Tahtoisin olla erittäin paljon aktiivisempi tämän kirjoittelun kanssa. Jotenkin vaan viimeisen viikon ajan ovat ajatukset olleet jumissa. Käytin lääkettä pitääkseni pääni kurissa, ja viime viikolla tuli taas unohdettua ottaa niitä, joten testailen jälleen, että tarvinko vai en. Sanomattakin selvää, että vastaus on "tarvin", mutta jotenkin en saa otettua nappeja joka aamu. Häiritsee käyttää lääkkeitä raskauden aikana, häiritsee käyttää niitä yleensäkään, häiritsee, kun tuo oli ennen raskautta jo huono lääke (vaikkakin nyt toimii paremmin, varmaan hormonien sun muun takia).
Lisäksi sain JÄLLEEN flunssan, joka ei tunnu lähtevän millään. Edellinenhän oli tuossa syys-lokakuussa ja kesti hieman rapiat neljä viikkoa (josta mm. kaksi viikkoa oli poskiontelon tulehdus, johon en jaksanut hakea lääkkeitä, kun yleensä haluan antaa parantua itsekseen), ja tämänkertainen tuntuu jatkavan samalla linjalla. Hain viime viikolla antibiootit ja sain roksimysiinia mykoplasman varalta, mutta ei tuo ole mitään auttanut. Alun yskiminen vaan on muuttunut järjettömäksi määräksi räkää, ja käynkin niistämässä varmaan kerran puolessa tunnissa, välillä kerran kymmenessä minuutissa. Poskionteloita kirvelee koko ajan Otrivinin käytön takia, mutten pysty hengittämään ilman. Tietty tuo nenäsuihke valuu aina kurkkuunkin, joten myös kurkkua kirveltää. Ajatuskaan ei tietenkään liiku yhtään, unohtelen asioita ja välillä on todella vaikea ajatella yhtään mitään. Tällä viikolla en sentään ole viemässä tomaatteja sukkalaatikkoon vihanneslootan sijaan... Koita tässä sitten tehdä sitä gradua, kun pää ei vaan toimi. Viimeksi meinasin vielä tukehtua kirjaston surkeasti ilmastoituun tietokoneluokkaan, joten ajattelu oli vieläkin vaikeampaa.
Ja sitten vielä luin jostain, että nenän tukkoisuus ja kaikki tämä muu liittyy myös raskauteen, joten kiitti ny vaan oikeasti taas kroppa, pelkässä flunssassakin oli jo kestämistä...
Olen maininnut myös tavastani stumblailla. Sitä tulee tehtyä varsinkin öiseen aikaan, kun en saa nukuttua kunnolla. Olen aina ollut huonouninen, joten tämä nyt käy lähinnä harjoittelusta vauva-aikaa varten. Kuitenkin, stumblatessa raskaustarinoita on viime öinä tullut ihan liian monta kertaa vastaan tarinoita keskenmenoista ja raskaudenaikaisista ongelmista. Siinä sitten tyhmyyttäni luen niitä, ja vaikkain yleensä vain ne pari eka riviä, ne riittävät saamaan aikaan inhottavia mielikuvia. Omat raskauspelot ovat siis taas heränneet uniltaan, ja nyt pyörii koko ajan mielessä pelko ennenaikaisesta synnytyksestä, kaatumisesta mustalla jäällä, lapsen menettämisestä kätkytkuoleman takia, lapsen vammautumisesta synnytyksessä, ja niin edelleen ja niin edelleen. En edelleenkään suostu pelkäämään synnytyksen kipua, mutta välillä siitäkin iskee silti paniikki.
Eilen kävivät neuvolan tädit kotikäynnillä. Täällä Oulussa on alettu vetää Vaavi-ryhmää, johon sitoudutaan kolmeksi kuuksi. Tarkoitus on käydä kolmesti viikossa viisi tuntia pienessä perheryhmässä, tiistaisin jutellaan raskaudesta ja vauvanhoidosta, torstaisin opetellaan perhe-elämää ja torstaisin käsitellään päihteisiin liittyviä pelkoja ja ongelmia. Neuvolan täti tästä ryhmästä kertoi ja suositteli miulle kahdesta syystä: ensinnäkin tuolta saisin vertaistukea muilta odottajilta tai vasta äidiksi ensimmäistä kertaa tulleilta, ja toisekseen tuolla pääsen käsittelemään alkoholiahdistustani. Sitä on meillä tosiaan aivan liikaa suvussa, kun koko lähin perheeni on mielestäni alkoholiongelmaisia, enkä itse halua liittyä samaan seuraan. Minusta kun lapsiperheessä ei saa koskaan olla niin itsekäs, että pitää päästä baariin tai pämppäämään ja hylätä lapsi sen takia. Itse koen, että minulle tehtiin niin paljon lapsena. On ihan OK ottaa se yksi tai kaksi, mutta jos lapsi kokee sen pelottavaksi ja ahdistavaksi, se pitää jättää pois, kunnes lapsi ymmärtää paremmin. Meillä alkoholi oli aina, joka viikko mukana, ja vihasin sitä jo pienenä ja vielä enemmän nyt vanhempana. Minusta juomista on jo yhden tai kahden ottaminen, ei sitä, että noni, nyt alkaa tuntua känniltä. Vanhempi ei saa koskaan olla niin itsekäs, että uhraa lapsen mielen sen takia, ettei itse kestä itseään ja elämäänsä ilman teeskentelyä ja juomista.
Todellakaan en ole sanomassa tietenkään, etteivät vanhemmat saa juoda, päin vastoin. Jos siitä tulee hyvä olo, niin ehdottomasti. Mutta jo pieni lapsi huomaa, jos vanhempi on päissään, joten on oikeasti parempi pitäytyä siinä yhdessä tai kahdessa. Kun tehdään lapsia, sitoudutaan vastuuseen ja vastuullisuuteen. Vanhemmuus on minusta sitä, että luovutaan turhasta itsekkyydestä ja itsepäisyydestä ja eletään niin, ettei lapsi saa siitä harmia. Omat vanhempani tyrivät tuon osalta melkoisen kovasti monessa kohtaa, joten toki olen jyrkkä mielipiteissäni. Onnekas olenkin nyt, kun oma mies ei juo paljon (on oikeasti hurja ilta, jos saan Juhanin ottamaan KAKSI 0,33l siideriä!) tai polta tai pidä omaa elämäänsä kaikkea muuta tärkeämpänä. Terve itsekkyys on sitä, että pitää itsestään huolta, epäterve sitä, että uhraa sen varjolla kaikki muut.
Tänään sain lisäksi pienen avautumiskohtauksen Henkkamaukalla. Oulussahan niitä on kaksi, toinen keskustassa ja toinen Zeppeliinissä. Nyt autollisena päästiin sitten käymään Zepessä, jonne lähdin ihan varta vasten, koska keskustan liike on ottanut valikoimista pois kaikki yli koon 42/44 tuotteet. Arvata saattaa että pettymykseni olikin sitten ihan järjetön, kun Zepen liikkeestä ei löytynyt itselle yhtään mitään. Siellä oli mammavaatteita, jee. Siellä oli isoja kokoja mammavaatteista, jee. Mutta! Ne olivat niitä pirun kauheita pillifarkun perkeleitä (anteeksi kiroilu, mutta vihaan niitä oikeasti)! Hyllystä löytyi yksi malli, jossa olisi ollut hyvät lahkeet, mutta arvatkaapa kahdesti olivatko koot loppuneet. Tiukan syynin ja selaamisen jälkeen meinasi oikeasti tulla itku, ja pitihän siinä sitten myyjälle vaahdota asiasta. Minä kun en ikinä vaahtoa, niin pyysin siinä puolessa välissä kyllä anteeksikin ja sanoin, etten saisi häneen sitä purkaa. Onneksi oli fiksu tyttö, joka osasi ajatella asiaa minunkin kannaltani ja kannusti, että nyt pitäisi olla tulossa leveämpiä lahkeita myyntiin enemmän ja ehkä tässä vähän ajan päästä löytyisi mullekin malleja. Joten kuukauden päästä uusiksi... Itku meinasi tulla. Asiaan ei auttanut, että tänään on ollut kinapäivä Juhanin kanssa, ja nälkäisenä ja ahdistuneena ja harmistuneena jossain vaiheessa reissu menikin tympääntuneeksi tiuskimiseksi ja mykkäkouluksi kotimatkalla. Ja toki sama toistui illalla ruokakauppareissulla.
Hetken ehdin olla hyvällä mielin, mutta tämä päivä on kyllä tympinyt kympillä. Jospa tämä tästä, ja ehkä tosiaan pitäisi aloittaa ne lääkkeet taas...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti