Synnytysviikko, osa 2: Laitoshoitoa molemmille

Torstai:

Paranteluksihan homma sitten totta kai meni. Yöllä pyysin pojan viereen hetkeksi, mutta ei siinä kauhean kauaa vauvaa voinut sylissä pitää, kun mahaa särki. Ikävä kuitenkin oli, joten onneksi sain edes hetken pitää. Päivällä Vilho nimittäin lähti sitten lastenosastolle erikoishoitoon. 

Oletettavasti nenärutun takia syöminen oli pojalle vaikeaa ensimmäisinä päivinä. Alas ei mennyt paljoakaan, joten osastolla hänelle pistettiin nenämahaletku. Reipas ipana toki nyki sen pariinkin kertaan irti, joten hoitajat kuulemma tuskailivat, että miten saisivat sen pysymään paikallaan ja yleensäkin miten toisesta sieraimesta sisään. Perjantaina hoitaja ihmetteli, kun yökkö oli saanut letkun vasemmasta sieraimesta sisään, kun torstaina se ei ollut ollenkaan onnistunut. Nopeita paranijoita nuo ipanat.

Itse vietin aikaa osastolla, kunnes Juhani tuli ja kärräsi meidät (minut siis pyörätuolissa) katakombin kautta lastenosastolle. Siellä pidettiin pientä sylissä ja varottiin vielä paljon, paljon pienempiä keskosia, kun Juhanilla oli yskä. Koko perhe puolikuntoisena, huh.... Päivän suurin oma saavutus oli epiduraalin kipupumpusta vierottautuminen, ja sain siis toiseksi viimeisen letkun irti kehostani.

Perjantai:

Perjantaina aloin opetella taas ihmisten elämää eli uskaltauduin kävelemään. Ensimmäinen reissu onnistui mukavasti, joten pystyin raahautumaan suihkuunkin asti. Viimeisen kerran peseydyin maanantaina yöllä, joten oli melkoisen rentouttava tunne puhdistua. Melko avuton sitä oli silti vielä, hoitajien piti auttaa pukeutumaan ja ties mitä muuta. Minulle ei ole aina helppoa heittäytyä avuttomaksi, mutta sairaala on sellainen paikka, että vaihtoehtoja ei vaan näköjään tahdo olla.

Päivällä käytiin taas katsomassa pojua, joka oli muistaakseni jo saanut letkun pois nenästä (jälleen repäistyään sen itse), ja pieni ahmipossu olikin syntynyt. Mummo veikkaili, että syömisongelma johtui siitä, että tietty nieleminen on mahdotonta, jos ei pysty hengittämään samalla (eikä vastasyntynyt osaa hengittää kuin nenän kautta), joten nenäruttu oli oikenemassa hyvää tahtia. Nenusta tuli kuulemma myös ällöjä vihreitä palleroita ulos aivastellessa, joten nyt alkoi tahti parantua. Poika söikin tupla-annoksia koko viikonlopun. Koetin imetystäkin, mutta eipä tuo maito ollut vielä noussut suuremmin (pumppailin osastolla nelisen kertaa, kerran sain 2ml aikaan pipettiin pojalle vietäväksi).

Reissun jälkeen meikäläinen sai siirron osastolle 15, jossa jaoin huoneen kahden vanhemman naisen kanssa. Mukavia rouvia onneksi, ilta meni siinä sitten rauhallisesti. Siirron sain, sillä synnäri oli täyttynyt ja osaston 13 yksityishuonetta tarvittiin äidille, joka pystyi vierihoitamaan pientään. 

Lauantai: 

Itse pääsin lauantaina kotiin. Käytiin siis Juhanin kanssa vielä kerran pyörimässä katakombeissa ja samalla sopimassa lastenosastolla, että menisin sinne yöksi opettelemaan pojan kanssa toimimista yökköjen kanssa. Vilhon bilirubiiniarvot olivat nousseet mittauksissa, joten lauantain poika vietti sinivalon alla. Oli hassu pitää häntä sylissä valokäärössä, kuin kengurupussissa.

Omalta osastolta sain nipun reseptejä ja epikriisin hoidoistani matkaan, ja matka kotiin alkoi. Täytyy sanoa, että ulkoilma maistui melkoisen mukavalta melkein viikon sisäilyn jälkeen, ja olihan tuo jännä nähdä kuinka paljon kaikki voi muuttua viikossa. Maanantaina oli vielä täysi talvi, lauantai näytti keväältä suline teineen ja ruskeine ja osin sulaneine lumivuorineen.

Yöllä pääsin sitten viimeinkin kokemaan vierihoidon mukavuuden. Vaihtelin vaippoja, koetin imettää ja nukuin äärimmäisen epämukavasti sohvalla tyynykasan päällä (tuossa vaiheessa laskeutuminen makuulle ja sieltä nouseminen ilman mekaanista sänkyä oli mahdottomuus). Vilho osoittautui hurjan helpoksi pojuksi jo tuossa vaiheessa, joten lasku tulevaan oli ainakin kohtuullisen pehmoinen.

Sunnuntai ja maanantai:

Näinä päivinä vaan odoteltiin. Käytiin molempina päivinä kerran katsomassa poikaa parin tunnin ajan, sitten meikäläisen voimat loppuivat ja oli pakko lähteä kotiin parantelemaan. Päätin, etten tunne syyllisyyttä siitä, etten voi olla pojan kanssa koko aikaa, sillä oikeasti on meille molemmille vaan parempi, jos en ole väsynyt ja kipeä, kun hän oikeasti pääsee kotiin. Maanantaina poika olisikin ollut jo valmis lähtöön, mutta rankan synnytysrunnomisen takia lääkäri oli tahtonut vielä pääultran kaiken varmistamiseksi. Mokomia tehtiin vain tiistaisin, joten vielä piti odotella yksi päivä.

Tiistai: 

Tiistai on meikäläisen uusi maanantai, viikon paras päivä! Vilho pääsi kotiin, ja vihdoin koko perhe oli koossa. Osastolta saatiin hyvät ohjeistukset ja kasa lappuja ja lasku (tulihan tuo reissu kalliiksi, 6pv minusta ja 6pv Vilhosta, yhteensä 390e... Onneksi muu neuvolatouhu on ilmaista.). 

Osastolle olin saanut mukaan ensimmäisen onnistuneen rintamaidonkin, n. 50ml pumppauksen hyvää ternimaitoa. Olin ylpeä tuotoksesta, ja poika vetikin sen nassuunsa erittäin tyytyväisenä ennen matkaa. Sitten hops jättihaalariin, turvakaukaloon ja matkaan kohti kotia. Autossa oli mukavan rauhallista, ja ensimmäisten tärinöiden jälkeen poika nukahtikin koko matkaksi. 

Kotona oli sitten hyvä olla ja opetella yhdessäoloa.

Valmiina kotimatkaan, päällä prinssivaatteet ja mummin kutomisia.

Isi on hassu! Ja on oman mamman maito vaan hyvvää.

Meirän pieni Alien facehugger...

Kodin omassa pesässä ensimmäistä kertaa.