Äidin paha on paha äiti

Terve taas pahanmielenpostaus. Kirjoitan tämän alta pois, niin ehkä saan kirjoitettua mukavempia juttuja myöhemmin. Tulossa kuitenkin olisi raportointia haasteista ja ihana postaus pojan touhuista. Jaksaisi vaan alkaa.

Olen vähän umpikujassa tämän blogini kanssa. Aluksi kirjoitin, mitä mielessä oli. Sitten tätä on alkanut lukea läheiset ihmiset, joille en välttämättä toisaalta haluaisi paljastaa kuinka huonosti minulla oikeasti menee. Haluan kuitenkin kirjoittaa omaa pahaa oloani pois johonkin, ja vaikka joskus kirjoitinkin toista blogia juurikin pahoja oloja varten, en sinne haluaisi enää poistailla. Sitä ei edes lukenut kukaan, onneksi. 

On nöyryyttävää, että suku tietää, kuin säälittävä raakki oikeasti olen. Vaikka eipä minuun kukaan ole koskaan uskonut muutenkaan. Katselen vierestä, kun itseäni monta vuotta nuoremmat serkut valmistuvat ilman mitään temppuiluja. Oman graduni valmistumiseen uskoo tuskin enää kukaan, kaikkein vähiten minä itse. Silti yritän hymy korvissa selittää kaikille livenä, että kyllä se valmistuu, on vaan vähän vaikeeta... Joo joo, olen vaan niin surkea, juurikin se sama surkea läski pieni tyttö, johon kukaan ei uskonut vuosia sittenkään, eikä tule uskomaan vastedeskään. Miksi uskoisi, kun en ole mitään koskaan saavuttanut. Olen edelleen se rumin, lihavin epäonnistuja.

Poika on leimautunut isäänsä. Hän saattaa saada kanssani itkukohtauksia, joihin auttaa vain isin syli. Itkun yllättäessä koitan antaa tuttia tai pulloa tai syliä, eikä auta. Sitten vaan luovutan, istun apaattisena ja katson huutavaa lasta kunnes isi tulee pelastamaan ja kaikki on taas hyvin. En jaksa liikuttaa itseäni, enkä edes halua. Joku voisi liioitella sitä, kuinka vähän tekee lapsensa eteen, mutta minä en liioittele, kun minä en oikeasti tee. Juhani on pojan kanssa 70% ajasta, minä en tee mitään tai hyvin vähän. En jaksa, en halua, en pysty. Hoen vaan päässäni kuinka paska äiti olen, kuinka olen idiootti, kun edes haaveilen toisesta lapsesta, kun en selvästikään pysty hoitamaan edes tätä yhtä. Ainoa lohtu asiassa on se, että ainakin isän ja pojan suhde on hyvä sitten vuosienkin päästä.  

Luen liikaa suomi24:n perhe-foorumia. Vastailen muka viisaasti, ja samalla haaveilen siitä, että kirjoittaisin kaikki pahat asiat, mitä mielessä liikkuu, jotta ne kunnon äidit siellä netin toisella puolella haukkuisivat minut pataluhaksi, kuten ansaitsen.