Väärä hälytys

Puuh. Eilinen meni sitten toiveajattelun piikkiin. Käytiin illalla synnytyspolilla tuhlaamassa 30e saadaksemme tietää, ettei mitään ollut tapahtunut tai tapahtumassa. Kyllähän se pisti vähän harmittamaan. Loppujen lopuksi ei kuitenkaan ole ihan epätoivoinen olo nyt, ja oikeasti olenkin vähän yllättynyt siitä, kuin selvisin pettymyksestä tällä kertaa. Yleensä kun olen niiden kanssa erityisen huono.

Soittelin tosiaan hoitajalle ensin, ja hän oli aika vakaasti sitä mieltä, ettei mitään ole tapahtumassa. Olisi pitänyt uskoa, mutta hän sitten sanoi, että kai te voitte tulla, niin pääsette yöksi nukkumaan. Mielenrauhan siitä ainakin sai. Mentiin paikalle ja hoitaja tutki paikat, kohdunkaula edelleen n. kahdessa sentissä ja auki juuri ja juuri yhdelle sormelle. Ei siis kummoisempia muutoksia ollut menossa. Erikoisstiksi ei värjääntynyt, joten lapsivettä ei ollut tihkunut ainakaan emättimeen asti. Hoitaja kertoi siinä sitten kuitenkin, että moni samassa tilanteessa oleva ekakertalainen ei oikeasti pysty uskomaan kuinka vedeksi lima voi mennä, ja siksi luulee sitä vesien menoksi, kun limaa tulee kerralla vähän enemmän. Kertoi, että eräs gynekologikin oli tehnyt saman virheen jopa. Joten en sentään ainoa ole, vaikka pikatutkimuksen jälkeen nolotti ja hävetti, kun yleensäkin lähdettiin koko reissulle. (Asiaa ei auttanut se, että vastaanottava hoitaja oli aika epäsympaattinen, enkä yhtään tykännyt tytön luonteesta.)

Hoitaja pisti masun sitten kuitenkin vielä kuunteluunkin, masun ympärille pistettiin pari kuminauhaa ja niihin kaksi lätkää kuuntelemaan sydänääniä ja supistuksia. Puoli tuntia oli tarkoitus maata laverilla kyljellään, jotta saatiin käyrä aikaan. Pojan sydänäänet pompsuttelivat 106 ja 165 välillä (237 täytyi olla virhe, kun siinä vaiheessa laite hukkasi äänet hetkeksi kokonaan) ja suppari-toko oli korkeimmillaan 27 (skaala ylsi sataan asti, joten pieniä supistuksia olivat nuo). Puolen tunnin aikana ehti käydä kaksi supparihuippua, joten opin siinä samalla sitten ainakin tunnistamaan ne. Nyt tiedän ainakin vähän, mitä on odotettavissa. 

Pahin oli kuitenkin edessä, kun kylkiasento kovalla laverilla sai vanhan tutun suoliluukrampin esiin. Viimeiset kymmenisen minuuttia ulisin ja pidätin itkua, kun kramppi meni koko ajan pahemmaksi ja pahemmaksi. En uskaltanut nousta kuin vasta lopuksi, kun en tiennyt saako niin tehdä niiden lätkien kanssa. Olin pari edeltävää päivää pystynyt liikkumaan varsin reippaasti ja kivuttomasti, mutta kun siitä laverilta lopulta nousin, meni itse seisomaanpääsyyn varmaan minuutti, otin pienenpieniä tipuaskelia ja koko symfyysi ja alaselkä olivat aivan hellänä. Pois pääsin hyvin, hyvin hitaasti ja viime yönä nukkuminen oli jälleen äärimmäisen tuskallista, kun symfyysi oli niin ärtynyt. Että ei mennyt ihan kuten Strömsössä tuo reissu...

Tänään aamulla ja tuossa äsken on limatulppaa nyt sitten tullut ulos aika reilusti. Ehkä se hoitaja onnistui sen verran ronkkaisemaan paikkoja, että vähän alkoi kohdunkaulakin heräillä paremmin. Jospa tässä ei siis enää montaa päivää menisi, vaikka tänään ei ole supistuksia enää ollutkaan yhtään.