Tänään olisi se päivä. Laskettu aika. H-hetki. Maali. Tuskinpa tänäänkään silti tapahtuu mitään.
Eilinen oli kamala. Jossain vaiheessa iltapäivää löysin itseni vaan istumasta, katsomasta jotain sarjaa ja itkemästä, ilman mitään kunnon syytä. Itkin ja itkin. Juhani sattui juuri tulemaan kotiin, onneksi, ja pääsin syliin. En edes muista, mitä puhuin, jos puhuin. Jossain vaiheessa päivällä aikaisemmin riehuin taas facebookissa, ei edelleenkään pitäisi.
Aamulla oli ollut neuvola, mutta mitäpä niillä tiedoilla tekee enää. Painoa +16kg, jälleen +2kg viikossa. Verenpaineet kohtuulliset. Hemoglobiini 126. Symfyysi 37, sydänäänet normaalit. Käynnistystä ei anneta etuajassa kivun takia, ei ainakaan Oulussa. Tapeltiin kotimatkalla, tai jotain huutoraivoamista siinä oli.
Elän Groundhog dayta. Jokainen päivä on erilainen, mutta lähtee aina samasta pisteestä, mikään ei parane, kierre ei koskaan lopu. Tai olen Sisufus, joka päivä kivi lähtee mäen alta ylöspäin, ja joka päivä se vierii jälleen takaisin alas, rangaistus ei lopu koskaan. Mieli on niin musta, että vaikka kuinka tiedän sen järjettömäksi, en usko enää, että lapsi syntyy ikinä, vaan elän kauhuelokuvan helvetissä, johon minut on pistetty kitumaan lopuksi ikuisuutta, koska olen niin paha ja huono ihminen.
En jaksa tänään tukiryhmään. Ainakin toinen kahdesta muusta raskaana olleesta on jo saanut lapsen, viime torstaina. Myös seuraamieni blogien alta on löytynyt synnytyksiä. Oma paha olo velloo niin paljon, että olen lähinnä vihainen ja kateellinen, eikä sellainen ole reilua kellekään. En halua nähdä uusia vauvoja, kun oma ei tule ikinä.
Yöllä poika möyrysi mahassa hassusti. Silloin jaksoi herätä hetkeksi tunne, että kaikesta huolimatta rakastan tätä lasta valtavasti. Ehkä hän pystyy sitten olemassaolollaan kääntämään pahan hyväksi. Vielä, kun voisi löytää uskon siihen, että se päivä tulee vielä joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti