Ensimmäinen viikko kotona

Vikke täytti tänään kaksi viikkoa. Ihan selvästi huomaan pienen käden jo kasvaneen ja painon nousseen selvästi. Paljon on mahtunut tähän ensimmäiseen kotiviikkoonkin, eikä kaikki valitettavasti ole ollut pelkkää kivaa. Onneksi suurin osa on ollut leppoisaa, mutta on muutama hetki, jotka nyt ovat toistuneet jo liian usein, ja soisin niiden loppuvan pian, kun alkaa hermot palaa. Katsotaan...

Nämä asiat ovat olleet kivasti:

Vikke on rauhallinen. Itkut itketään vain kun on oikeasti asiaa, ja itkun saa aina loppumaan hyvin lyhyeen nostamalla pojan olkapäälle. Poika kyllä remuaa ollessaan virkku, ja tahtoo olla virkuimmillaan välillä vain viiden aikaan aamuyöstä, mutta jospa se rytmi siitä kääntyisi leppoisammaksi. 

Me saadaan nukkua varsin mukavasti. Vikke kun varoittelee heräämisestä äänekkäällä tuhinalla ja meuhkaamisella puolta tuntia ennen heräämistä, joten äiti ehtii siinä sitten valmistautua nousemista varten. Vastikkeen jälkeen unet venyvät pojalla usein jopa yli neljän tunnin, joten torkkuja ehditään ottaa tarpeen mukaan vallan mainiosti.

Sukulaisia on käynyt paljon. Oma äitini tuli käymään viime keskiviikkona, toi kaikkea kivaa pojalle ja meikälle (mulle lehtiä luettavaksi ja pari hametta oleiluun, pojalle mahdottoman kätevän yövalon ja ihanan fleece-puvun, kasteliinan ja pöytäliinan nimiäisiä varten), puuttuvat kaksi tuolia keittiön pöydän ääreen, ja lähti torstaina. Torstaina kävi Juhanin setä lapsineen ja perjantaina taas Juhanin vanhemmat, sisko ja mummo kävivät päivävierailulla. Miehen vanhemmilta saatiin myös melkoinen turvarahasto poikaa varten, ja nyt onkin kova mietintä, että mitä rahoilla tekisi, säästäisikö esim. Kultapossutilin tyyliselle vai käytetäänkö tarpeen mukaan vai mitä, kun inflaatio on tyhmä ja syö rahan arvoa. 

Raskauskilot on nyt kahden viikon jälkeen kotipuntarin mukaan kadotettu kokonaan. Sinne meni 16kg (vaikka 4kg jäikin poikaan ja yksi kilo istukkaan ja hukattuun muuhun verimähmään laitokselle) melkoista kyytiä, ja tämä on taatusti meikän elämän eka kerta, kun tämä kroppa tekee jotain oikein.

Juhani on auttanut pojan hoidossa todella reilusti. Meille on nyt tullutkin kai jo tapa siitä, että minä hoidan yövuorot ja isä ottaa pojan aamulla kymmeneltä hoteisiinsa ja hoitaa häntä (eli syöttää ja vaihtaa vaipat) kunnes äiti on saanut nukkua pari ylimääräistä tuntia. Ihan kätevästi tuo on toiminut, vaikka J onkin joutunut olemaan paljon yliopistollakin.

Kantoliina on mahtava. Opettelin käyttämään sitä eilen, ja on kyllä ihana pystyä istumaan rauhassa tai tekemään kotihommia toisen tuhistessa rauhassa rinnalla. Vähän on vielä opettelua pojan sujauttamisessa liinaan, mutta eiköhän tuohon treenaannu nopeasti. 

Nyt viikon jälkeen alkaa olla energiaa jo vähän enemmän. Tänään pesin kolme koneellista pyykkiä, yhdet tiskit, leivoin banaanikakun, join teetä kahden kaverin kanssa (eri aikoihin), istuin koneella turhaan, järjestin liinavaatekaapin ja säilytysastiakaapin ja petasin puhtaat lakanat meidän ja Viken sänkyihin. Särkylääkkeitäkin on mennyt vain yksi, toisen taidan ottaa yötä vasten varmuuden vuoksi.

En ole ollut masentunut vielä yhtään. Ensimmäinen viikko synnytyksestä oli mahtava, tunsin itseni henkisesti terveeksi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Myöhemmin puhun tässä postissa pahoista oloista tällä viikolla, mutta ne eivät ole olleet masennusta, joka on sentään plussaa, vaikka ne olot ovatkin olleet todella, todella pahoja muuten.

Mikä on tympinyt vähän:

Vikellä on pitkän yhtäjaksoisen kohtuasennon jäljiltä selkeä toispuoleisuus pään kääntämisessä, joten varsin vasemman rinnan käyttö syöttövälineenä on välillä varsin tympeää. Poika kun tahtoisi väkisin katsella juuri pois rinnasta, joten pää pitää ikävästi usein pakkokääntää rinnalle. Oikea puoli sentään menee kohtuullisesti.

Jouduin piikittämään maharöllöön Klexanea kymmenen päivää. Sain verenohennelääkkeen, koska alku-bmi:ni oli reilusti yli 30, joka oli alaraja, ja koska minulle tehtiin iso leikkaus. Veritulpan riski oli siis suuri, kun kaksi useammasta määreestä täyttyi, joten yörk, piikkiä käteen vaan. Onneksi viimeinen piikki meni toissailtana, eikä tarvitse enää kirvelyttää mahaansa. Inhasti huomasi, että maha alkoi herkistyä tai sitten leikkauksenjälkeinen mahan turtuneisuus katosi nahasta vähitellen, kun kolmena viimeisenä iltana piikki vaan sattui, kun ekat eivät oikeastaan tuntuneet kirvelyä lukuunottamatta miltään.

Sängystä nouseminen on vaikeaa. Ekoina päivinä kotona opettelin laskeutumaan sänkyyn käsien varassa, nouseminen taas on ollut jotain täysin epämääräistä, johon tekniikka ei vaan auttanut. Tunsin itseni aluksi usein koppakuoriaiseksi, joka on kaadettu selälleen. Onneksi Juhani on ollut suurimmaksi osaksi aikaa auttamassa, ja vähitellen nouseminen ei ole enää sattunut mahaan. Silti edelleen tympii välillä nousta imettämään yöllä, kun selältään on oikeasti vaikea päästä ylös käyttämättä alavatsalihaksia.

Vaipparalli. Eka viikko, 70 vaippaa. Koska pojalla ei ole vaippaihottumaa ja muutenkin iho on ollut hyvä, sain äidiltä neuvon, ettei vaippaa kannata vaihtaa aina suoraan kakankaan jälkeen. Tämä on ihan hyvä, koska poika ei näytä siitä heti hötkyävän, ja monesti on mennyt vaippa heti uusiksi vaihtoon, kun poika plöröilee 30min sisällä jopa kolmekin kertaa. On helpompi ja halvempi odottaa se ylimääräinen 30min ja vaihtaa sitten. Tuomitkaa rauhassa. Kestovaippoihin vaihdetaan, kun tuo määrä puolittuu, toivottavasti.

En pysty nukkumaan kyljelläni. Jossain luki, että keisarin jälkeen tuntuu kuin suolet valahtaisivat ulos jos kyljellään koittaa olla, joka on erittäin osuva kuvaus. Olo on jo paljon helpompi kuin aluksi, ja pystyn olemaan hetken kyljelläni, mutta en todellakaan halua tehdä sitä vielä pitkään aikaan pitkiä aikoja. Odotan edelleen sitä hetkeä, kun voin taas olla mahallani, mutta siihen menee vielä aikaa.

Tikkienpoisto oli inhottava kokemus. Yksi tikki oli kamalan tiukalla, muut lähtivät kohtuullisen vähällä irvistelyllä, mutta yrk, ei enää toiste, jooko?

Nämä kyrsivät ihan oikeasti:

Imettäminen. Välillä olen tuntenut jopa erittäin suurta vihaa imettämistä kohtaan. Vikke ei välillä ota kiinni ollenkaan, ja silloin taistellaan. Ensimmäisenä päivänä sain tunnin itkukohtauksen, kun poika vaan ei saanut kiinni rinnasta ja hermostuin ja tuli paha olla. Juhani onneksi lohdutti, mutta olo oli kamala, ja varsinkin, koska olin siihen asti onnistunut yrityksissä lastenosastolla aina ja oli muutenkin ollut tosi hyvä olo. Yhtäkkiä olin taas pohjalla. Lisäksi minulta ei tunnu tulevan takamaitoa kunnolla ollenkaan, tai vaihtoehtoisina kertoina poika vaan nukahtaa ennen takamaidon herumista, joten hänpä jää sitten aina nälkäiseksi. Tietty uni pysyy hetken, mutta pian alkaa taas äkinä ruoan perään, ja eniten tuo tympii yöllä, kun on juuri saanut itsensä selälleen ja on pakko taas kammeta koppakuoriaisruho ylös. 

Imettäminen 2. En tunne sitä, kun maito tulee ulos, joten joudun nielemisäänistä päättelemään, tuleeko maitoa yleensä ollenkaan. Tänään sain pumpattua 140ml lyhyessä ajassa, joten ilmeisesti nyt on heruminen alkanut kunnolla (aiemmin 70ml on ollut ennätys tunnin aikana). Tämän kunniaksi Vikke piti etukäteen suurimmat raivarinsa tähän asti eikä 10min yrittämisen aikana suostunut ottamaan kumpaankaan rintaan kiinni ollenkaan. Vastikkeella mentiin siis taas. En aio edes yrittää täysimetystä, koska minulta palaa hermot siihen täysin. Asento ei auttanut, posken silittely ei auttanut, välillä rauhoittelu ei auttanut, poika vaan huusi ja huusi punaisena, ja lopetti sen samalla sekunnilla, kun sai pullon suuhunsa. Ja tässä on turha esittää ideana, että hän olisi hämmentynyt imuotteista tai muuta jaabajaabaa, tähän mennessä on ekaa päivää lukuunottamatta tissit jäänyt suuhun kiinni viimeistään minuutin hakemisen jälkeen oikein hyvin.

Imettäminen 3. Tämä on nyt ihan vaan henkistä, mutta onneksi kukaan ei ole tullut sanomaan vielä meikäläiselle, että lapsen parhaaksi olisi imettää täysaikaisesti. Neuvolassa kyllä täti meinasi, että "nyt jätät vastikkeen pois ja lopetat pumppaamisen", kun tikkienpoiston jälkeen mainitsin imetyksen hankalasta alusta, mutta en todellakaan aio kuunnella tuota neuvoa. Poika näkisi nälkää ilman vastiketta, ja minusta ei nyt yksinkertaisesti vaan ole istumaan kahdeksaa tuntia lypsylehmänä. Imetän, kun poika suostuu imemään, pumppaan, jos on aikaa ja ylimääräistä maitoa tuntuu heruvan, ja vastiketta annetaan, kun poika ei muuten täyty tai isi-Juhani pitää hoitovuoroaan tai äiti ei muuten jaksa tapella tissien kanssa. 

Hermostun välillä aivan liian helposti. Niin kauan kuin olen pojan kanssa kaksin, olen tyyni kuin viilipytty vaikka poika kitisisi tai ei ottaisi kiinni rintaan, mutta heti, kun Juhani on vieressä, pääni napsahtaa johonkin älyttömään pälliasentoon, ja hermostun pojan imuongelmista totaalisesti. Ihan kuin Juhanin läsnäolo antaisi luvan minulle hermostua, kun voin sitten antaa pojan hänelle ja itse raivota. En pidä yhtään tippaa siitä tunteesta, että haluaisin ravistella poikaa, että se tajuaisi ottaa kiinni rinnasta. Ajatus ei ole sama kuin teko, mutta melkoisen hirviöksi siinä itsensä tuntee. Monesti olen ajatellut tuommoisina hetkinä, että tulkaa nyt herran jumala ottamaan tämä poika minulta pois, ei minusta selvästikään ole äidiksi, kun jo ensimmäisen viikon aikana olen valmis ajattelemaan tällaista. Tunne on hirvittävä, enkä halua tuntea sitä, mutta se on tullut jo kolmesti, ja pelkään tosissani, etten pääse siitä ihan heti eroon. En tiedä mitä tehdä asialle. Olen huono äiti -olo on usein jo muutenkin, ja nuo hetket eivät auta asiaa yhtään.

Pelkään kätkytkuolemaa aivan tosissaan. Mitä siihen sen enempää, toissayönä sain itkukohtauksen ajatuksista, joten onneksi Juhani oli hereillä ja lohdutti. 

---------

Raskauden aikana mietin usein, että haluan luonnollisen synnytyksen, koska olisi törkeää minulta haluta lääkkeitä, kun naiset ovat synnyttäneet ilman niitä jo tuhansia vuosia. Nyt mietin, että naiset ovat selvinneet tästä vauva-ajasta jo tuhansia vuosia kaikkien vaikeuksienkin kanssa, joten minunkin pitäisi. Varsinkin vaikeiden ajatusten takia tunnen itseni todella vajavaiseksi ja huonoksi, koska en selvästikään tunnu yltävän yhtään siihen, mihin naiset ovat aina pystyneet. Varsinkin loppuraskaudesta ajatus siitä, ettei minusta vaan ole äidiksi, vainosi usein. Nyt se on taas mielessä, varsinkin yöllä. Paska äiti -olo ei ole kiva, ei yhtään.