Se mitä en osaa, on luovuttaa oikein

Edellisestä postauksesta pitää nyt sen verran mainita heti tähän alkuun, että sen lähetin pahimman masispäivän pahimpana hetkenä purkaakseni pahaa oloani johonkin. Onneksi tilanne ei ole ollut noin surkea kuin parina päivänä, muuten olo on vaihdellut oikeastaan laidasta laitaan. Nuo masispäivät kuitenkin saivat silmäni auki, joten lähdin heti hankkimaan itselleni apua. Tiistaina kävinkin lääkärissä ja sain käyttööni Sertraliinin, jotta mielialat pysyisivät paremmin kohdallaan, eikä tuo masennusolotila tipahtaisi pahaan raskausmasennukseen. Kun takana on keskivaikea masennus ja ties mitä, eikä tuo raskauden loppu tai synnytyskään olleet mitään helppoja kokemuksia, niin kai sitä voi sen verran luovuttaa, että pyytää lääkkeitä avuksi, kun oma pää ei tunnu tuottavan oikeita aineita pitämään itseään kasassa kuten pitää? Osoittihan se synnytyskin jo, ettei meikäläisen hormonitoiminta toimi jotenkin oikein, kun oksitosiinit piti saada lääkkeistä (no joo, en tiiä voiko noin oikeasti sanoa, mutta antakee nyt toisen uskotella näin itselleen...). 

Neuvolaryhmässä tuli juteltua noista pahoista oloista, ja tulin miettineeksi, että ongelmani on jälleen tunteiden kanssa: tunteet ja järki eivät kohtaa tällä hetkellä ollenkaan. Otetaan nyt vaikka tuo imetys. En vieläkään saa hommaa onnistumaan, ja joka päivä tunnun antavan enemmän ja enemmän vastiketta lapselle. Ryhmässä eräs tyttö kysyikin, että miksi en vaan lopeta, mitä syitä minulla on jatkaa. En keksinyt syitä, ja nyt päivän mietittyäni ainoa syy tuntuukin olevan se, etten osaa luovuttaa. Tuntuu tappiolta lopettaa imetys ennen kuin poika on edes kuukautta. Vaikka jokainen, jonka kanssa olen asiasta puhunut on ollut samaa mieltä kanssani (vastikkeella kasvaa 100% hyviä lapsia, imetys ei ole äitiyden mitta, jne.), en saa tunnetasolla itseäni siihen pisteeseen, että tunteet ymmärtäisivät vaan lopettaa homman, joka selvästi stressaa ja masentaa minua eniten. Jotenkin silti tunnen itseni todella huonoksi äitinä ja pelkästään naisena, jos lopetan jo nyt.

Äitiys näkyy, mutta ei tunnu? Onneksi poika on ihana.

Olen kamppaillut myös äitiyden tunteen kanssa paljon. Jotenkin en vaan löydä itsestäni sisäistä äitiäni, vaikka olenkin äitimäinen ja äiteilen paljon, ja äiteilin paljon jo ennen lasta. En vaan tunne itseäni pojan äidiksi, vaan enemmän kuin siskoksi tai huoltajaksi. Rakkautta tunnen paljon, samaten suojelunhalua ja pelkoa ja kaikkea sitä, mitä äitiyteen kuuluu, siitä ei tässä ole kyse. En vaan löydä identiteetistäni valoa, joka olisi kytkeytynyt päälle ja jonka päällä lukisi "äiti". Tätä on vaikea selittää, mutta jokin fiilis, jokin tunnetila vaan tuntuu puuttuvan. Minulla on ollut identiteettihäiriö, tai jokin semmoinen, jo muutaman vuoden ajan, kun en ole tiennyt kuka olen tai millainen ihminen yleensäkään olen, joten ehkä tämä liittyy siihen. Häiritsevästi tähän tunteeseen liittyy kuitenkin myös se, että minulta tuntuu puuttuvan jotain. En koe, että pitäisin poikaa "osana itseäni, kuin palana, joka on irrotettu", kuten aina äidit tuntuvat sanovan, joten kai minua pelottaa, että en voi olla äiti, koska en tunne tuommoista tai muita tuommoisia tunteita. Ota tästäkin selvää. 

Noh, nyt kolme päivää lääkkeen aloittamisen jälkeen olo on pääosin rauhallinen, ja pojan kanssa onkin lähes vain ja ainoastaan mukava olla. Lepertelen, olen uskaltautunut laulamaan vähän (laulaminen tuntui aluksi lähinnä kummalliselta, ei luonnolliselta (lisää näitä epä-äititunteita)), sylittelen, silittelen ja tuijottelen poikaa usein. Tissillä on edelleen epämukavaa, kun homma on mennyt kiinni-irti-reuhtomista-kiinni-irti-kiinni-irti -peliksi hyvin usein, eikä poika edelleenkään tunnu saavan itseään täyteen rintamaidolla. Pumpulla saan enää vaihdellen 10-100ml aikaan, enemmän jos tunteja on kertojen välillä jo yli 3. Normia vai ei, en tiedä. Rintakumia suositeltiin kokeilemaan, mutten tiedä jaksanko enää säätää asian kanssa. Onko se väärin, jos luovuttaa kokeilematta ensin kaikkia konsteja? Homma stressaa, ja joka kerta, kun olen hakenut pullon, olen huomannut kokevani vain huojennusta ja hyvää mieltä. Onko se paha asia sitten? Ei minusta

Näin siinä imetyksessä käy melkein aina, paaaljon ennen kuin poitsu on oikeasti täysi.

Onneksi rutiinit ovat alkaneet löytyä edes jonkin verran, elämä ei ole enää niin pelottavaa pojan kanssa. Toinen on edelleen ihana ja mahdollisimman helppo vauva, joten ehkä minäkin selviän tästä jotenkin.