Isoja kirosanoja

Nyt oli vaan pakko päästä kiroamaan. Jo useana yönä olen nähnyt painajaisia synnytyksestä. En siksi, että se pelottaisi, odotan oikeasti synnytystä lähes innolla, vaan koska on stressannut, kun ei ole "saanut" synnyttää, ja mulla sellainen odottelu menee aina uniin. Lisäksi jo monena yönä on vatsalihaksia repinyt aivan juukelisti, asennon vaihto ei käy enää pelkästään symfyysiin, vaan nyt myös lihaksiin niin, että joka ikisestä asennonvaihdosta äkisen jo ääneen kivusta. Lisäksi tänään oli lihakset niin kipeät aamulla, että nyt olen koko päivän ollut itku silmässä ja välillä ihan konkreettisesti silmät kyynelissä, kun kaikki liikkuminen sattuu.

Että sen siitä saa, kun on pari päivää aktiivisempi ja iloinen ja tekee juttuja. Heti potkitaan päähän, tai tässä tapauksessa vatsaan ja lantioon. 

Yöllä poika potkaisi kahdesti erittäin kipeästi kylkiluuhun. Onneksi tuolta on sentään tullut säästyttyä aiemmin, säälin sellaisia odottajia, joiden vaavat tekevät tuota harrastuksena.

Tällä viikolla ei vielä saa synnyttää, mutta entäs ensi?

Taas on pää ollut ihan kukkupöö-linjoilla, joten olen pyrkinyt olemaan kirjottamatta mitään. Facebookiin olen muutamana huonona päivänä avautunut pahasta mielestä ja olosta, mutta katunut sitä jälkeenpäin. Ei pitäisi julkistaa niin isolle porukalle ihan niin avoimesti, ettei mene kovinkaan vahvasti. Onneksi tänään on nyt taas ihan toisin.

Alkuviikosta ahdistuin jälleen todella pahasti, kun säryt ja tuulinen ilma pitivät kotona, Juhanikin kielsi yliopistolle lähdön, etten vaan kaatuisi. Ei ollut kivaa katsella ulos ikkunasta, kun aurinko paistoi ja pihassa pyöri koko ajan ihmisiä. Vähemmästäkinhän sitä tulisi mökkihöperöksi, ja kun vielä on näitä kipuja, niin onko tuo nyt sitten lopulta ihmekään, että oli paha olla. Eilen arki-ryhmässä olin lähinnä itkuinen ja pessimistinen, eikä mikään lohdutus tai tsemppaus meinannut mennä läpi. Tänään todellakin onneksi on toisin.

Joku voisi sanoa sekopääksi, mutta tässä vähän aikaa sitten tosiaan lähdin speksi-projektiin tuottajaksi. Kyseessä on interaktiivinen näytelmä, jossa yleisö saa vaatia musikaalinäytelmää osittain uudelleenimprottavaksi. Näyttelijöiden tulee vetää uusiksi kappale tai pari riviä dialogia, jos jostain huudetaan "omstart!", ja lopputulos on aina hulvaton. Tälläistä meikä juuri kaipaakin, ja alkuporukka on vallan mainiota. Tänään palaveerattiin toisen kerran, ja pääosin kehitettiin käsikirjoitusta eteenpäin. Melkein valmis paketti se jo onkin, ja hyvältä näyttää. Oli kivaa seuraa, hyvää ideointia ja sosialisointia. 

Kotiin pääsin sitten ja kaveri tuli käymään. Salla sai itse Eevertin n. 11kk sitten, joten aina tulee juteltua vauvajuttua. Synnytys on itsellä niin lähellä, että mistäpä muustakaan sitä tällä kertaa sitten tuli höpistyä kuin toisen synnytyskokemuksista ja mun tulevista fiiliksistä. Oma kokemus on tällä hetkellä se, että oli synnytys sitten miten kivulias tahansa, on tuleva vauva miten vaikea tahansa, on koko tuleva vuosi miten väsyttävä ja stressaava tahansa, niin mikään EI VOI OLLA enää niin kamalaa kuin tämä viimeinen kolme kuukautta on ollut henkisesti kaiken tämän kivun takia. Sanokaa ruusunpunaiseksi kuvitteluksi, mutta otan heräilyt, kipeät imetykset, vaikeat hetket, kakat ja puklut, stressin ja kaiken muun suurella ilolla vastaan tämän SPD:n jälkeen. Synnytyksessäkin todennäköisesti suutun, en panikoi. Piruako tässä enää antaa kropalleen valtaa retuuttaa minua kuin räsynukkea, tarpeekseni olen jo saanut.

Neuvolassa keskiviikkona sai symfyysimitta jälleen aivan uudet määreet. Edellinen täti mittasi senttejä 38, oma täti tällä viikolla 35cm.... Eli melkoisesti on vaava kutistunut viikossa. :D Käsialakysymys on näköjään oikeasti todella liikkuva kysymys, kun kolmella sentillä tipahti koko alaspäin. Painoa oli meikälle tullut kyllä taas, nyt ollaan 14kg huiteilla, mutta koetetaan nyt lohduttautua sillä, että mihin se lähtisi, kun ei pysty liikkumaan. Sitten vaavan kanssa kuljetaan ja kävellään senkin edestä. Muutoin oli kaikki edelleen ihan normikuosissa, vaikka verenpaineen mittaus oli vähän mitä sattuu, kun arvot heittelivät 130/91:n ja 118/90:n välillä. Alapaine saattoi olla korkea, koska olin edellisenä yönä nukkunut alle kolme tuntia koko ajan heräillen, jäin nimittäin hyvään kirjaan pitkästä aikaa kiinni ja meinasin lukaista sen yhdessä yössä kokonaan. Tässä masua ja tukkaa muuten näytille (Turvotuksen kyllä huomaa leukaperistä ja käsistä, ja onhan tuolla masukilla tosiaan kokoa. Ihan jees kuva muutoin.): 

Niin, ja tällä viikolla ei tosiaan saa synnyttää, koska isi on ollut mahdottoman kiireinen. Torstaina oli tentti, huomenna lauantaina on tentti, tänään perjantaina oli kandiseminaari ja välipalautus, ja huomenna mennään illalla katsomaan speksiä. Speksin jälkeen sitten voikin ihan rauhassa putkauttaa tenavan ulos vaikka heti, ja kyllä kiitos, mulle kyllä kävis. Tässä koetetaan manailla poikaa ulos erinäisillä keinoilla, kun tänään sain viimein pyykättyä mammapakkauksen lakanat ja harsot, ja isi tuossa juuri ilmoitti, että nyt pakataan sairaalalaukku valmiiksi. Meikä kun on sitä vältellyt tähän asti, kun en ole muka osannut valita, että minkä repun haluan matkaan... Onnistaiskohan?

Olo on tosiaan sosiaalisesta kanssakäymisestä, spekseistä, melkein onnistuneesta kuvasta ja muusta tämän päivän mukavasta sen verran voimaantunut, että tänään on ensimmäinen päivä, kun ajattelen, että eihän tässä nyt enää kauaakaan oikeasti mene, että saadaan poju masun oikealle puolelle. On muuten mukava fiilis, olen kaivannut tätä. Kuusi päivää laskettuun, kyllä on 9kk kulunut nopeasti näin loppujen lopuksi, vaikka vaikeaa onkin välillä ollut.

Missä hyvä? Hukassa.

Sokeritesti meni taas läpi ihan kohtuullisesti. Jonkinlaista heikennystä kai on insuliinien kanssa tapahtunut, kun arvot hieman huononivat, mutta rajojen alla pysytään silti vielä. Aiempi tulos oli paastosokerille 5,1, nyt oli 4,6. Tunnin arvo aiemmin oli 8,7, nyt 9,4. Kahden tunnin arvo oli aiemmin 5,5, nyt 6,5. Rajathan noissa on 5,3 paastolle, 10 ekalle tunnille ja 8,6 toiselle tunnille. 

Jos siis on makrosominen (yli 4,5kg) vauva tulossa, niin syy on sentään jossain muussa kuin mun surkeassa ruokavaliossani. Jos mun insuliinit toimivat vielä kohtuudella, niin ilmeisesti melkolailla suoraan voi päätellä, että niin ne toimii vauvallakin. Olen jo valmiiksi hävennyt ja pelännyt sitä rumaa, lihavaa lasta, josta kasvaa ruma ja lihava aikuinen, jota olen tekemässä huonon syömiseni takia, mutta tuo tulos nyt vei sitä pelkoa vähän. Jos on nähnyt Boogie Nightsin, niin siinä Phillip Hoffmannin hahmo on se kauhein pelkoni, meidän geenien surkein yhdistelmä. En viitsi kuvaa linkittää, hahmoraukka kun etoo mua tällä hetkellä. 

Pään kunto on menossa taas alaspäin. Istun vaan yksin kotona, tylsistyn ja olen pahalla mielellä. Kaikki tuntuu turhalta ja typerältä. Kämppä on sotkuinen pa**akasa, en saa siivottua. Ahdistun, itken, on paha olla. Viime viikolla leikkuutin tukan, nyt häpeän sitä täysillä, näytän idiootilta. Kävin eilen hierojalla, käytiin selkää läpi, mutta ihan samalta se tuntuu nyt kuin aiemmin. Alan taas väsyä kipuun, eikä auta, että olo on mahan takia muutenkin koko ajan tukalampi ja tukalampi.

Sanon suoraan, että elän taas vaihetta, jossa en halua sitä tulevaisuutta, mitä olen tekemässä. En halua lasta, en halua synnytystä, en halua olla miehen kans, en halua tehdä gradua. Mitäkö haluan? Haluaisin ryypätä ja ryypätä, kusta kaikki rahat taivaan tuuliin, sanoa kaikille, että "hei, kuvittelitteko te OIKEASTI, että minusta koskaan tulisi yhtään mitään?".

Sokeria! Liikaa sokeria!

Nyt on sitten alettu kunnolla tämä kerran viikossa neuvolaan -tahti. Tänään oli oma täti hiihtolomalla, joten kävin jälleen uudella ihmisellä. Onneksi oikeastaan, kun nyt sain vähän liikettäkin asioihin.

Kuukaudessa tuli tosiaan 8kg painoa lisää. Tällä kertaa ei onneksi ollut lisääntynyt, mutta ei kyllä varsinaisesti tippunutkaan, kun näytti oikeastaan samaa kuin viikko sitten. Hyvä niin, mutta ei tarpeeksi hyvä. Symfyysiluku alkaa myös olla huolestuttava, nyt ollaan jo yli 2cm yläkäyrän yläpuolella. Puhuin sitten neuvolantätille, että haluaisin ultraan, että näkisi onko pojasta tulosta sokerivauva. Kuulemma ultra-aikoja ei kuitenkaan anneta keskusneuvolasta kovinkaan helpolla, joten aloitetaan nyt sitten uudesta sokerirasitustestistä. Kaikki muut arvot kun ovat edelleen kohtuullisen normaalit, pissassa ei ollut mitään, ei näkynyt sokereita, verenpaine ihan ok ja HB:kin pysyy nyt siinä 115 paikkeilla, joten verenmyrkytystä ei tarvi pelätä. Sokeriarvot eivät kuitenkaan aina näy tuossa testissä, joten nyt sitten käyn torstaina ne tarkastuttamassa.

Se on sitten taas aamulla seitsemältä kylmää juomaa kitusiin ja hengailemaan penkille. Onneksi on viime päivinä tullut herättyä aina aikaisin ja mentyä aikaisin nukkumaan, niin tuskin tuntuu pahalta olla syömättä. Ja jos tuolla saa edes vähän selkoa siihen, onko syntymässä 5kg Michelin-ukkeli vai 4kg normaali poika, niin menen mielelläni. Viimeksi koko homma oli kuitenkin varsin helppo, ei heikottanut tai mitään, niin ei edes hirvitä. Jos arvoissa näkyy sitten jotain poikkeavaa, niin osaanpahan vähän edes säätää syömisiäni ja ehkä saadaan se lisäultrakin. Ei välttämättä olisi se käynnistäminenkään liian ison vauvan takia mikään paha uutinen, alkaa tämä masu olla kuitenkin jo melko paljon tiellä. Semmoinen lehmien utarekannatin ois aika siisti...

Naisten puolisalainen klubi?

Tällä viikolla ollaan kyllä heitelty tunnemaailman laidasta laitaan. Alkuviikosta koin yli puolen tunnin yhtämittaisen itkujakson, jonka aikana silti juttelin irkissä ja facebookissa, ja kaikenkaikkiaan tunsin itseni äärimmäisen typeräksi. Harmitti, kun ihmiset facessa koittivat tukea ja auttaa, mutta mikään ei mennyt omaan päähän läpi. Noh, onneksi sen jälkeen on ollut parempia päiviä jo kolme putkeen, eniten varmasti koska olen yllättäen taas pystynyt nukkumaan kunnolla. 

Viime viikolla elämä meni taas siihen, että saatoin herätä kahdelta yöllä ja jäädä ylös aamuun asti, ja sitten piti paikata surkeilla päiväunilla, ja kaikki tuntui vaikealta ja huonolta. Nyt on yhtäkkiä taas rytmi kääntynyt ihan ympäri, herään joka aamun n. 8.20 itsestään ja suhteellisen virkeänä. Tänään lauantaina päätin nukkua tunnin pidempään ihan tavan vuoksi, ja tosiaankin nousin sitten 9.20. Hämmentävää, kun olen koko ikäni ollut "nukun kahteen päivällä, jos vaan sallitaan, ja minähän sallin sen itselleni aina" -ihminen... 

Maanantaina sain pestyä kaikki vauvanvaatteet ja laitettua pinnasängyn valmiiksi. Samalla laitoin "lastenhuoneen" kuntoon, eli tuo yksi nurkka makkarista on nyt sitten vaaville kalustettu valmiiksi. Värimaailma on oikeasti täysi sattuma, tuo vanha peitto on kuulemma ollut Juhanin vauvapeite ja sininen norsu ja tyyny lahjat isomummilta. Hurjan söpöltä ja kivalta tämä minusta ainakin näyttää nyt, kun sain laittaa omia perhekuvia seinälle ja unensiepparin tuomaan pienelle hyvät unet. Oikeanpuoleisella seinällä näkyy Puluseni savitaulu, jonka oma äitini sai savenvalajaisotädiltäni, kun minä synnyin, ja nyt on omistus kuulemma siirtynyt minulle. Tauluraukka on tippunut kahdesti ja railoilla, mutta onneksi ei liian isoja paloja puutu. Joskus vielä restauroin sen parempaan kuntoon, mutta nyt se vielä pysyy onneksi ihan hyvin esillä näinkin. Kuvassa äiti pitää vastasyntynyttä sylissään. Pitää joskus ottaa tarkempi kuva siitä. Sängyssä on myös Ruotsi-Mööse, eli Ruotsi-hirvi.

Lääkärillä tuli käytyä tiistaina, ja olo oli jälkeenpäin kamala. Ensinnäkin sisätutkimus kävi niin kipeää, että kitisin ja älisin ääneen, ja lääkäri pyyteli anteeksi. Kyllä, paikat on vähän liian hellänä, ja joka kerta siitä sanon, mutta silti se ankka tungetaan aina sisään voimalla. Prk... Lisäksi sain tietää, ettei kohdunsuulla ole kauheammin vielä tapahtunut kehitystä, pituus on ainoastaan tippunut kolmesta sentistä kahteen. Vaikka olen saanut jo kivuliaitakin harjoitussupistuksia (oletettavasti), joiden pitäisi kypsyttää kohdunsuuta nopeampaa, on synnytys tuskin tulossa vielä pitkään aikaan. Lisäksi paino on meikäläisellä noussut tasan kuukauden aikana tasan 8kg, joka on aika hirveä määrä. Eihän se rasvaa ole, mutta ihmetyttää, miksei tuohon määrään kukaan hoitajista tai lääkäri ole kiinnittänyt yhtään enempää huomiota. Ei ole valkuaisissa ja verenpaineessa ongelmaa, kyllä, mutta ei tuokaan normaalia ole. Maanantaina on uusi neuvola-aika, ja jollei tiputusta ole tullut vähintään 2kg tuosta, niin vaadin ajan ultraan. 2kg viikossa on aika kaukana jokaisen ohjesivun ja ohjekirjan "paino saisi nousta korkeintaan 0,5kg viikossa" -säännöstä. 

Jalat ja kädet ovat tuon painon takia alkaneet turvota jopa erittäin kipeästi. Ensi viikolle sain ajan hierojalle, joka toivottavasti saa vähän lymfailtua nesteitä paremmin liikkeelle. Siihen asti pitää kokeilla juoda paljon vihreää teetä ja vettä, ja syödä ananasta ja muuta nestettä poistavaa. Kivikovat ja räjähtävältä tuntuvat pohkeet eivät tunnu kivalta, eikä jalkojen nostaminen seinää vasten ole auttanut mitään. 

Ja sitten tästä salaisesta klubista? Tässä vaiheessa raskautta on tullut huomattua, että nyt voi ihan satunnaisesti alkaa jutella ihan kenen tahansa naisen kanssa, jos myös hän on raskaana tai hällä on lapsia. Ihan kuin sitä olisi astunut uuteen kerhoon, johon ei ennen huolittu, koska tämmöinen salaperäinen kokemus puuttui. Saa toki nähdä, miten käy raskauden jälkeen, mutta tähän asti naisten yleinen avoimuus on ollut hassua seurattavaa, ja itse kun olen hyvällä tuulella varsin lörppäsuinen, ei moinen ole haitannut yhtään.

Tällä viikolla tuli myös 28 vuotta täyteen meikäläisen elämää. En oikein osannut ostaa mitään itselleni lahjaksi, parilla arvalla rapsuttelin huvia vaan. Juhani vei meidät intialaiseen syömään, ja sain taas ihanaa kanakormaa. Oikeamman lahjan saan kuulemma sitten joskus, kun sellainen tulee sopivasti vastaan, ja mikäs siinä, kun itsekin pystyin ostamaan hälle kunnon lahjan vasta monta kuuta synttäreiden jälkeen. Mulle on vaikea keksiä mitään, kun en itsekään keksi, joten eipä onneksi ole kiire moisella. Kaverin kautta onnistuin myös pääsemään parturiin, ja sinne jäi lattialle varmaan melkein 40cm tukkaa. Melkoinen kasa sitä olikin. Blondasin lopputuloksen illalla, ja nyt on naama taas ihan kummallinen katseltava. Hetki menee tottua, vaikka samanlaisen repäisyn olen tehnyt jo varmaan viisi kertaa elämäni aikana. Vielä kun saisi ihmiset uskomaan, että en leikkuuttanut helppoa äititukkaa, vaan ihan oikeasti aina vihaan pitkiä hiuksia ja kasvatan ne vain, koska muut vaativat. :P Synttärit vaan on aina sopiva tekosyy muuttaa päätään kunnolla.

Yöllä mietin synkkiä

Halusin vaan päästäni pois nämä kaksi inhottavaa ajatusta:

Tuntuu järkyttävän pahalta katsella kuvia vanhojentansseista iltisten sivuilta. Itse en koskaan päässyt tanssimaan, en saanut paria, enkä halunnut tanssia tytön kanssa, koska se olisi ollut liian iso kolaus itsetunnolle, kun kukaan poika ei halunnut pariksi. Minulla ei ole koskaan ollut kaunista pukua, eikä kaunista kampausta, eikä kaunista meikkiä. Nyt noita kuvia katsellessa ajatus on myös "hyvä, ettei ollutkaan, et ole koskaan ollut niin nätti, että olisit tuommoista voinut päälläsi kantaa". Joka ikinen lukiojuhlani meni pieleen. Ei vanhoja, abipäivillä jouduin kokemaan täydellisen hylkäämisen kavereiden puolelta, ja valmistumispäivästäkin sain vasta kuulla äidiltäni, että pukuni oli ollut hirvittävä. Lisäksi koko valmistumisilta oli täysi fiasko kokonaisuudessaan sen jälkeen, kun lähdin "bilettämään".

Olisihan se kiva, jos olisi edes jostain kohtaa elämästään muisto, jossa olen ollut edes nätti. Kaunis nyt on aivan liian kaukainen asia.

Toinen ajatus taas koskee tulevaa synnytystä. Tajusin tänään, että haluni saada luonnollinen synnytys johtuu siitä, etten koe tehneeni elämässäni mitään, mistä voisin olla ylpeä. Kandi kahdeksassa vuodessa on surkea saavutus, valmistuminen ehkä kymmenessä vielä surkeampi. Kaunis en ole koskaan ollut, en ole menestynyt töissä ja luonut uraa, minulla ei ole läheisiä ystäviä, joita näkisin usein (onneksi on muutamia ihania ympäri Suomen, mutta se ei lohduta pitkinä, yksinäisinä päivinä, joita elämäni on 95% ajasta), olen edelleen masentunut ja tuskin paranen koskaan, olen pahasti ylilihava, enkä osaa tai pysty laihtumaan.... Mikään ei vaan ole onnistunut, joka on surkeaa, kun muistan kuinka minusta olisi ollut niin paljoon silloin, kun olin yläasteella. 

Synnytys on naisen elämän kovin asia. Joten jos siitä selviäisin luonnollisesti, ihan vain itseeni turvautuen voisin sanoa, että nyt olen tehnyt jotain, josta voin olla oikeasti ylpeä. Se olisi ensimmäinen kerta tämän naisen elämässä. (Ja tietenkin tulen olemaan ylpeä lopputuloksesta, oli synnytys millainen tahansa, mutta mieluumin kokisin ylpeyttä siitä synnytyksestäkin, kuin varmasti tulevaa häpeää siitä, kun joudun käyttämään lääkeapua. Nämä ovat kaksi eri asiaa.)

Ei mulla muuta. Illalla kuvia sitten.

Olisit pitänyt jalkas yhdessä!

Joskus sitä sanotaan tytölle, että pidä hyvä ihminen jalkas yhdessä. Tämä neuvo annetaan tosin yleensä ENNEN raskautta, jotta sitä raskautta ei sattuisi. Noh, meikäläisen elämään tuo neuvo on juuri nyt paras, tässä viimeisellä kolmanneksella, ja voi, kun joku olisi antanut sen jo jouluna... Lemme explain:

Miun kipuilu sai viimeinkin, yhden itkuisen (ja muuten ensimmäisen) vauvafoorumipostauksen jälkeen selityksen. Kyse tässä on tilasta nimeltä Symphysis pubis dysfunction tai Pelvic girdle pain, riippuen siitä, keneltä kysyy ja kuka osaa kertoa. Linkkien takaa voi käydä lukemassa asiasta tarkemmin, ja suosittelen sitä lämpimästi ihan kaikille, jotka joskus aikovat hankkia lapsia ja joilla on minkäänlaisia ongelmia selän tai alaselän kanssa, tai joilla on yliliikkuvuutta nivelissä.

Lyhyesti tilanne on tämä: usein isomman trauman tai monen pienen trauman johdosta, yliliikkuvien nivelten takia, liian rasituksen, kuten nostelun tai liian rankan liikunnan tai aiempien selkävaivojen takia relaksiinin (hormoni, joka löysyttää raskauden aikana niveliä, ja näin valmistelee kehoa synnytykseen) ja kaiken tai jonkin näistä yhteisvaikutus saa aikaan lantioluiden liiallisen löystymisen ja kipeytymisen. (Ihan mahoton lause kirjoittaa oikein). Kipu on juurikin tätä, mitä mulla on ollut, eli kääntyminen sängyssä on kamalaa, autoon nousu järjetöntä tuskaa, housut saa päälle ähinällä ja kivulla, jos istuu ja nostaa jalat käsin ylöspäin lahkeita varten (sukat, voi sukat, miksi ette mene jalkoihin itsestään??!), jalan nostaminen kenkään on viheliäistä, sohvalta nousu tuskaisaa ja niin pahasti edelleen. Kaikki johtuu lantioluun väärästä asennosta/lihasten kipeytymisestä ympäriltä/symfyysin liiasta kipeytymisestä. Yllättävää kyllä en ole löytänyt mistään, että ylipaino olisi vaikuttava tekijä asiaan, mutta oikeastaan kaikki nuo kappaleen alussa olevat syyt ovat oman ongelmani takana. 

Hämmentävää on, että tämä ei ole mitenkään harvinainen ongelma, Wikipedian mukaan PDP vaikuttaa jollain tasolla jopa 45 % raskaana olevista naisista. Näin kovaksi kipu ei mene kuitenkaan suurimmalla osalla, joten voin vain sanoa olevani surullista vähemmistöä. Harmittavaa tässä on se, että jos olisin saanut tietoa esim. neuvolasta tai lääkäriltä, olisin voinut mennä jo kauan sitten fysioterapeutille tai esim. osteopaatille ja muutenkin käyttää kehoani järkevämmin tähän tilaan nähden. Hoito kun on loppujen lopuksi kohtuu yksinkertaista:

Pidä jalat yhdessä!

Eli kun noustaan sänkyyn tai sängystä pois: pidä jalat yhdessä.

Kun nouset autoon, nosta molemmat jalat kerralla.

Vältä kaikkia liikkeitä, joissa jalat erkanevat toisistaan, eli vältä portaita tai nouse ne yksi porras kerrallaan mummoaskelin.

Ota pieniä askelia.

Ja yleensä varo liikaa rasittamista, liikaa painoa nivelten päällä, kehon kiertämistä ja muita tapahtumia, joissa lantio pääsee huonoihin asentoihin.

Minä pässikkä olen noussut autoon normaalisti ja ulissut viimeisen kuukauden joka kerta ääneen, kun lantioon ja reisien sisäniveliin/hermoihin/lihaksiin/kaikkiin iskee repivä tuska, kun pitää nostaa jalat yksi kerrallaan sisään. Tänään nappasin oven kokonaan auki, otin ponnistusvoimaa kattokoukusta ja nappasin jalat yhtä aikaa sisään, ja oi, taivas aukeni, elämä on mahtavaa: SE EI SATTUNUT! Kyllä sitä tunsi itsensä tyhmäksi, mutta ei sitä oikeastaan osannut ajatella, että tuommoinen pieni asia voi vaikuttaa näin paljon.

Lisäksi olen saanut hillittyä selän kipuilua sängyssä jättimäisen tyynyarsenaalin ja yllättäjän avulla. Tyynyt eivät kauheasti aikaisemmin auttaneet, mutta nyt on yksi jättityyny jalkojen välissä (kuuluu SPD/PGP:n hoitoon myös) pitämässä lantion neutraalissa, luttutyynyn reunus masun alla ja yksi tyyny sylissä tukemassa yläselkää. Kaikki tämä on kuitenkin turhaa ilman yllättäjää eli taiteltua lakanaa selän alla. Tämän ihmeen ansiosta olen pystynyt nukkumaan jopa tunteja myös selällään ilman huonoa oloa. Eli otin satiinilakana (sen päällä on liukkaampi kääntyä) ja taittelin sen vyötärön kohdalle sopivaksi tueksi. Olen sitten selälläni tai kyljelläni, se tukee juuri oikeasta kohdasta, ja samalla se tiputtaa lantiota hitusen alemmas, joten varsinkin selällään siinä on hyvä tehdä lantionitkutuksia. Pyöritän siis lantiota joko ylös-alas, sivu-sivu tai jokaiseen suuntaan, eli manipuloin rankaa ja lantioluuta kuten kiropraktikko tekisi. Tämä saa alaselän kipualueen rentoutumaan ja jopa naksumaan, joka helpottaa kipua kovasti. Kun otan jättityynyn vielä polvien alle ja olen hassussa mutka-asennossa, on nukkuminen oikeasti tosissaan kivutonta ja jopa mukavaa.

Jospa tämä nyt olisi sitten tämän kaiken vatkuttelun ansiosta viimeinen kipuposti tähän blogiin. Pää alkoi hajota jo ihan totaalisesti, kun olen saanut muutaman pahan itkukohtauksen Juhanille, kun tuntuu, etten kohta halua enää ollenkaan lasta, kun eihän se voi olla tämän tuskan arvoinen. Mutta varmasti on, jatkuva kipu vaan tosissaan hajottaa pään. Tuolla wikissäkin lukee, että pahat SPD/PGP-kipuilijat ovat erittäin alttiita ahdistukselle, masennukselle ja kaikelle muulle moiselle. Nyt, kun on tietoa ja ainakin auttava oma hoito-ohjelma, on olokin sellainen, että kyllä tämän kanssa oikeasti selviää.

30 päivän rajapyykki tuleekin näköjään tänään vastaan. Ei ole enää pitkä aika, kun pepunheiluttelija pääsee ulos ilostuttamaan maailmaa. Poju on tosiaan ottanut tavaksi ilmeisesti heilutella takamustaan kovasti (isänsä peruja ihan varmasti, tuon puolen isovanhemmat kun ovat mahdottomia tanssijoita ja Juhani omistaa maailman parhaan ja sheikkaavimman beban ;) ), joka tuntuu hassulta tuossa kylkiluiden alla. Ei potkuja, vaan semmoista hierovaa liikettä, joka tuntuu puolelta toiselle. 

Juhanin setä kävi tänään ohiajomatkalla tuomassa meille lastenkirjoja, pussillisen pehmoleluja ja pinnasängyn, ja meikän isi tulee keskiviikkona käymään veljen kanssa, ja silloin pistetään makkarin seinälle hoitopöytä kiinni. Pitää ottaa tuolloin kuvia taas blogia koristamaan, kun alkaa talous olla jo vauvavalmiina lähes kokonaan.

Pojulta terveisiä, potkaisi juuri mukavasti. ^_^