Se mitä en osaa, on luovuttaa oikein

Edellisestä postauksesta pitää nyt sen verran mainita heti tähän alkuun, että sen lähetin pahimman masispäivän pahimpana hetkenä purkaakseni pahaa oloani johonkin. Onneksi tilanne ei ole ollut noin surkea kuin parina päivänä, muuten olo on vaihdellut oikeastaan laidasta laitaan. Nuo masispäivät kuitenkin saivat silmäni auki, joten lähdin heti hankkimaan itselleni apua. Tiistaina kävinkin lääkärissä ja sain käyttööni Sertraliinin, jotta mielialat pysyisivät paremmin kohdallaan, eikä tuo masennusolotila tipahtaisi pahaan raskausmasennukseen. Kun takana on keskivaikea masennus ja ties mitä, eikä tuo raskauden loppu tai synnytyskään olleet mitään helppoja kokemuksia, niin kai sitä voi sen verran luovuttaa, että pyytää lääkkeitä avuksi, kun oma pää ei tunnu tuottavan oikeita aineita pitämään itseään kasassa kuten pitää? Osoittihan se synnytyskin jo, ettei meikäläisen hormonitoiminta toimi jotenkin oikein, kun oksitosiinit piti saada lääkkeistä (no joo, en tiiä voiko noin oikeasti sanoa, mutta antakee nyt toisen uskotella näin itselleen...). 

Neuvolaryhmässä tuli juteltua noista pahoista oloista, ja tulin miettineeksi, että ongelmani on jälleen tunteiden kanssa: tunteet ja järki eivät kohtaa tällä hetkellä ollenkaan. Otetaan nyt vaikka tuo imetys. En vieläkään saa hommaa onnistumaan, ja joka päivä tunnun antavan enemmän ja enemmän vastiketta lapselle. Ryhmässä eräs tyttö kysyikin, että miksi en vaan lopeta, mitä syitä minulla on jatkaa. En keksinyt syitä, ja nyt päivän mietittyäni ainoa syy tuntuukin olevan se, etten osaa luovuttaa. Tuntuu tappiolta lopettaa imetys ennen kuin poika on edes kuukautta. Vaikka jokainen, jonka kanssa olen asiasta puhunut on ollut samaa mieltä kanssani (vastikkeella kasvaa 100% hyviä lapsia, imetys ei ole äitiyden mitta, jne.), en saa tunnetasolla itseäni siihen pisteeseen, että tunteet ymmärtäisivät vaan lopettaa homman, joka selvästi stressaa ja masentaa minua eniten. Jotenkin silti tunnen itseni todella huonoksi äitinä ja pelkästään naisena, jos lopetan jo nyt.

Äitiys näkyy, mutta ei tunnu? Onneksi poika on ihana.

Olen kamppaillut myös äitiyden tunteen kanssa paljon. Jotenkin en vaan löydä itsestäni sisäistä äitiäni, vaikka olenkin äitimäinen ja äiteilen paljon, ja äiteilin paljon jo ennen lasta. En vaan tunne itseäni pojan äidiksi, vaan enemmän kuin siskoksi tai huoltajaksi. Rakkautta tunnen paljon, samaten suojelunhalua ja pelkoa ja kaikkea sitä, mitä äitiyteen kuuluu, siitä ei tässä ole kyse. En vaan löydä identiteetistäni valoa, joka olisi kytkeytynyt päälle ja jonka päällä lukisi "äiti". Tätä on vaikea selittää, mutta jokin fiilis, jokin tunnetila vaan tuntuu puuttuvan. Minulla on ollut identiteettihäiriö, tai jokin semmoinen, jo muutaman vuoden ajan, kun en ole tiennyt kuka olen tai millainen ihminen yleensäkään olen, joten ehkä tämä liittyy siihen. Häiritsevästi tähän tunteeseen liittyy kuitenkin myös se, että minulta tuntuu puuttuvan jotain. En koe, että pitäisin poikaa "osana itseäni, kuin palana, joka on irrotettu", kuten aina äidit tuntuvat sanovan, joten kai minua pelottaa, että en voi olla äiti, koska en tunne tuommoista tai muita tuommoisia tunteita. Ota tästäkin selvää. 

Noh, nyt kolme päivää lääkkeen aloittamisen jälkeen olo on pääosin rauhallinen, ja pojan kanssa onkin lähes vain ja ainoastaan mukava olla. Lepertelen, olen uskaltautunut laulamaan vähän (laulaminen tuntui aluksi lähinnä kummalliselta, ei luonnolliselta (lisää näitä epä-äititunteita)), sylittelen, silittelen ja tuijottelen poikaa usein. Tissillä on edelleen epämukavaa, kun homma on mennyt kiinni-irti-reuhtomista-kiinni-irti-kiinni-irti -peliksi hyvin usein, eikä poika edelleenkään tunnu saavan itseään täyteen rintamaidolla. Pumpulla saan enää vaihdellen 10-100ml aikaan, enemmän jos tunteja on kertojen välillä jo yli 3. Normia vai ei, en tiedä. Rintakumia suositeltiin kokeilemaan, mutten tiedä jaksanko enää säätää asian kanssa. Onko se väärin, jos luovuttaa kokeilematta ensin kaikkia konsteja? Homma stressaa, ja joka kerta, kun olen hakenut pullon, olen huomannut kokevani vain huojennusta ja hyvää mieltä. Onko se paha asia sitten? Ei minusta

Näin siinä imetyksessä käy melkein aina, paaaljon ennen kuin poitsu on oikeasti täysi.

Onneksi rutiinit ovat alkaneet löytyä edes jonkin verran, elämä ei ole enää niin pelottavaa pojan kanssa. Toinen on edelleen ihana ja mahdollisimman helppo vauva, joten ehkä minäkin selviän tästä jotenkin.

Hei rakkaat ystäväni Ahdistus ja Masennus

Tässäpä linkki nättiin listaan niistä tunteista, mitä tällä hetkellä tunnen 95% päivästä.
Klikkaa tästä.

Sen lopun 5% jaksan ehkä hymyillä vauvalle ja yrittää tuntea rakkautta ja onnellisuutta.

Ensimmäinen viikko kotona

Vikke täytti tänään kaksi viikkoa. Ihan selvästi huomaan pienen käden jo kasvaneen ja painon nousseen selvästi. Paljon on mahtunut tähän ensimmäiseen kotiviikkoonkin, eikä kaikki valitettavasti ole ollut pelkkää kivaa. Onneksi suurin osa on ollut leppoisaa, mutta on muutama hetki, jotka nyt ovat toistuneet jo liian usein, ja soisin niiden loppuvan pian, kun alkaa hermot palaa. Katsotaan...

Nämä asiat ovat olleet kivasti:

Vikke on rauhallinen. Itkut itketään vain kun on oikeasti asiaa, ja itkun saa aina loppumaan hyvin lyhyeen nostamalla pojan olkapäälle. Poika kyllä remuaa ollessaan virkku, ja tahtoo olla virkuimmillaan välillä vain viiden aikaan aamuyöstä, mutta jospa se rytmi siitä kääntyisi leppoisammaksi. 

Me saadaan nukkua varsin mukavasti. Vikke kun varoittelee heräämisestä äänekkäällä tuhinalla ja meuhkaamisella puolta tuntia ennen heräämistä, joten äiti ehtii siinä sitten valmistautua nousemista varten. Vastikkeen jälkeen unet venyvät pojalla usein jopa yli neljän tunnin, joten torkkuja ehditään ottaa tarpeen mukaan vallan mainiosti.

Sukulaisia on käynyt paljon. Oma äitini tuli käymään viime keskiviikkona, toi kaikkea kivaa pojalle ja meikälle (mulle lehtiä luettavaksi ja pari hametta oleiluun, pojalle mahdottoman kätevän yövalon ja ihanan fleece-puvun, kasteliinan ja pöytäliinan nimiäisiä varten), puuttuvat kaksi tuolia keittiön pöydän ääreen, ja lähti torstaina. Torstaina kävi Juhanin setä lapsineen ja perjantaina taas Juhanin vanhemmat, sisko ja mummo kävivät päivävierailulla. Miehen vanhemmilta saatiin myös melkoinen turvarahasto poikaa varten, ja nyt onkin kova mietintä, että mitä rahoilla tekisi, säästäisikö esim. Kultapossutilin tyyliselle vai käytetäänkö tarpeen mukaan vai mitä, kun inflaatio on tyhmä ja syö rahan arvoa. 

Raskauskilot on nyt kahden viikon jälkeen kotipuntarin mukaan kadotettu kokonaan. Sinne meni 16kg (vaikka 4kg jäikin poikaan ja yksi kilo istukkaan ja hukattuun muuhun verimähmään laitokselle) melkoista kyytiä, ja tämä on taatusti meikän elämän eka kerta, kun tämä kroppa tekee jotain oikein.

Juhani on auttanut pojan hoidossa todella reilusti. Meille on nyt tullutkin kai jo tapa siitä, että minä hoidan yövuorot ja isä ottaa pojan aamulla kymmeneltä hoteisiinsa ja hoitaa häntä (eli syöttää ja vaihtaa vaipat) kunnes äiti on saanut nukkua pari ylimääräistä tuntia. Ihan kätevästi tuo on toiminut, vaikka J onkin joutunut olemaan paljon yliopistollakin.

Kantoliina on mahtava. Opettelin käyttämään sitä eilen, ja on kyllä ihana pystyä istumaan rauhassa tai tekemään kotihommia toisen tuhistessa rauhassa rinnalla. Vähän on vielä opettelua pojan sujauttamisessa liinaan, mutta eiköhän tuohon treenaannu nopeasti. 

Nyt viikon jälkeen alkaa olla energiaa jo vähän enemmän. Tänään pesin kolme koneellista pyykkiä, yhdet tiskit, leivoin banaanikakun, join teetä kahden kaverin kanssa (eri aikoihin), istuin koneella turhaan, järjestin liinavaatekaapin ja säilytysastiakaapin ja petasin puhtaat lakanat meidän ja Viken sänkyihin. Särkylääkkeitäkin on mennyt vain yksi, toisen taidan ottaa yötä vasten varmuuden vuoksi.

En ole ollut masentunut vielä yhtään. Ensimmäinen viikko synnytyksestä oli mahtava, tunsin itseni henkisesti terveeksi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Myöhemmin puhun tässä postissa pahoista oloista tällä viikolla, mutta ne eivät ole olleet masennusta, joka on sentään plussaa, vaikka ne olot ovatkin olleet todella, todella pahoja muuten.

Mikä on tympinyt vähän:

Vikellä on pitkän yhtäjaksoisen kohtuasennon jäljiltä selkeä toispuoleisuus pään kääntämisessä, joten varsin vasemman rinnan käyttö syöttövälineenä on välillä varsin tympeää. Poika kun tahtoisi väkisin katsella juuri pois rinnasta, joten pää pitää ikävästi usein pakkokääntää rinnalle. Oikea puoli sentään menee kohtuullisesti.

Jouduin piikittämään maharöllöön Klexanea kymmenen päivää. Sain verenohennelääkkeen, koska alku-bmi:ni oli reilusti yli 30, joka oli alaraja, ja koska minulle tehtiin iso leikkaus. Veritulpan riski oli siis suuri, kun kaksi useammasta määreestä täyttyi, joten yörk, piikkiä käteen vaan. Onneksi viimeinen piikki meni toissailtana, eikä tarvitse enää kirvelyttää mahaansa. Inhasti huomasi, että maha alkoi herkistyä tai sitten leikkauksenjälkeinen mahan turtuneisuus katosi nahasta vähitellen, kun kolmena viimeisenä iltana piikki vaan sattui, kun ekat eivät oikeastaan tuntuneet kirvelyä lukuunottamatta miltään.

Sängystä nouseminen on vaikeaa. Ekoina päivinä kotona opettelin laskeutumaan sänkyyn käsien varassa, nouseminen taas on ollut jotain täysin epämääräistä, johon tekniikka ei vaan auttanut. Tunsin itseni aluksi usein koppakuoriaiseksi, joka on kaadettu selälleen. Onneksi Juhani on ollut suurimmaksi osaksi aikaa auttamassa, ja vähitellen nouseminen ei ole enää sattunut mahaan. Silti edelleen tympii välillä nousta imettämään yöllä, kun selältään on oikeasti vaikea päästä ylös käyttämättä alavatsalihaksia.

Vaipparalli. Eka viikko, 70 vaippaa. Koska pojalla ei ole vaippaihottumaa ja muutenkin iho on ollut hyvä, sain äidiltä neuvon, ettei vaippaa kannata vaihtaa aina suoraan kakankaan jälkeen. Tämä on ihan hyvä, koska poika ei näytä siitä heti hötkyävän, ja monesti on mennyt vaippa heti uusiksi vaihtoon, kun poika plöröilee 30min sisällä jopa kolmekin kertaa. On helpompi ja halvempi odottaa se ylimääräinen 30min ja vaihtaa sitten. Tuomitkaa rauhassa. Kestovaippoihin vaihdetaan, kun tuo määrä puolittuu, toivottavasti.

En pysty nukkumaan kyljelläni. Jossain luki, että keisarin jälkeen tuntuu kuin suolet valahtaisivat ulos jos kyljellään koittaa olla, joka on erittäin osuva kuvaus. Olo on jo paljon helpompi kuin aluksi, ja pystyn olemaan hetken kyljelläni, mutta en todellakaan halua tehdä sitä vielä pitkään aikaan pitkiä aikoja. Odotan edelleen sitä hetkeä, kun voin taas olla mahallani, mutta siihen menee vielä aikaa.

Tikkienpoisto oli inhottava kokemus. Yksi tikki oli kamalan tiukalla, muut lähtivät kohtuullisen vähällä irvistelyllä, mutta yrk, ei enää toiste, jooko?

Nämä kyrsivät ihan oikeasti:

Imettäminen. Välillä olen tuntenut jopa erittäin suurta vihaa imettämistä kohtaan. Vikke ei välillä ota kiinni ollenkaan, ja silloin taistellaan. Ensimmäisenä päivänä sain tunnin itkukohtauksen, kun poika vaan ei saanut kiinni rinnasta ja hermostuin ja tuli paha olla. Juhani onneksi lohdutti, mutta olo oli kamala, ja varsinkin, koska olin siihen asti onnistunut yrityksissä lastenosastolla aina ja oli muutenkin ollut tosi hyvä olo. Yhtäkkiä olin taas pohjalla. Lisäksi minulta ei tunnu tulevan takamaitoa kunnolla ollenkaan, tai vaihtoehtoisina kertoina poika vaan nukahtaa ennen takamaidon herumista, joten hänpä jää sitten aina nälkäiseksi. Tietty uni pysyy hetken, mutta pian alkaa taas äkinä ruoan perään, ja eniten tuo tympii yöllä, kun on juuri saanut itsensä selälleen ja on pakko taas kammeta koppakuoriaisruho ylös. 

Imettäminen 2. En tunne sitä, kun maito tulee ulos, joten joudun nielemisäänistä päättelemään, tuleeko maitoa yleensä ollenkaan. Tänään sain pumpattua 140ml lyhyessä ajassa, joten ilmeisesti nyt on heruminen alkanut kunnolla (aiemmin 70ml on ollut ennätys tunnin aikana). Tämän kunniaksi Vikke piti etukäteen suurimmat raivarinsa tähän asti eikä 10min yrittämisen aikana suostunut ottamaan kumpaankaan rintaan kiinni ollenkaan. Vastikkeella mentiin siis taas. En aio edes yrittää täysimetystä, koska minulta palaa hermot siihen täysin. Asento ei auttanut, posken silittely ei auttanut, välillä rauhoittelu ei auttanut, poika vaan huusi ja huusi punaisena, ja lopetti sen samalla sekunnilla, kun sai pullon suuhunsa. Ja tässä on turha esittää ideana, että hän olisi hämmentynyt imuotteista tai muuta jaabajaabaa, tähän mennessä on ekaa päivää lukuunottamatta tissit jäänyt suuhun kiinni viimeistään minuutin hakemisen jälkeen oikein hyvin.

Imettäminen 3. Tämä on nyt ihan vaan henkistä, mutta onneksi kukaan ei ole tullut sanomaan vielä meikäläiselle, että lapsen parhaaksi olisi imettää täysaikaisesti. Neuvolassa kyllä täti meinasi, että "nyt jätät vastikkeen pois ja lopetat pumppaamisen", kun tikkienpoiston jälkeen mainitsin imetyksen hankalasta alusta, mutta en todellakaan aio kuunnella tuota neuvoa. Poika näkisi nälkää ilman vastiketta, ja minusta ei nyt yksinkertaisesti vaan ole istumaan kahdeksaa tuntia lypsylehmänä. Imetän, kun poika suostuu imemään, pumppaan, jos on aikaa ja ylimääräistä maitoa tuntuu heruvan, ja vastiketta annetaan, kun poika ei muuten täyty tai isi-Juhani pitää hoitovuoroaan tai äiti ei muuten jaksa tapella tissien kanssa. 

Hermostun välillä aivan liian helposti. Niin kauan kuin olen pojan kanssa kaksin, olen tyyni kuin viilipytty vaikka poika kitisisi tai ei ottaisi kiinni rintaan, mutta heti, kun Juhani on vieressä, pääni napsahtaa johonkin älyttömään pälliasentoon, ja hermostun pojan imuongelmista totaalisesti. Ihan kuin Juhanin läsnäolo antaisi luvan minulle hermostua, kun voin sitten antaa pojan hänelle ja itse raivota. En pidä yhtään tippaa siitä tunteesta, että haluaisin ravistella poikaa, että se tajuaisi ottaa kiinni rinnasta. Ajatus ei ole sama kuin teko, mutta melkoisen hirviöksi siinä itsensä tuntee. Monesti olen ajatellut tuommoisina hetkinä, että tulkaa nyt herran jumala ottamaan tämä poika minulta pois, ei minusta selvästikään ole äidiksi, kun jo ensimmäisen viikon aikana olen valmis ajattelemaan tällaista. Tunne on hirvittävä, enkä halua tuntea sitä, mutta se on tullut jo kolmesti, ja pelkään tosissani, etten pääse siitä ihan heti eroon. En tiedä mitä tehdä asialle. Olen huono äiti -olo on usein jo muutenkin, ja nuo hetket eivät auta asiaa yhtään.

Pelkään kätkytkuolemaa aivan tosissaan. Mitä siihen sen enempää, toissayönä sain itkukohtauksen ajatuksista, joten onneksi Juhani oli hereillä ja lohdutti. 

---------

Raskauden aikana mietin usein, että haluan luonnollisen synnytyksen, koska olisi törkeää minulta haluta lääkkeitä, kun naiset ovat synnyttäneet ilman niitä jo tuhansia vuosia. Nyt mietin, että naiset ovat selvinneet tästä vauva-ajasta jo tuhansia vuosia kaikkien vaikeuksienkin kanssa, joten minunkin pitäisi. Varsinkin vaikeiden ajatusten takia tunnen itseni todella vajavaiseksi ja huonoksi, koska en selvästikään tunnu yltävän yhtään siihen, mihin naiset ovat aina pystyneet. Varsinkin loppuraskaudesta ajatus siitä, ettei minusta vaan ole äidiksi, vainosi usein. Nyt se on taas mielessä, varsinkin yöllä. Paska äiti -olo ei ole kiva, ei yhtään.

Synnytysviikko, osa 2: Laitoshoitoa molemmille

Torstai:

Paranteluksihan homma sitten totta kai meni. Yöllä pyysin pojan viereen hetkeksi, mutta ei siinä kauhean kauaa vauvaa voinut sylissä pitää, kun mahaa särki. Ikävä kuitenkin oli, joten onneksi sain edes hetken pitää. Päivällä Vilho nimittäin lähti sitten lastenosastolle erikoishoitoon. 

Oletettavasti nenärutun takia syöminen oli pojalle vaikeaa ensimmäisinä päivinä. Alas ei mennyt paljoakaan, joten osastolla hänelle pistettiin nenämahaletku. Reipas ipana toki nyki sen pariinkin kertaan irti, joten hoitajat kuulemma tuskailivat, että miten saisivat sen pysymään paikallaan ja yleensäkin miten toisesta sieraimesta sisään. Perjantaina hoitaja ihmetteli, kun yökkö oli saanut letkun vasemmasta sieraimesta sisään, kun torstaina se ei ollut ollenkaan onnistunut. Nopeita paranijoita nuo ipanat.

Itse vietin aikaa osastolla, kunnes Juhani tuli ja kärräsi meidät (minut siis pyörätuolissa) katakombin kautta lastenosastolle. Siellä pidettiin pientä sylissä ja varottiin vielä paljon, paljon pienempiä keskosia, kun Juhanilla oli yskä. Koko perhe puolikuntoisena, huh.... Päivän suurin oma saavutus oli epiduraalin kipupumpusta vierottautuminen, ja sain siis toiseksi viimeisen letkun irti kehostani.

Perjantai:

Perjantaina aloin opetella taas ihmisten elämää eli uskaltauduin kävelemään. Ensimmäinen reissu onnistui mukavasti, joten pystyin raahautumaan suihkuunkin asti. Viimeisen kerran peseydyin maanantaina yöllä, joten oli melkoisen rentouttava tunne puhdistua. Melko avuton sitä oli silti vielä, hoitajien piti auttaa pukeutumaan ja ties mitä muuta. Minulle ei ole aina helppoa heittäytyä avuttomaksi, mutta sairaala on sellainen paikka, että vaihtoehtoja ei vaan näköjään tahdo olla.

Päivällä käytiin taas katsomassa pojua, joka oli muistaakseni jo saanut letkun pois nenästä (jälleen repäistyään sen itse), ja pieni ahmipossu olikin syntynyt. Mummo veikkaili, että syömisongelma johtui siitä, että tietty nieleminen on mahdotonta, jos ei pysty hengittämään samalla (eikä vastasyntynyt osaa hengittää kuin nenän kautta), joten nenäruttu oli oikenemassa hyvää tahtia. Nenusta tuli kuulemma myös ällöjä vihreitä palleroita ulos aivastellessa, joten nyt alkoi tahti parantua. Poika söikin tupla-annoksia koko viikonlopun. Koetin imetystäkin, mutta eipä tuo maito ollut vielä noussut suuremmin (pumppailin osastolla nelisen kertaa, kerran sain 2ml aikaan pipettiin pojalle vietäväksi).

Reissun jälkeen meikäläinen sai siirron osastolle 15, jossa jaoin huoneen kahden vanhemman naisen kanssa. Mukavia rouvia onneksi, ilta meni siinä sitten rauhallisesti. Siirron sain, sillä synnäri oli täyttynyt ja osaston 13 yksityishuonetta tarvittiin äidille, joka pystyi vierihoitamaan pientään. 

Lauantai: 

Itse pääsin lauantaina kotiin. Käytiin siis Juhanin kanssa vielä kerran pyörimässä katakombeissa ja samalla sopimassa lastenosastolla, että menisin sinne yöksi opettelemaan pojan kanssa toimimista yökköjen kanssa. Vilhon bilirubiiniarvot olivat nousseet mittauksissa, joten lauantain poika vietti sinivalon alla. Oli hassu pitää häntä sylissä valokäärössä, kuin kengurupussissa.

Omalta osastolta sain nipun reseptejä ja epikriisin hoidoistani matkaan, ja matka kotiin alkoi. Täytyy sanoa, että ulkoilma maistui melkoisen mukavalta melkein viikon sisäilyn jälkeen, ja olihan tuo jännä nähdä kuinka paljon kaikki voi muuttua viikossa. Maanantaina oli vielä täysi talvi, lauantai näytti keväältä suline teineen ja ruskeine ja osin sulaneine lumivuorineen.

Yöllä pääsin sitten viimeinkin kokemaan vierihoidon mukavuuden. Vaihtelin vaippoja, koetin imettää ja nukuin äärimmäisen epämukavasti sohvalla tyynykasan päällä (tuossa vaiheessa laskeutuminen makuulle ja sieltä nouseminen ilman mekaanista sänkyä oli mahdottomuus). Vilho osoittautui hurjan helpoksi pojuksi jo tuossa vaiheessa, joten lasku tulevaan oli ainakin kohtuullisen pehmoinen.

Sunnuntai ja maanantai:

Näinä päivinä vaan odoteltiin. Käytiin molempina päivinä kerran katsomassa poikaa parin tunnin ajan, sitten meikäläisen voimat loppuivat ja oli pakko lähteä kotiin parantelemaan. Päätin, etten tunne syyllisyyttä siitä, etten voi olla pojan kanssa koko aikaa, sillä oikeasti on meille molemmille vaan parempi, jos en ole väsynyt ja kipeä, kun hän oikeasti pääsee kotiin. Maanantaina poika olisikin ollut jo valmis lähtöön, mutta rankan synnytysrunnomisen takia lääkäri oli tahtonut vielä pääultran kaiken varmistamiseksi. Mokomia tehtiin vain tiistaisin, joten vielä piti odotella yksi päivä.

Tiistai: 

Tiistai on meikäläisen uusi maanantai, viikon paras päivä! Vilho pääsi kotiin, ja vihdoin koko perhe oli koossa. Osastolta saatiin hyvät ohjeistukset ja kasa lappuja ja lasku (tulihan tuo reissu kalliiksi, 6pv minusta ja 6pv Vilhosta, yhteensä 390e... Onneksi muu neuvolatouhu on ilmaista.). 

Osastolle olin saanut mukaan ensimmäisen onnistuneen rintamaidonkin, n. 50ml pumppauksen hyvää ternimaitoa. Olin ylpeä tuotoksesta, ja poika vetikin sen nassuunsa erittäin tyytyväisenä ennen matkaa. Sitten hops jättihaalariin, turvakaukaloon ja matkaan kohti kotia. Autossa oli mukavan rauhallista, ja ensimmäisten tärinöiden jälkeen poika nukahtikin koko matkaksi. 

Kotona oli sitten hyvä olla ja opetella yhdessäoloa.

Valmiina kotimatkaan, päällä prinssivaatteet ja mummin kutomisia.

Isi on hassu! Ja on oman mamman maito vaan hyvvää.

Meirän pieni Alien facehugger...

Kodin omassa pesässä ensimmäistä kertaa.

Synnytysviikko, osa 1: Synnytys

Maanantai:

Nukkumaan mennessä päätin, että koska meillä ei ole saunaa eikä siivoaminen ei onnistu, kun ei pysty kunnolla enää kyykkimään, on aika kokeilla sitä viimeistä ässää eli seksiä. Meillä oli melko pitkä tauko meikäläisen kipujen takia, ei siinä tilanteessa kumpikaan halunnut, joten vonkaillut olin oikeasti jo muutaman päivän. Lopulta piti käskyttää ja hoitaa homma, eikä se kummallekaan todellakaan ollut mikään kiva tapahtuma. Juhanin sanoin: se oli henkisesti erittäin epätyydyttävää. Itse voin sanoa, että fyysisesti vielä vähemmän. Mutta, se toimi! Tunnin unien jälkeen alkoivat supistukset n. klo 02. Eivät muistaakseni tuntuneet mitenkään pahoilta, mutta pistivät sen verran levottomaksi, että nousin ylös. 

Ravailin koneen ja sängyn väliä, ja viiden jälkeen aamulla lorahti. Mietin, että taasko vaan limaa, vai kenties pissaa tällä kertaa, kun ei se mikään iso aalto ollut. Siitä alkoi kuitenkin ärsyttävä pähkäily, onko synnytys nyt alkanut vai ei. Loppujen lopuksi piti soittaa äitille aamulla ja itkeä, että lähdenkö sinne synnärille vai ei, kun supistelee, mutta ei paljon, enkä halua TAAS tehdä hukkareissua. Äiti käski paniikkisen tyttärensä ottamaan kimpsunsa ja kampsunsa ja liikkumaan, ja sille tielle sitten jäätiin.

Autolle kävellessä vedet holahtivat kunnolla, housut kastuivat ja höyrysivät pöljästi pakkasessa. Onneksi autossa oli matto ikkunan huurustumista vastaan, sen päällä viitsi sitten istua. Synnärillä meidät otettiin vastaan epävarmana, kun auennut en ollut oikeastaan yhtään perjantaista, mutta kotiin ei saanut enää lähteä, kun vesi oli oikeasti mennyt. Minut pistettiin sitten osastolle ottamaan vauhtia ja odottelemaan. 

12 aikaan taisin käskeä Juhanin kotiin lepäämään ja otin itse vajaan kolmen tunnin unet. Tuossa vaiheessa supparit olivat hetken poissa, mutta kolmen jälkeen palasivat, eivätkä loppuneet sitten enää lopullista syntymää. Yksityiskohtia en muista enää tarkkaan, mutta iltasella seitsemän jälkeen pääteettiin, että lähdetään koettamaan synnytystä saliin, vaikka en edelleen ollut kuin pari senttiä auki. 

Tästä etiäpäin elänkin sitten pyytämäni synnytyskertomuksen lääkeaikajanan ja Juhanin facebook- ja irkkipäivitysten varassa siinä, että missä vaiheessa tapahtui mitäkin. Juuri ennen keskiyötä tuli täyteen 18t lapsivesien menosta, joten bakteerivaara kasvoi. Meikäläiselle piti siis laittaa tippa ja alkaa antaa penisilliiniä, jotta lapsella olisi kaikki hyvin. Tipan laitto oli tappohommaa. Joskus nilkkaleikkausta ennen 2008 (kai) sain tipan, ja siitä jäi kammo. Itkuksi ja paniikiksihan se tipan laitto siis meni, varsinkin kun vasemman käden yritys sattui kuin puukolla viillettäessä. Edelleen nyt, monta päivää tuon jälkeen, on kämmenessä pingispallon kokoinen mustelma, toisen käden tippajäljissä taas ei näy mitään. Juhani rauhoitteli tipan laiton ajan, ja saatiin se onneksi kohtuullisesti pistettyä tuohon oikeaan kämmeneen sitten.

Tiistai: 

Tässä vaiheessa aloin näyttää märältä lapaselta... Äiti sanoo Juhanin käyttäneen moista termiä, itse hän ei sitä muista, mutta tuli se mistä tahansa, se on hyvin kuvaava. 

Märän lapasen määritelmä, ei niin viehättävä...

Toisen yön alkaessa aloin olla jo toki väsynyt, kun unta oli tullut saatua niin vähän ja katkonaisesti (päivän unet eivät olleet sikeät), joten sain jonkin ihanan piikin, joka helpotti makaamisesta ja keinutuolissa istuskelusta johtuneita nivelkipuja ja supistuksia mukavasti. Sain siis mahdollisuuden pieneen lepoon ja lähetin Juhanin samalla kotiin. Mies tiedotti asiasta näin: "Synnärisankari sai kipupiikin ja nivelkivut katos, joten hän sai levättyä. Juhnulla on yskää ja synnäriosaston kuiva ilma kutitti ikävästi kurkkua, joten Juhnu lähti kotia pariksi tunniksi." Penisilliini jatkui koko loppusynnytyksen, sitä käytiin laittamassa tippaan lisää neljän tunnin välein. Seitsemän kertaa sitä näytetään ehtineen pistää...

Aukeaminen tapahtui edelleen hitaasti, ja oltaisiinko tiistaiaamuna oltu ehkä jossain kolmen sentin luokassa, ja reunoja oli vielä selvästi. Sain asiaa auttamaan lihasrelaksanttia, joka muistaakseni auttoi sen verran, että myöhemmässä tarkastuksessa reunat olivat ainakin pehmenneet, jos nyt avautumista ei ollut vielä tapahtunut. Oksitosiini minulle laitettiinkin menemään koneella jossain tiistain aikana, en tosin tiedä missä vaiheessa. Juhanin raporttien mukaan aamulla. (Miksei tuo lue lääkkeiden joukossa, möh.) 

Ilokaasumaskia pääsin kokeilemaan kahden aikaan päivällä, kun kipu toki tuntui jo melkoisen rasittavalta kaverilta. Inhosin sitä ensimmäisestä henkosesta viimeiseen, mutta sinnikkäästi kuitenkin kokeilen. Jostain syystä nenässä haisi tekoappelsiini aina supistuksen jälkeen, ja kaasun tekemän huonon olon vuoksi piti pitää silmiä kiinni, jotten oksentaisi. Kipu toki unohtui, mutta oliko tuo ihan se tapa miten sen piti toimi, en tiedä. Lämpöpussinkin sain monta kertaa päivien aikana, se auttoi eniten nivelkipuihin ja lohduttajana. Päivän aikana sain myös pariin otteeseen kohdunkaulanpuudutteen, tämänkin olin ihan unohtanut ja piti tuosta kivunlievityslistasta ihan googletella, että mitäs meikälle on pistetty. Jossain vaiheessa alkoi vaan väsyttää liikaa, ja illalla halusin sitten epiduraalin. Olihan takana kuitenkin jo puolitoista vuorokautta, vaikka virallisessa synnytysajassa vasta jotain puolikas päivä kai.

Epiduraalin laitto ei sitten ollutkaan mikään kiva juttu. Juhanin raportti asiasta: " 10 vuoden verran harmaita hiuksia kun jouduin katsomaan kun Elisa sai epiduraalin. Tuskallista katsoa kun neula osuukin luuhun eikä nikamien väliin." Ja niinhän se tosiaan meni. Anestesialääkäri haki paikkaa todella kauan, ja jokaisella virheosumalla jouduin huutamaan kuin syötävä. Luuhun osunut neula on kamala kokemus. En tiedä, kuinka kauan toimenpiteeseen meni oikeasti aikaa, mutta luulen, että sen jälkeen kaikki osallistujat olivat melkoisen väsyneitä ja paniikin pahasti kokeneita. Olin kolmannen yrityksen jälkeen luopumassa koko touhusta, ei se tuntunut enää sen arvoiselta, mutta kätilö taisi sanoa, etten jaksa selvästikään enää supistuksiakaan, joten nyt on pakko. Onneksi neljäs kerta osui oikeaan paikkaan, ja pääsin hetkeksi kivuista eroon. Kai... Juhani lähti kai jossain vaiheessa käymään kotona, pitihän hänenkin saada evästä, mutta muistikuvat ovat hyvin hämärät.

Epiä laitettiin pitkään ja hartaasti. Tässä tulos torstailta. Koko n. tennispallo.

Lääkäri tuli sitten arvioimaan tilanteen iltasella, kun avautuminen oli hoitajan edelleen jossain 5cm kohdalla, eikä hoitaja tienyt, miten päin poika on, kun kolmesta kallon aukilelinjasta tuntui vain kolme. Lääkäri sai arvioksi 6cm, jos oikein venytti, ja lupasi sitten, että eiköhän poika synny vielä illan aikana. Tuolloin oli 5 tuntia aikaa keskiyöhön, ja jaksoin sitten naureskella takaisin, että enpä oikein usko tällä aiemmalla vauhdilla, kun ei se oksitosiinikaan kauheasti ollut avautumista auttanut. Ultralla katseltiin pojan asentoa, ja todettiin sama, minkä olin tiennyt jo joskus tammikuun alulta: poika makaa pää alhaalla, selkä vasemmalle kyljelle.

Jossain vaiheessa iltaa lääkäri kävi uudestaan, sillä koimme pienensuuren säikähdyksen. Minulle laitettiin epin takia katetri jossain loppuvaiheessa, mutta sitä ennen katetrointi piti hoitaa aina tyhjennyksellä. Epin kanssa en tosiaan saanut enää liikkua ollenkaan, joten minulla oli tasan kolme vaihtoehtoista asentoa: huono, kipeä kylki, huonompi, kipeämpi kylki ja lapselle huono selällään. Erään katetroinnin tai alustanvaihdon tai jonkin "olin selällään pari minuuttia" episodin jälkeen vauvalla alkoi olla asiat huonosti. Hänelle oli laitettu seurantalaite päähän jo pitkän aikaa sitten, ja yhtäkkiä sykkeet tippuivat normalaista 120 tai enemmän rajoista jopa jonnekin 75 asti. Minut käskettiin äkkiä kyljelleen ja hengittämään nenän kautta kunnolla, ja parin minuutin jälkeen syke onneksi palautui, eikä jouduttu jo siinä vaiheessa juoksemaan leikkaussaliin. Tämän jälkeen sain kiellon olla selällään ollenkaan, joten kipuilin sitten ihan pirusti lantioluiden kanssa. Supistukset tulivat kai säännöllisesti liian harvoin, eli n. 10 - 5 min välein, mutta ne sieti epin kanssa. Muuten kiduin, koska epi ei vaikuta kuin supistuksiin. Minkähänlaista olisi ollut ilman sitä...? En halua tietää.

Keskiviikko:

Tässä vaiheessa kätilöt olivat vaihtuneet jo monia kertoja, samoja naamoja kävi välillä ja välillä tuli uusia. Kaikki tytöt ja naiset olivat pääosin ihania ja jaksavia ja tsemppaavia, joten tähän puoleen voin olla "tyytyväinen". Monet itkut, kiroamiset, huutamiset ja panikoinnit hekin joutuivat kokemaan, ja taisin jossain vaiheessa mietiskellä, että minkäköhänlaisen lahjan sitä lähettäisi synnärin tytöille kestämisestä. Saa tosin nähdä, toteutanko koskaan. Viimeisen yön kätilö oli mielestäni hieman rasittava tapaus, mutta Juhanin mukaan hän oli sitä, mitä tarvin. Olin todellakin luovutuskunnossa jo yön alkaessa, enkä olisi jaksanut enää yhtään. Täti kuitenkin sivuutti itkuiset kitinäni toteamalla useaan otteeseen, ettei sitä lasta kukaan muu synnytä. Taisin jossain vaiheessa pyytää anteeksikin häneltä, kun varmasti olin hirvein hänen uransa synnyttäjä. En kuulemma ollut, enkä saisi moista ajatella. Nainen kuitenkin sai minut yrittämään. 

Olin syönyt edellisen kerran tiistaina illalla kuudelta appelsiinin, sitä ennen joskus ties milloin laitoksella maanantaina viideltä päivällisen. Voimat alkoivat olla siis totaalisen loppu, mutta onneksi sain sentään tipalla sokeriliuosta, jotta energiaa olisi edes vähän. Ei tosin mitenkään kovinkaan paljoa, todellakaan.

Mielestäni ponnistusvaiheeni alkoi yöllä kolmelta, jolloin olin kätilön mukaan 8cm auki. Kätilö neuvoi, että nyt alat työntää sitä lasta ulos, jotta avautuminen vauhdittuisi. Supistuksen tullessa piti nostaa jalka ylös kädellä, pistää leuka rintaan ja työntää. Tätä sitten tein monta, monta, MONTA monituista tuntia. Makasin koko ajan oikealla kyljellä ja vasen koipi nousi ylös... Lantio oli muutenkin kipeä ja nostelusta alkoivat lihaksetkin väsyä, sanomattakaan mitä ponnistaminen teki. Itkua väänsin moneen, moneen kertaan kivusta, väsymyksestä ja luovuttamisesta. En olisi enää jaksanut, en niin mitenkään. Juhani-parka yritti auttaa, minkä voi, nosti jalkaa apuna ja laski sen alas, kun en enää löytänyt voimaa tehdä sitä kivuttomasti, lonkkaniveleen koski niin järjettömän paljon. 

Virallinen viimeinen ponnistuvaihe kesti lappujen mukaan vähän reippaat kaksi tuntia. Tuossa vaiheessa viimeinen kätilö alkoi tunkea emättimeen mukaan sormia ja käskemään minua ponnistaa niitä kohti. Minut käännettiin myös selälleen ja pistettiin makaamaan jalat ilmassa telineillä, jotta voisin ponnistaa vielä vähän lujempaa. Emättimeen sattui, kun toinen painoi peräsuolta kohti voimalla, ja minähän ponnistin ja ponnistin ja ponnistin.... Supistuksen tullessa ehdin yleensä ottaa kolme hengenvetoa ja ponnistaa henkeä pidätellen niitä julmia sormia kohtia, ja moneen kertaan tuli kannustusta "hyvä hyvä hyvä, loistava ponnistus, nyt liikahti, nyt liikahti!!". 

Totuus oli se, etten ollut edelleenkään auki kuin 9cm luokkaa ja reunaakin oli vielä. Vauva ei päässyt missään vaiheessa ns. kruunuvaiheeseen eli siihen pisteeseen, milloin NORMAALISTI aletaan ponnistaa (näin ainakin olen tarinoista ja ohjeista käsittänyt). Olin loppuvaiheessa aivan sekaisin kivusta ja väsymyksestä, väliin tiputin kädet vaan levälleen, enkä enää oikeasti tiennyt, milloin supistus tuli ja milloin ponnistin vain yrittämisen takia. Joskus tuli aalto ja oli pakko mennä sen mukana, huusin etten jaksa ja aina löysin voimaa ponnistaa lisää ja lisää. En tiedä yhtään, mistä se kaikki tuli, en todellakaan. Synnytyksen jälkeen tämän vaiheen kätilö kävi heräämössä näyttämässä poikaa ja kertoi, että olin ollut uskomattoman urhoollinen siihen nähden, mitä oikeasti tapahtui. Kaikki se ponnistaminen nimittäin oli täysin turhaa.

Aamupäivän lääkärit kävivät paikalla joskus kai yhdeksän aikaan ja totesivat, että reunaa oli edelleen ja olin auki n. 9,5cm, en ihan täysin. Sanoivat, että koetetaan ponnistaa vielä 20min, jos poika vaikka laskeutuisi, mutta he eivät edelleen saaneet pään asentoa esille. Jälleen koetettiin ultraa asennon varmistamiseksi, ja mietin itsekseni, että olisin jälleen voinut sen suoriltaan kertoa: poika on pää kiinnittyneenä, selkä vasemmalle ja alaspäin... 20min yritin vielä niin kovasti kuin pystyin, ponnistin ja yritin. Silti jo ties kuin monetta kertaa kätilö totesi tämän ikävän lauseen: "pää tulee aina vähän alaspäin, mutta palaa sitten aina takaisin."

Lopulta pyysin hakemaan lääkärit takaisin ja he totesivat, että ei se poika ole tulossa alhaalta, joten nyt lähdetään kiireelliseen sektioon. Siinä vaiheessa minulta meni tunto ja voimat ja makasin kuin raato, eniten helpotuksesta. Minulle pistettiin kestokatetri, joka sattui, mutta jaksoin enää vain sanoa asiasta, en reagoida. Supistuksia tuli, koska oksitosiini oli satasessa (se oli muuten ajettu minimistä maksimiin kai kolmeen kertaan parin päivän aikana), mutta en enää voinut tehdä mitään. Voimaa ei ollut. Sain keikautettua itseni kuljetuslaverille, suljin silmät ja kuuntelin, kun Juhani sai ohjeet lähteä hakemaan hoitajan kanssa vaatteet. Matkalla oli kirkasta, oli aamu, ja minä olin täysin turta. 

Salissa en jaksanut reagoida, kun anestesialääkäri pisti ensin tipan peukalontyveen (taisin pyytää sitä kyynärtaipeeseen, mutta eipä pyyntöön reagoitu) ja sen jälkeen spinaalin selkään. En olisi enää pystynyt edes huutamaan kivusta, jos spinaali olisi epäonnistunut kuten epi, mutta onneksi tämä anestesiologi onnistui todella nätisti, vaikka kokeilikin kahdesti. Ehkä ensimmäinen piikki meni huti, mutta ei sentään osunut luuhun. Makasin kuin raato, enkä muista koskaan olleeni niin voimaton, niin puhki, niin luovuttanut ja kuitenkin lopulta onnellinen, koska tiesin kaiken päättyvän pian. Juhani tuli vierelle ja näytti ihan lääkäriltä maskissa ja sairaalatamineissa, ja muista miettineeni, että hän näyttää ihanan komealta.

Raato...

Puudutus oli jännä tunne. Tunsin, kuinka jotain tapahtui, mutta kipua ei ollut. Nenä oli täysin tukossa happiviiksistä, ja pelkäsin monesti, että lakkaan hengittämästä. Huuliin sain vaseliinia, kun vaikea hengitys kuivatti ne. Jossain vaiheessa mahassa tuntui nytkyttelyä ja lutkuttelua ja kuului slushslushsluhs-ääniä. Poika syntyi nopean kolmannen vaiheen jälkeen (tiedoissa lukee 3min, miten tuo lie mitataan) ja ensimmäisenä pissi pitkin salia ja kuulemma minuakin. Isi sai lähteä pojan kanssa siistimään häntä, ja minä jäin matkaamaan kohti heräämöä. Tikkaus tuntui tyhmältä, mutta koko toimitus oli onneksi nopeasti ohi. 

Pojalla oli aluksi vaikeaa, pisteitä saatiin 1min: 7, 5min: 7 ja 15min: 9. Pisteitä meni aluksi keltaisuudesta, ärtyisyydestä (ei reagoinut ilmeisesti heti kunnolla) ja hengityksestä. Hänet pitikin laittaa lisähapelle, jotta saturaatio ei laskisi, kun aluksi se oli vähän alhainen ja meinasi välillä vähän tipahdella. Hän olikin ollut pahasti virheasennossa, pää oli yrittänyt työntyä suunnan alas sijaan suuntaan ylös, joten lääkärin mukaan en olisi koskaan saanut häntä työnnettyä ulos normaalia reittiä. Tämä aiheutti sitten kaikenlaista, mutta niihin palaan seuraavien päivien kohdalla. Poju oli hetken keskoskaapissa hengähtämässä, sai hapetusta ja apuja.

Naamaa oli runtattu väärään suuntaan PALJON, mustelmat todistavat, samaten vino nenä.

Turhan ponnistamisen aiheuttama pahka oli hyvin selvä aluksi.

Kaiken summaava ilme.

Minä sain heräämöön lähtiessä mahdottoman tärinäkohtauksen, joka ei meinannut mennä ohi millään. Heräämössä sain päälleni lämpöpeiton, mutta sen ollessa riittämätön pyysin lisää apua, ja sainkin sitten ihanan piikin, joka vei pois kipua ja tärinän kokonaan. Tuossa vaiheessa pystyin alkaa nukkua, sillä tiesin pojan olevan hyvissä käsissä lääkäreiden ja Juhanin kanssa. Kätilö kävi jossain vaiheessa näyttämässä pojua minulle, onnitteli ja kehui suorituksesta ja urheasta yrityksestä. Oli ihana tunne saada poika viimein syliin hetkeksi, salissa kun ehdin nähdä häntä ehkä sekunnin. Sitten oli hyvä jatkaa hetki jälleen unta, kun odoteltiin, että saisin spinaalin jälkeen taas liikkumavoimaa jalkoihin. Viiden aikaan sain luvan lähteä osastolle, jossa Juhani odottelikin jo. Sain yksityishuoneen, jossa oltiin kaksin ja juteltiin, en tosin enää muista mitä. 

Elämäni ihanimmat miehet, Juhani ja Vilho.

Muistan jossain vaiheessa ajatelleeni, kuinka paljon Juhania rakastankaan ja kuinka paljon hänen läsnäolonsa, apunsa ja lohtunsa saikaan minut rakastumaan häneen vielä lisää. En olisi ikinä selvinnyt tästä koettelemuksesta yksin, mutta nyt on olo, että kolmisin meidän perhe pärjää ja selviää varmasti mistä vaan.

Synnytyksen aikana vannoin, etten uskalla koskaan enää tekemään lasta. Tiesin jo synnärille lähtiessä, että tämä keikka tullaan tekemään vaikeimman kautta, sanoin sen Juhanille joskus kai tiistaina ja niinhän se tuli menemäänkin. Seuraavien päivien aikana mietin, että ehkä uskallan tehdä toisen, jos saan ehdottomasti keisarinleikkauksen. Nyt en enää tiedä, tarvinko sitäkään. Niin se aika on jo nyt alkanut vaikuttaa muistoihin. Saa nähdä. Tämä tie oli pitkä, kivinen, täynnä koettelemuksia ja melkoisen vaikea (ei ehkä vaikein mahdollinen, mutta vaikeammaksi tästä on vaikea päästä normiraskauden puitteissa), mutta onneksi lopputulos on täydellinen:   

Maailman ihanin pieni kääryle.