En ole saanut blogeilusta otetta pitkään aikaan. Monasti olen miettinyt sitä ja tätä ja tuota, että nyt pitää kyllä nuo kirjoittaa ylös, mutta koskaan en ole saanut alettua. Aika on oikeastaan mennyt koneella pelatessa, asioiden märehtimisessä ja yleisessä pallohukkaisuudessa vellomisessa.
Imetyksen lopetin, kun pojalla oli ikää 7vko paikkeilla. En koskaan saanut tehtyä sitä päätöstä, että nyt lopetan, vaan koko homma vaan lipsahti. Yhtenä yönä en jaksanut imettää, päivällä pumppasin, toisena yönä jäi taas välistä, seuraavana en jaksanut pumpatakaan. Sitten eräs päivä annoin viimeiset pumpatut maidot, ja itku meinasi päästä. Vieläkin on sellainen olo, että olen ryöstänyt pojaltani jotain, joka hänelle kuuluu ja hänen elämästään tekisi paremman, mutta en vaan enää saanut annettua rintaa. Kamalinta tässä on se, että edelleen, jos rintaa puristaa, sieltä tulee tippoja. Eli maitoa kyllä tulisi ja voisin imettää ja varmaan aloittaa maidontuotannon vieläkin, jos tahtoisin, mutta vanha laiskuus on palannut, enkä enää halua yrittää. Poika ei tietty enää varmaan edes oppisi rinnalle, olihan se touhu jo lopetusvaiheessa sellaista kivuliasta riuhtomista, molempien itkua ja stressiä, ettei imetys ollut kummallekaan mikään ihana asia. Silti harmittaa.
Imetyksen loputtua alkoi sitten näkyä se, että raskausaikainen vähän järkevämpi ruokavalio katosi mäkeen pojan synnyttyä. Raskauskilot lähtivät parissa viikossa, ja niiden tilalle on nyt tullut jo neljä läskikiloa. Viimeisen parin viikon kauhea mässääminen (tästä myöhemmässä postissa lisää, juhlien muodossa nimittäin on tullut herkuteltua) varsinkin on tuonut painoa. Vaikka osa tuosta olisikin nestettä, niin oikeata lihomistakin on tapahtunut taatusti. Ei hyvä yhtään, kun minuahan ei ole neuvolassa punnittu enää pariin vuoteen, puntari näyttää kolminumeroista lukua.
Tilanteeseen ei auta yhtään se, että olen tietty yöheräilystä väsynyt ja uupunut. Juhani on tehnyt kandiaan, eikä se ole vieläkään läpi. Hän oli viimekin viikolla kaksi yötä kokonaan pois kotoa yliopistolla koodaamassa. Pirun ryhmätyö ja pirun surkeat ryhmäkaverit, Juhani-parka on joutunut heidän surkeaa työtään korjailemaan monet kerrat, hän ei pysty olemaan kotona meidän kanssamme ja hän on umpisen väsynyt koko ajan kamalista all-nightereista. Kaiken lisäksi ryhmä saa ilmeisesti miinuspisteitä siitä, että ryhmädynamiikka toimii surkeasti. Eli käytännössä Juhani on tehnyt pirusti hyvää työtä, mutta häntä rangaistaan silti, koska hän sai huonon ryhmän. Ja meillä perhe-elämä kärsii myös. "#¤%&( Olenkin päättänyt, että jos työ ei mene lopulta läpi tai saa surkean arvosanan, teen itse valituskirjeen ohjaajalle.
Muuten tässä mietitään edelleen samoja vanhoja. Osaanko, enkö osaa, olen huono, kärsiikö poika, kaikkea semmoista. Hän osaa hyvin nukahtaa sänkyynsä, rutiinit ovat helpot, eikä koskaan itketä illalla, mutta silti pelottaa, että yksin nukuttaminen on jotenkin julmaa. Mutta kyllähän vauva itkisi, jos olisi paha olla ja pelottaa. Tyhmiä nämä äitiyspelot. Onneksi ne ovat silti alkaneet helpottaa edes vähän.
Eniten on ehkä sellainen olo, etten oikein jaksa välittää asioista, kuten ehkä pitäisi. Mutta luulen, että tällä hetkellä pistän sen vaan väsymyksen piikkiin, sillä perusolo on kuitenkin plussan puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti