippaillen vähän salaa ja kuunnellen muflautunutta puheensorinaa viereisestä olohuoneesta. 

Loppuvierailu meni sitten onneksi oikein mukavasti, Vikke tykkäsi fammulasta (farmor eli fammu Eva eli Juhanin äiti) ja oli muuten oikein reippaana.

Äiskä unohtaa nyt itsesensuurin, näin lenneltiin Rovaniemellä.

Myös paikallinen eläimistö tottui Vikkeen nopeasti. Takana olevat legot ovat yksi Arto-ukin saamista lahjoista.

Seuraavat juhlat olivatkin sitten Viken nimiäiset lauantaina 9.6.2012. Edeltävä viikko oli vähän hulabaloota, kun meidän oli tarkoitus Juhanin kanssa siivota ja laittaa yhdessä. Juhanin kandi kuitenkin venyi ja vanui edelleen surkean ryhmän takia, joten mies parka oli koko viikon yliopistolla, ja juuri juhlia edeltävänä torstaina hän vietti siellä myös yön melkein nukkumatta. Meikä ei yksin saanut mitään aikaiseksi, joten tein sitten kaiken ihan yksin perjantaina Juhanin nukkuessa. Roudasin monesta kaupasta tavaraa, leivoin kuusi uunillista ruokaa (kakun, muffineja ja kanaa), siivosin minkä jaksoin, hoidin pojan (okei, uninen mies pakotettiin hoitovastuuseen pitkän kauppareissun ajaksi) ja laitoin paikkoja kuntoon. Onneksi Vappu-mummu saapui perjantaina illalla avuksi, olivat ajaneet suoraan hänen päästyä töistä tänne. Meikäläinen koetti myös kovasti lukea 9.6. olleeseen tenttiin, johon olisin kyllä mennyt, jollen aamulla herätessä olisi ollut tuskallisen kipeä kaikesta touhuamisesta. Noh, syksyllä sitten, onpahan luettu valmiiksi.

Juhlat itsessään olivatkin sitten aivan ihanan mahtavat. Viken sukulaiset ovat ihania tyyppejä kaikki, ja tunnelma oli oikein leppoisa ja kotoisa. Vieraat saapuivat kolmen aikaan, paikalle tulivat mummut ja papat, eno ja täti, yksi isomummu, isosetä avokkeineen ja Juhanin serkku, yhteensä meitä oli 14. Aloitimme suolaisilla hyvillä, sitten kakulla ja herkuttelun jälkeen oli sitten ohjelmaa.

Eki-pappapuolen suolaamasta lohesta leipiä, Eva-fammun kinkkupiirasta, äiskän pestofetamuffineja, Vappu-mummun tiikerikakkua ja äiskän kakku ja V-keksejä.

Olen muuten aika ylpeä ko. kakusta. ^_^

2x sokerikakkupohja, 2x annos kreemiä reunoilla ja marsipaanin alla, välissä valkosuklaapiparminttukerma. Ja paljon väriainetta...

Juhlallisuudet aloitettiin rennosti syöttämällä nälkäinen poju. Sen aikana hyökkäsin puun takaa haluaminen kummien kimppuun ja pyysin kummeiksi äitiäni Vappua ja Juhanin siskoa Tiinaa. Vappu-mummu on pohjalainen jääräpää, joka saa opettaa kummivelvollisuutenaan pojalle pohjalaista rempseää asennetta, jotta hän ei jää isona muiden jalkoihin. Tiinan taas halusin opettamaan pojalle maailmasta, sillä hän matkailee ihan mahdottoman paljon (on tainnut käydä ainakin Vietnamissa, Saksassa, muualla Euroopassa, asuu Ruotsissa, menossa Afrikkaan tässä meidän suhteemme aikana jo) ja on muutenkin upean kosmopoliitin oloinen ihminen. Häntä parempaa mallia en voisi Vikelle toivoa, kun itse me ei Juhanin kanssa osata moisia ollenkaan. Tiina on muutenkin ihana ihminen, ja liikutuksen kyyneleet hänen silmissään osoittivat valintani oikeaksi. 

Tädin sylissä on hyvä hengailla.

Arto-ukki kastoi pojan Tiinan ollessa sylikummina. Koska emme kuulu kirkkoon kumpikaan, pidimme pojalle nimiäiset ja pappi jäi homman ulkopuolelle. Vappu kuitenkin kysyi ennen juhlia, aiommeko kastaa poikaa, ja ajatus miellytti, joten pyysimme Artoa kastajaksi. Kasteveden Juhani lennätti parvekkeelta komealla kaarella, ja myöhemmin samaan suuntaan poksahti myös samppanjapullon korkki. 

Taisi Vilho Severi ihan tykätä tilanteesta.

Isi lennätti vedet pitkän iän merkiksi.

Viken sukulaiset olivat kutsun mukaan itse järjestäneet ohjelmaa. Isomummi Onerva lauloi kauniin vanhan kehtolaulun, Vappu-mummu luki kirjoittamansa kirjeen, Tiina-täti kertoi kirjoittaneensa puheen, mutta se luettiin vasta liikutuksen laannuttua (vaikka kyyneleet siinä lukiessa tulivat taas), ja poika sai lahjoja pienten puheiden saattelemana. Lahjaksi saatiin mm. vaatteita, kaunis viltti, pehmoinen unilaulua soittava pupu, pari taulua, kokoelma vanhoja, arvokkaita kolikoita ja ehkä tähän mennessä suosituimmaksi noussut ruotsinkielinen laulukirja, jossa on mukana nuotit ja soittorasia, johon kaikki laulut on soitettu koko laulun mittaisina. Kaikesta ollaan tykätty kyllä hurjasti.

Loppupäivästä sitten laulettiin Maan korvessa Eki-pappapuolen säestäessä kitaralla (tai Eki-papaksi häntä tullaan tituleeraamaan, mutta selvyyden vuoksi tässä käytän nimeä pappapuoli, kun Taavi on biologinen pappa minun puoleltani), ja sitten vietettiinkin muuten vaan mukavaa ja rentoa aikaa. Keräsin Helena-isotädiltä saatuun kauniiseen käsinsidottuun kirjaan kaikilta terveisiä Vikelle. Aionkin kyseiseen kirjaan keräillä terveisiä pojalle aina juhlista ja tapahtumista, missä hän itse on ollut mukana, mutta ei varmasti tule itse asioita muistamaan. 

Kitaran kanssa laulettiin paljon.

Kaiken kaikkiaan tunnelma oli aivan mahtava, ja olin ja olen edelleen hurjan onnellinen siitä, miten mukavia ihmisiä Vikellä on ympärillään. Parempaa kasvuympäristöä ei pienelle voisi pyytää.

Ylpeät ja onnelliset vanhemmat.

Keksi äipälle tekemistä!

Hei rakkaat blogini lukijat! En tapaa ottaa tarpeeksi kontaktia ihmisiin tätä kautta, mutta sitäkin pitää varmasti harjoitella. Nyt tahtoisin kuitenkin kontaktia tähän suuntaan, eli keksikääpäs meikäläiselle tekemistä.

Idea on tämä: valitse jokin päivämäärä tulevaisuudesta, mieluusti seuraavan kuukauden sisällä ja keksi sille päivälle asia, mikä minun pitää toteuttaa. Se voi olla liikuntaa, käsitöitä, askartelua, tapaaminen, haaste, ihan mitä vaan. Kerro se sitten kommentteihin. Jos luet tätä postia joskus monta monta aikaa tämän postauksen jälkeen, niin ei haittaa, keksi meikälle silti jotain.

Mietiskelin nimittäin tässä eilen, että meikä on oikeasti ihan siisti ihminen. Osaan tehdä paljon kaikenlaista, olen taitava ja pätevä. Sitä on vaan kauhean vaikea uskoa itse, kun en saa yleensä mitään aikaiseksi. Jospa siis tällä keinoin saisin itseni tekemään jänniä juttuja ja samalla kehittäisin vähän itsetuntoani. :)

Nii, käskekää se pois tästä koneelta!

Vikke Viikinki kasvaa kuin heinä kedolla

2kk neuvola oli ja meni jo aikaa sitten, ja melko hurjia tuloksia meidän poika siellä saikin aikaan. Päivä aloitettiin myöhästymällä kunnolla, kun menin ihan väärän huoneen ovelle, mutta ei se onneksi haitannut. Sitten Vikke pissi meikäläisen farkuille ja pitkin lattiaa, kun äippä ei ollut tarkkana, eikä vaippa osunut suojaksi. Noh, neuvolantäti ei olkiaan kohauttanut, kun mahtaa se poikavauvojen kanssa olla tuommoinen melkoisen yleistä. 

Puntari näytti 2kk painoksi hurjat 6550g, eli nousua oli tullut kuukautta aikaisempaan lähes puolitoista kiloa. Mittaa jäpikälle oli tuolloin ehtinyt kertyä 62,5cm, joten kahdessa kuukaudessa poika venytti itseensä yli 10cm lisää. Melkoinen vauhti on menossa hänellä. Paino on suhteessa silti oikein hyvä, eikä poika monen mielestä näytä yhtään painonsa kokoiselta. Lihaksia häneltä löytyykin jo valtavasti, ja sen saan tuta aina välillä, kun pieni käsi onnistuu mottaamaan poskeen tai pieni jalkai potkaisee kunnolla masuun vaippaa vaihtaessa. Tänään viimeksi viikari otti peukusta kiinni, ja taittuneena kävi melkein kipeää, kun napakka puristus piteli kiinni. Khyl myö ollaan ylpeitä meidän pienestä viikingistä

Iskä photobombas...

 Jässikkä sai myös ensimmäisen rokotteensa. Nestemäinen rota-rokote meni nätisti alas melkein ykkösellä, ja poika osoitti perineensä isänsä rautamahan: jälkeenpäin ei nimittäin tullut minkäänlaisia oireita, ei vatsanpuruja tai edes ylimääräisiä pieruja. Mahtava juttu, kun meikäläinen sai oireita aikanani jo siitä, kun äiti joi imetysaikana appelsiinimehua. On rikkaus, kun Vikke ei kärsinyt moisesta, eikä näköjään helposti muustakaan. Röyhtäytyskin meinaa monesti unohtua, kun ei poika siitä ole moksiskaan. 

2kk ikäisenä menossa kylpyyn isin kanssa.

Tämän hetken lempipuuhaa Vikellä on massutella omia käsiään. Sormet maistuvat varsin mukavilta, kun ne ovat suussa aina, kun vähänkään tekisi mieli tuttipulloa tai jos äiti pitää pojua olkapäällä ja käsi jää sopivasti hollille. Itse ruokailu taas on muuttunut ihan mahdottomaksi vempuiluksi välillä. Usein poika hermostuu pullolle ja päästää parin sekunnin mittaisen kitinähuudon naama punaisena, mutta jatkaa sitten kiltisti massutusta. Pitänee koettaa lisätä tuttipäihin toinen reikä, jos hieman nopeampi maidontulo olisi jo tarpeen. Toisaalta ruokailumäärä on vähentynyt, kun ennen meni aina vähintään 90ml ja nyt saattaa ruokahalu loppua jo 30ml jälkeen. Ongelma on sitten siinä, että lisää on saatava sitten jo joskus jopa 30min jälkeen, mutta kerralla ei syödä yhtään enempää. Yölläkin syöttöväli on nyt n. 2t, joten pomppimista riittää. Kiinteiden aloitusta olen tässä jo pohtinutkin, joten ehkä pitäisi soitella neuvolaan ja kysyä tädin mielipidettä. Masu varmasti kyllä kestäisi jo. 

Myös isin sormet on siistit.

Varsinkin silloin, kun ne kutittelee kivasti.

Joskus syöminen väsyttää hurjasti.

 Nauramisesta peilin edessä on tullut viime päivien suosikkijuttu. Vikke tykkää käkätellä, ja äidin ja isin ilmestyminen näköpiiriin saakin usein esille hurmaavan sarjan hymyjä ja naureskelua. Autolla ajetaan varovarovasti ja Leipuri Hiiva leikkeineen saavat myös hymyn esiin aurinkoiselle nassulle, ja kyllä äiti sitten tykkääkin lauleskella pienelle entistä enemmän. Kyllä lapsen hymyn näkeminen vaan palkitsee eniten, siitä tietää, että toinen on onnellinen ja hänellä on hyvä olla.

Isi ja pitkula poika, n. 9vko.

Painonsa vuoksi poikaa kutsutaan nykyään usein lempinimellä Kahvakuula. Itse ainakin tykkään nostella poikaa 20 sarjoissa ylös istuessani tai selällään maatessa, tuntuu varsin hyvältä hauiksissa. Poikakin tuntuu tykkäävän ilmalennoista, joten diili toimii kaikille.

Vauva-ase on ladattu!

Kyllä se käy työstä, kun nostelee seitsenkiloista.

Vaatekasoja olen joutunut harventamaan jo hurjasti. Koko 62 alkaa olla jo lähes auttamatta pieni, ainakaan jotkut äippäpakkauksen bodyt eivät enää mene pään yli ilman ikinää. Monta vaatetta olenkin nakannut säilöön tulevaisuutta varten. Onneksi saimme naapurilta ison kasan kokoja 62-78 olevia vaatteita, joten ihan heti ei kato yllätä. On se silti aina jotenkin mahdottoman haikea tunne, kun vaate jää pieneksi ja siirtyy muistoksi laatikon pohjalle odottelemaan.

Mummulta saatu koon 68 fleecepuku tekee pojusta söpöisän nallukan.

Kuten kuvista huomata saattaa, meikäläistä niistä ei löydä. En suostu kuvattavaksi nykykunnossa, ja toisaalta Juhani onnistuu tekemään aina jotain kivaa pojan kanssa, joten he siinä sitten aina koreilevat. Minä kyllä tykkään poikiani katsella. <3

Aharistuksia poikkes

En ole saanut blogeilusta otetta pitkään aikaan. Monasti olen miettinyt sitä ja tätä ja tuota, että nyt pitää kyllä nuo kirjoittaa ylös, mutta koskaan en ole saanut alettua. Aika on oikeastaan mennyt koneella pelatessa, asioiden märehtimisessä ja yleisessä pallohukkaisuudessa vellomisessa.

Imetyksen lopetin, kun pojalla oli ikää 7vko paikkeilla. En koskaan saanut tehtyä sitä päätöstä, että nyt lopetan, vaan koko homma vaan lipsahti. Yhtenä yönä en jaksanut imettää, päivällä pumppasin, toisena yönä jäi taas välistä, seuraavana en jaksanut pumpatakaan. Sitten eräs päivä annoin viimeiset pumpatut maidot, ja itku meinasi päästä. Vieläkin on sellainen olo, että olen ryöstänyt pojaltani jotain, joka hänelle kuuluu ja hänen elämästään tekisi paremman, mutta en vaan enää saanut annettua rintaa. Kamalinta tässä on se, että edelleen, jos rintaa puristaa, sieltä tulee tippoja. Eli maitoa kyllä tulisi ja voisin imettää ja varmaan aloittaa maidontuotannon vieläkin, jos tahtoisin,  mutta vanha laiskuus on palannut, enkä enää halua yrittää. Poika ei tietty enää varmaan edes oppisi rinnalle, olihan se touhu jo lopetusvaiheessa sellaista kivuliasta riuhtomista, molempien itkua ja stressiä, ettei imetys ollut kummallekaan mikään ihana asia. Silti harmittaa.

Imetyksen loputtua alkoi sitten näkyä se, että raskausaikainen vähän järkevämpi ruokavalio katosi mäkeen pojan synnyttyä. Raskauskilot lähtivät parissa viikossa, ja niiden tilalle on nyt tullut jo neljä läskikiloa. Viimeisen parin viikon kauhea mässääminen (tästä myöhemmässä postissa lisää, juhlien muodossa nimittäin on tullut herkuteltua) varsinkin on tuonut painoa. Vaikka osa tuosta olisikin nestettä, niin oikeata lihomistakin on tapahtunut taatusti. Ei hyvä yhtään, kun minuahan ei ole neuvolassa punnittu enää pariin vuoteen, puntari näyttää kolminumeroista lukua.

Tilanteeseen ei auta yhtään se, että olen tietty yöheräilystä väsynyt ja uupunut. Juhani on tehnyt kandiaan, eikä se ole vieläkään läpi. Hän oli viimekin viikolla kaksi yötä kokonaan pois kotoa yliopistolla koodaamassa. Pirun ryhmätyö ja pirun surkeat ryhmäkaverit, Juhani-parka on joutunut heidän surkeaa työtään korjailemaan monet kerrat, hän ei pysty olemaan kotona meidän kanssamme ja hän on umpisen väsynyt koko ajan kamalista all-nightereista. Kaiken lisäksi ryhmä saa ilmeisesti miinuspisteitä siitä, että ryhmädynamiikka toimii surkeasti. Eli käytännössä Juhani on tehnyt pirusti hyvää työtä, mutta häntä rangaistaan silti, koska hän sai huonon ryhmän. Ja meillä perhe-elämä kärsii myös. "#¤%&( Olenkin päättänyt, että jos työ ei mene lopulta läpi tai saa surkean arvosanan, teen itse valituskirjeen ohjaajalle. 

Muuten tässä mietitään edelleen samoja vanhoja. Osaanko, enkö osaa, olen huono, kärsiikö poika, kaikkea semmoista. Hän osaa hyvin nukahtaa sänkyynsä, rutiinit ovat helpot, eikä koskaan itketä illalla, mutta silti pelottaa, että yksin nukuttaminen on jotenkin julmaa. Mutta kyllähän vauva itkisi, jos olisi paha olla ja pelottaa. Tyhmiä nämä äitiyspelot. Onneksi ne ovat silti alkaneet helpottaa edes vähän. 

Eniten on ehkä sellainen olo, etten oikein jaksa välittää asioista, kuten ehkä pitäisi. Mutta luulen, että tällä hetkellä pistän sen vaan väsymyksen piikkiin, sillä perusolo on kuitenkin plussan puolella.