Tällä viikolla ei vielä saa synnyttää, mutta entäs ensi?

Taas on pää ollut ihan kukkupöö-linjoilla, joten olen pyrkinyt olemaan kirjottamatta mitään. Facebookiin olen muutamana huonona päivänä avautunut pahasta mielestä ja olosta, mutta katunut sitä jälkeenpäin. Ei pitäisi julkistaa niin isolle porukalle ihan niin avoimesti, ettei mene kovinkaan vahvasti. Onneksi tänään on nyt taas ihan toisin.

Alkuviikosta ahdistuin jälleen todella pahasti, kun säryt ja tuulinen ilma pitivät kotona, Juhanikin kielsi yliopistolle lähdön, etten vaan kaatuisi. Ei ollut kivaa katsella ulos ikkunasta, kun aurinko paistoi ja pihassa pyöri koko ajan ihmisiä. Vähemmästäkinhän sitä tulisi mökkihöperöksi, ja kun vielä on näitä kipuja, niin onko tuo nyt sitten lopulta ihmekään, että oli paha olla. Eilen arki-ryhmässä olin lähinnä itkuinen ja pessimistinen, eikä mikään lohdutus tai tsemppaus meinannut mennä läpi. Tänään todellakin onneksi on toisin.

Joku voisi sanoa sekopääksi, mutta tässä vähän aikaa sitten tosiaan lähdin speksi-projektiin tuottajaksi. Kyseessä on interaktiivinen näytelmä, jossa yleisö saa vaatia musikaalinäytelmää osittain uudelleenimprottavaksi. Näyttelijöiden tulee vetää uusiksi kappale tai pari riviä dialogia, jos jostain huudetaan "omstart!", ja lopputulos on aina hulvaton. Tälläistä meikä juuri kaipaakin, ja alkuporukka on vallan mainiota. Tänään palaveerattiin toisen kerran, ja pääosin kehitettiin käsikirjoitusta eteenpäin. Melkein valmis paketti se jo onkin, ja hyvältä näyttää. Oli kivaa seuraa, hyvää ideointia ja sosialisointia. 

Kotiin pääsin sitten ja kaveri tuli käymään. Salla sai itse Eevertin n. 11kk sitten, joten aina tulee juteltua vauvajuttua. Synnytys on itsellä niin lähellä, että mistäpä muustakaan sitä tällä kertaa sitten tuli höpistyä kuin toisen synnytyskokemuksista ja mun tulevista fiiliksistä. Oma kokemus on tällä hetkellä se, että oli synnytys sitten miten kivulias tahansa, on tuleva vauva miten vaikea tahansa, on koko tuleva vuosi miten väsyttävä ja stressaava tahansa, niin mikään EI VOI OLLA enää niin kamalaa kuin tämä viimeinen kolme kuukautta on ollut henkisesti kaiken tämän kivun takia. Sanokaa ruusunpunaiseksi kuvitteluksi, mutta otan heräilyt, kipeät imetykset, vaikeat hetket, kakat ja puklut, stressin ja kaiken muun suurella ilolla vastaan tämän SPD:n jälkeen. Synnytyksessäkin todennäköisesti suutun, en panikoi. Piruako tässä enää antaa kropalleen valtaa retuuttaa minua kuin räsynukkea, tarpeekseni olen jo saanut.

Neuvolassa keskiviikkona sai symfyysimitta jälleen aivan uudet määreet. Edellinen täti mittasi senttejä 38, oma täti tällä viikolla 35cm.... Eli melkoisesti on vaava kutistunut viikossa. :D Käsialakysymys on näköjään oikeasti todella liikkuva kysymys, kun kolmella sentillä tipahti koko alaspäin. Painoa oli meikälle tullut kyllä taas, nyt ollaan 14kg huiteilla, mutta koetetaan nyt lohduttautua sillä, että mihin se lähtisi, kun ei pysty liikkumaan. Sitten vaavan kanssa kuljetaan ja kävellään senkin edestä. Muutoin oli kaikki edelleen ihan normikuosissa, vaikka verenpaineen mittaus oli vähän mitä sattuu, kun arvot heittelivät 130/91:n ja 118/90:n välillä. Alapaine saattoi olla korkea, koska olin edellisenä yönä nukkunut alle kolme tuntia koko ajan heräillen, jäin nimittäin hyvään kirjaan pitkästä aikaa kiinni ja meinasin lukaista sen yhdessä yössä kokonaan. Tässä masua ja tukkaa muuten näytille (Turvotuksen kyllä huomaa leukaperistä ja käsistä, ja onhan tuolla masukilla tosiaan kokoa. Ihan jees kuva muutoin.): 

Niin, ja tällä viikolla ei tosiaan saa synnyttää, koska isi on ollut mahdottoman kiireinen. Torstaina oli tentti, huomenna lauantaina on tentti, tänään perjantaina oli kandiseminaari ja välipalautus, ja huomenna mennään illalla katsomaan speksiä. Speksin jälkeen sitten voikin ihan rauhassa putkauttaa tenavan ulos vaikka heti, ja kyllä kiitos, mulle kyllä kävis. Tässä koetetaan manailla poikaa ulos erinäisillä keinoilla, kun tänään sain viimein pyykättyä mammapakkauksen lakanat ja harsot, ja isi tuossa juuri ilmoitti, että nyt pakataan sairaalalaukku valmiiksi. Meikä kun on sitä vältellyt tähän asti, kun en ole muka osannut valita, että minkä repun haluan matkaan... Onnistaiskohan?

Olo on tosiaan sosiaalisesta kanssakäymisestä, spekseistä, melkein onnistuneesta kuvasta ja muusta tämän päivän mukavasta sen verran voimaantunut, että tänään on ensimmäinen päivä, kun ajattelen, että eihän tässä nyt enää kauaakaan oikeasti mene, että saadaan poju masun oikealle puolelle. On muuten mukava fiilis, olen kaivannut tätä. Kuusi päivää laskettuun, kyllä on 9kk kulunut nopeasti näin loppujen lopuksi, vaikka vaikeaa onkin välillä ollut.