Hieman henkilökohtaisia yksityiskohtia pääni sisällöstä

Olen mietiskellyt tämän postauksen aihetta ja tyyliä jo monta päivää. Edellisestä kirjoituksesta on aikaa, joten on totta kai jo vihdoinkin hetki kirjoittaa edes jotain. Vähän vaan meinaa tänään olla mieli matalalla, niin kirjoittaminen häikkää. Nukuin aivan liian pitkään, puoli kolmeen asti päivällä, joten tänään ei oikein mikään ole tuntunut etenevän. Eilen ja toissapäivänä olin auttamassa vaalihommissa, ottamassa ääniä vastaan yliopistolla, joten oli kivaa ja sosiaalista. En vaan saa edelleen sosiaalisuutta ja itseäni tasapainoon, joten näköjään morkkispäivä tulee väkisinkin, vaikka se kuinka tyhmää olisikin.

Yliopistolla on nyt tullut hengattua pikkuisen enemmän muutenkin, kun sain vihdosta viimein gradua liikuteltua vähän eteenpäin. Litteraatti eli kokousaineistoni kirjalliseksi versioksi saattaminen on vihdoin valmis, joten nyt olen päässyt analysoimaan sitä. Pääsen alleviivailemaan papereita eri värisillä kynillä, joka on jostain syystä äärimmäisen tyydyttävää hommaa. Tykkään noista alleviivailukynistä, kalenterikin on tarpeen mukaan niiden väreillä koodattu. Litteraatin lisäksi olen taas alkanut selailla kirjoja, joten tässä pian voisi alkaa oikeasti kirjoittaakin jotain. Ehkä sitten ahdistaa vähän vähemmän, kun vanhemmat kyselevät gradun kuulumisista. Siinä sitten koittaa sanoa jotain, että kyllä se joskus valmistuu. Ehkä...

Viime viikolla oli neuvolakäynti, jolloin käytiin tätin kanssa läpi voimavarakyselylomake. Vähän huolettaa, että tuleeko koko loppuraskaus ja sitten varsinkin imetysaika olemaan yhtä synkkää kuin nyt. Inhottaa, kun äiti toitottaa, kuinka kuulostan muka normaalilta raskaana olevalta naiselta, kun sanon olevani oikeasti todella masentunut. Kiitos vaan tunteideni mitätöinnistä, voisitko vaan joskus kokeilla empatiaa? Ei normaali raskaana oleva nainen piilottele kotona, käy suihkussa pakolla, vihaa peiliä (asiaan mitenkään liittymättä väistämätön lihominen, vaan koska sieltä peilistä näkyy minä) ja muuta oikeasti vaikeaa, mikä vie kyvyn tehdä yhtään mitään normaalia. Pistää vihaksi moiset kommentit. Tosiaan, masennukseni lysähti jälleen ainakin sinne keskivaikean tasolle, jos ei jopa vaikean rajoille. Ahdistus- ja paniikkikohtauksiakin on ollut, joten näitä ja muita sitten tuli käsiteltyä neuvolassa. Aloitin kevyen mielialalääkityksen, jotta paha masennus ei vaarantaisi kokonaan vauvan tulevaisuutta. Kyllä se on pahempi vaara kuin lääke, joka on todettu turvalliseksi, ja eikös sen pitäisi olla tärkeintä, että äidillä on edes jotenkin hyvä olla itsensä ja elämänsä kanssa?

Masennus on inhottava aihe kirjoittaa julkisesti, mutta haluan sen silti tässä avata esille. Elämäni on ollut vaikea, lapsuuteni ja nuoruuteni varsinkin, joten ei niistä heti pääse yli ja ympäri. Raskaus vielä on tuonut kaiken esille entistä rajummin, joten hoitoja on nyt sitten jos jonkinlaista mukana elämässä auttamassa. Neuvolantäti ehdotti myös perheryhmää, jossa kokoontuu viitisen perhettä, joilla on elämässään ollut vaikeuksia alkoholin kanssa. Itse en ole alkoholisti, mutta suvussa sitä on liikaa, joten en pidä pahana ajatuksena kokeilla tällaista vertaistukea. Odottelen tässä yhteydenottoja ryhmän vetäjiltä, niin katsotaan saisinko siitä apua ja tukea uuden elämän opettelussa. Onhan tässä ollut iltoja, että harmittaa, kun ei voi ottaa yhtä tai kahta, mutta pelkoani alkoholismista hälventää onneksi terapeutti, joka sanoo, että ei halu tarkoita sitä, että olisin alkkis, koska en oikeasti joudu pelkäämään sitä, että alkaisin pämpätä päätä täyteen tai tissuttelemaan raskausaikana.

Mitähän tässä muuten? Sain eilen ensimmäisen kommentin siitä, että masu alkaa näkyä. Alkaahan se vähän, viimeinkin, vaikka itse vieläkin miellän sen enemmän näyttävän siltä kuin olisin lihonut, eikä varsinaiselta raskausmahalta. Pieni kelluskelee edelleen poikittain syvällä tuolla alamasussa, joten vielä taitaa mennä aikaa, vaikka kohta ollaankin puolessa välissä. Kyllä, varmasti ehdin kyllästyä siihen mahaan vielä, mutta kuten olen jo sanonut, olisi se silti jo kiva. Vielä tässä odotellaan myös ensimmäisiä potkuja, vaikka möyryämisen olen jo huomannut viikko pari takaperin. Tai pidän sitä möyryämisenä, kun mahassa välillä muljuaa hassusti. Pieni treenaa kuperkeikkoja.

Kaverilla oli tässä vasta synttärit, joilla pääsin tapaamaan kahta vauvelia. Oli kivaa, mutta tuli vähän kurja olo, kun käsi kipeytyi ihan heti pojan kannattelusta. Tästä sain onneksi pontta lähteä salille, ja siellä on jo pari kertaa tullut käytyä. Huomenna voisi taas circuittiin, kun on kiva vetäjä ja edellisesta kerrasta on nyt viikko. Treeni tulee tarpeeseen, niin jaksan sitten paremmin raskauden lopun, synnytyksen ja kaiken sen jälkeen. Vuoden tauon jälkeen tuntuu hyvältä uskaltaa, jaksaa ja pystyä taas liikkumaan, ja olen tyytyväisempi itseeni. Tämäkin on hyvä ja mieltä parantava asia, tästä pitää olla tyytyväinen.

P.S. Paino ei ole vieläkään oikeastaan noussut. Jännää, mutta hyvä, sillä ylipainoa on sen verran, että nousu saisikin jäädä sinne 5kg luokkaan maksimissaan. En stressaa, vaikkei jäisi, mutta suurin onnistuminen olisi, jos jäisi.

Ensimmäiset hankinnat!

Olen tässä hetken odotellut lisää kirjoitusmateriaalia ilmestyväksi. Tämä varsinainen pöpylä kun nyt ei oikein ota ymmärtääkseen, että hänen pitäisi jo näkyä. Eli kateellisena katselen vauva-foorumien vauvamasukuvia, kun toisilla on nätit muhkut jo kymppiviikon jälkeen, eikä tämä oma näy vielä mihinkään. Vaikka niinpä tuota oma äiti kertoi, etten minäkään näkynyt pitkiin aikoihin, kun naapurin neidin vauva oli jo kunnolla edustamassa. Synnyttiinkin samana päivänä, joten ei se masun koko kerro välttämättä mitään. Kateilen silti, masu olisi niin hirmuisen kiva asia jo olla. Eipä tuo painokaan toisaalta ole noussut vielä kuin ehkä juuri ja juuri samoihin lukemiin, kuin missä oltiin ihan alkuraskaudesta, vaikka syön välillä ihan miten sattuu. Onneksi kuitenkin näin, tosin voisi nalkaa tässä vähän enemmän natustella porkkanoita pullan sijasta...

Toisaalta mun toinen masuosa on alkanut vähän pöljäksi. Eli näin raskauden kunniaksi mun hankala mahani päätti äityä laktoosi-intolerantikoksi. Juustot ja jogurtit onneksi menee ihan normina, samaten muut happamat maitotuotteet, mutta puhdas maito piti vaihtaa laktoosittomaan. Onneksi laktoositon on ihan saman makuista kuin normaalikin, jos ei jopa parempaa, joten hyvillä mielin sitä tulee juotua, vaikka hinta onkin reilusti korkeampi. Saattaa jäädää raskauden jälkeen tavaksikin, ehkä se auttaa muutenkin tuohon mahan temppuiluun. Koskaan en suoraan maitoon ongelmiani kohdistanut, kun läheskään aina ei mennyt maha sekaisin maidosta, mutta ei tuosta varmasti haittaa ole vastaisuudessakaan.

Sitten niihin hankintoihin. Jotenkin olen pitänyt rakenneultraa ja sukupuolen toteamista semmoisena rajana, että sitä ennen en tahdo hirveämmin mitään ostella. Kyseinenhän tapahtuu kuitenkin vasta 10.11., ja tilaisuuksiin pitää tarttua, kun ne nenun eteen ilmestyvät, joten nyt on tullut jo vähän jotain haalittua. Ensimmäisenä saatiin siis talouteen babysitteri. Kaveri oli käynyt ostamassa moisen Hulluilta päiviltä, ja kotiin kantaessaan ihmetellyt laatikon painavuutta. Sieltä olikin sitten paljastunut kaksi sitteriä, ja kun talouteen on tulossa vain yksi vaavi, niin toiselle piti sitten keksiä tekemistä. Kyseinen sitteri oli maksanut 30e, netistä tilattuna ilman hullua tarjousta 45e, ja tuskin oli tarkoitus Stokkallakaan myydä noita kahta yhden hinnalla, joten hups oho niille. Päädyttiin hinnan puolitukseen, ja 15e maksusta meillä on nyt keinusitteri. Itse ainakin tykkään, että tuo on hurjan söpö, väri on kiva ja kuviot sopivat kummalle tahansa.
Seuraavaksi sain sitten mummoltani ihanan myssyn, jolla on isäni tuotu aikoinaan synnytyssairaalalta kotiin. Tuli hirmuisen nostalginen olo, kun tuo keltainen pieni hattu on yli 50 vuotta vanha. Kuvan otan siitä sitten, kun se on oman pikkuisen päässä ja matkalla ollaan kotiin.

Kolmas ostos on uusi pesukone! Mun elämäni eka oma vaatteidenpesukone! Prismoissa on menossa järkky tarjous, 529e Rosenlew hintaan 299e. Ei siis ihme, että kyseinen kone oli mennyt alta aikayksikön ja myynyt itsensä loppuun jo varmaan keskiviikkona, kun tarjous alkoi tiistaina. Sitä kuitenkin tulee Limingantulliin lisää, joten käytiin siellä eilen tilaamassa ja maksamassa oma kone. Saadaan se tänne sitten marraskuun alussa, ja mie varmaan istun mokoman kanssa vessassa ekan pari tuntia juhlimassa, kun enää ei tarvitse roijata pyykkivuoria toiseen taloon pestäväksi. En yhtään tykkää, kun pyykkitupa on pihan toisessa talossa, joten meillä on tahtoneet pyykit aina kasaantua niin, etteivät pesun jälkeen meinaa telineeseen mahtua. Nyt on sitten oma, jolla pestä aina kun tahtoo. Tuon 1-6kg kone, joten ihan heti sekään ei täyty, ja kun se on edestä täytettävä ja korkea malli, niin saan sitten käyttää sitä hoitopöytänä. Tämän idean vuoksi tartuin tuohon tarjoukseen heti, kun sen näin (Ja sattumalta näinkin, onneksi, kun isän luona kävin ja siellä luin mainoksia. Kotona meillä kun on ovessa mainoskielto). Korkeutta tuolla on siis 85cm ja leveyttä 60cm, joten pienenä vauva ei ihan hetkessä pääse pyörähtämään reunan yli, eikä minun tarvitse kyyristellä selkä kipeänä. Sitten isompana vaipat menee varmaan sängyllä tai lattialla helpoiten, mutta näin aluksi pidin tuota ratkaisua paljon parempana kuin hoitopöytää, jolle ei välttämättä olisi tilaa tai jota ei tulisi kunnolla käytettyä. Monikäyttöisyys on avainsana.

Voi ihana isi ja isien jutut

Lueskelen tässä yön kuluksi vauvafoorumilta juttuja isien parhaista sutkautuksista. Aamupäivästä otin päiväunet, niin itsellä ei uni nyt osu silmään, joten noiden juttujen kautta on mukava mietiskellä tuota sängyssä tuhisevaa omaa tulevaa isiä. Harmittaa, kun en hänen parhaita sutkauksiaan ole niin tarkkaan pistänyt muistiini, että osaisin tuommoisiin foorumiketjuihin niitä lainailla, mutta muutamia tulee mieleen meiltäkin.

Tällä hetkellä suosikkijuttuja meillä on SuperMuna. Jonna kävi tässä kuukausi takaperin Helsingistä käymässä ja oli napannut minulle lahjaksi Munasolu-pehmon. Kuuluu siihen bakteerisarjaan, missä on erilaisia söpöjä pöpöjä ja muita kehossa löllyviä minijuttuja. Kyseessä on siis tämän kappaleen alla kuikuileva rusettipää. Munis hengaa meillä eteisen hyllyn ylimmällä hyllyllä punaisen Angry Birdin kanssa ja tarkkailee maisemia. Mies tässä vähän aikaa sitten pohdiskeli tätä meidän nopeaa lisääntymistärppiä. Itse aikoinaan tuumailin, että hänellä täytyy olla kyllä superspermaa, kun heti nasahti. Pohdinnan jälkeen isi mietti sitten Muniksen innoittaman, että mitä jos se olikin mun supermunasolu, jonka aikaansaannosta kaikki on. Tämän vuoksi on nyt sitten projektina vielä joku päivä pykätä Munikselle viitta, kun pitäähän supermunasolulla olla sankarin tunnusmerkki...

Muutenhan Juhani on ihanan kivasti kärryillä tästä raskaudesta. Jossain alkuraskauden ekojen viikkojen aikana tutkiskelin miehen uutta puhelinta, Samsungin Galaxya, jossa on ties mitä vitkuttimia ja vempaimia ja erilaisia applicationeita. Löysin ilmaisohjelmana raskaustietopaketin, joten ehdottomasti se piti lisätä Angry Birdin kaveriksi listoille. Sitä ollaan nyt sitten molemmat tarkkailtu, ja selvästi isikin katselee vauvan kehitystä kuvista ja joka viikon lyhyen tietoiskun mitoista, kun milloin on verrattu vauvaa nutturiin (Can I has anuttur nuttur on meidän vanha yhteinen vitsimme, kyse on siis nektariineista. ), milloin muihin hedelmiin.

Meillä ei isi myöskään hyväksy sikiöväkivaltaa. Minä kun läiskyttelin mahaani muuten vaan, ja kiellon jälkeen vielä riiviömäisyyttäni lisää, niin heti tuli paheksuvia katseita ja käsky lakata pahoinpitelemästä vauvaa. Onneksi on tätä luontaista rasvakerrosta, niin ei läpsyttely ihan heti taida pieneen asti tuntua. ;)

Parasta on mies, joka jokainen päivä osoittaa ihan vahingossa eri tavalla miksi häntä kannattaa rakastaa.

Äitinpentu sairastaa...

Nooh, ehkä tuo otsikko kertoo jo kaiken, mutta lisäillään nyt kuitenkin vähän yksityiskohtia. Tänä syksynä en siis onnistunut pelastamaan itseäni D-vitamiinilla, vaan sain ihan rehellisen kunnon flunssan. Viime syksynä kunnon kuuri tepsi, enkä vuoteen ole sairastellut mitään. Nyt on taas olo jotain ihan muuta, mutta onneksi olen niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan sairasta pitkään.

Perjantaina alkoi kurkku kipuilla, pieni kaktus sinne tuntui pesiytyneen. Lauantaina olin sitten kurkkukipuinen ja köhäinen. Sunnuntaina kurkku hellitti, mutta nokka alkoi kutista. Ja auta armias, kuin mulla osaakaan kutista, kun flunssa iskee. En tiedä mistä johtuu, mutta allergioita en omista. Se kostautuukin sitten flunssassa, kun ihan koko pärstän kaikki limakalvot kutiavat vuorotellen, yhtä aikaa, kahden tai kolmen komboissa tai yleensäkin vaan ihan helvetillisesti! Korvia kutittaa niin, että tökin niitä tikuilla ja pumpulipuikoilla, joskus ihan tahalteen tärykalvolle asti. Silmiä kutittaa, ja niitä pitää hangata. Nokkaa kutittaa luonnollisesti, ja niistäminen ei aluksi auta mitään, kun ei ole niistettävää. Ja viimeisenä ja pahimpana suu. Uargh... Ensinnäkin olen vauvasta asti rouskutellut poskilihojani flunssassa, eli mokomat kai turpoavat sairastaessa. Sinne ne sitten jäävät hampaiden väliin, ja joskus on ihan pottupeltoa koko poskimaa. Ikenet taas tulee raadeltua ties millä, kynsillä, neuloilla, kaikilla, missä on kulmia.... Pahimpina päivinä ei sitten ei-kutinahetkellä tee mieli pestä hampaita, kun ovat reppanat niin hellinä. Ei, ei ole oikein kivaa... x)

Tänään ja eilen sitten taas on tullut niistettyä varmaan puoli litraa mönjää, kutina tulee ja menee ja yleensä vaan on uskollisesti kiusana, mutta onneksi ei enää kurkkua kutita. Huomisesta ei tiedä. "Onnekkaana" ihmisenä kun en myöskään saa ikinä kuumetta, joten sitä sitten hilluu puolikuntoisena kotona tai jossain, mihin nyt jaksaa raahautua.

Raskauden kannalta tämä sairastaminen on ollut jännä kokemus, kun on ensi kertaa elämässään joutunut miettimään, että mitäs tropinpoikasta sitä nyt suuhunsa pistääkään. Buranat sun muut oli heti alkuun pois, mutta onneki Paratabs auttoi kunnolla. Echinafors auttoi kurkun kanssa ja ihana, ihana apteekintäti antoi paketin Panadol Hotia, joka toimii kuten Paratabs, mutta on mukavaa, kuumaa juomaa. Helpotus on siis löytynyt, ja varsinkin, kun sain jatkaa Loratadinin ottamista kutinaan. Kyseinen on siis hyvin halpaa allergialääkettä, jota säilytän aina kotona ihan vaan tämän flunssakutinan varalta. Netti antoi hassun ristiriitaista tietoa, joku kieltää ja toisaalta taas Ratiopharm lupaa käyttää. Apteekissa osattiinkin kertoa, että kielto raskausajan käytöstä on turha, joillakin valmistajilla mukana ihan vaan byrokratian vaatimien muutosten takia. Tuttu ja käytetty lääke, turvallisesti voi nauttia.

Helpottaa mahdottomasti mieltä, kun saa kaikkeen niin helposti varmuuden, eikä tarvi kärvistellä ihan mahdottomissa tuskissa ikävän olon kanssa.

Muuten aletaan olla odotusajan kanssa jo voiton puolella. Ruoka maistuu taas lähes normaalisti, vaikka muutamia kummia pelkoja onkin vielä (kotona en meinaa uskaltaa juoda teetä, mutta muualla kylläkin. What's up with that??). Masu ei vielä näy ulospäin, vaan lähinnä kaikki tuntuu turvotukselta tai liian laiskamässäilyn painonnousulta. Tämä valmiina ollut ylipaino varmasti pitääkin mahan piilossa vielä hetken, kun kohtu lienee edelleen takaisemmassa asennossa. Ainakaan lääkäri tai ultraaja eivät maininneet sen mahdollisesta kääntymisestä, joten vauvamasua voin joutua odottamaan vielä pari viikkoa. Jännää olisi kyllä jo nähdä se oikeasti, mutta ehkä vielä hetken malttaa...

12+4 -> 13/13+1 eli nyt ollaan jo hurjan isoja!

Edellisestä postauksesta on jo paljon aikaa, mutta sen pitikin antaa kulua. Olo on ollut viime aikoina kamalan paha, ja tuntui kuin hormonit vihaisivat kroppaani. Masennus oli pahana ja viime viikonloppuna käytiin pohjalla istumalla flegmaattisena koko päivä telkkarin äärellä. Onneksi tämä viikko on ollut hurjan paljon parempi ja energisempi, joten nyt on mukava kirjoitella kivoja kuulumisia.

Tällä viikolla on nyt sitten tosiaan tapahtunut kaikkea oikein jännää. Maanantaina minulle soiteltiin lääkäristä, että neuvolalääkärini on mukana pilottihankkeessa, jonka vuoksi minun ensi viikon aikaani pitäisi siirtää. Mainitsin, että on ollut huono olo ja haluaisin juttelemaan kuitenkin pian, joten kiltti täti lupasi jättää vuoroni paikalleen. Puolta tuntia myöhemmin sain kuitenkin soiton, jossa hän kertoi, että voisinkin mennä käymään juttelemassa jo keskiviikkona! Sain siis aikaisemman vuoron (ja valittaminenko ei muka kannata?), ja nyt on ensimmäinen lääkärikäynti takana.

Aluksi luonnollisesti katsottiin kaikki normijutut: paino oli tippunut vähän (ei se etominen näköjään ihan päästä keksittyä ollut), verityypiksi varmistui B Rh- (eli jossain vaiheessa minusta otetaan ylimääräisiä kokeita ja ehkä annetaan vasta-aineseerumeita, ettei vereni vahingoittaisi sikiötä), hemoglobiini oli loistava 137 (appelsiinimehu on pelastanut anemialta, kun en ole oikein mitään rautapitoista pystynyt syömään. Eli sentään on jotain imeytynyt.), ja muuten kaikki oli ihan kuten pitikin. Lääkärin kanssa sitten juteltiin ongelmista ja sovittiin, että tarkkaillaan tilannetta. Sitten oli alapäätutkimuksen aika, piti ottaa papa-näyte ja tarkastaa muuten, että kaikki on kunnossa.

Helpommin sanomatta kuin tehty. Koko tilanne lähinnä huvitti ja näin jälkeenpäin naurattaa. Ilmeisesti taaksepäin kallistunut kohtuni on halunnut temppuilla, joten kohdunkaulani oli kierähtänyt osin kohdun taakse ja hyvin ylös ja kaus. Metsästys siis alkoi. Ensin lääkäri kokeili ankannokalla, joka oli ihan liian lyhyt. Sitten testattiin, löytävätkö sormet sitä pohjan napukkaa. Sitten piti hakea avuksi neuvolahoitajamme Ritva, joka piteli tavaroita lääkärin metsästäessä. Taas koitettiin ankkaa, sitten niitä metallisia spatuloita, uudestaan metallisia, jälleen sormilla ja sormet meinasivat unohtua sisälle, kun lääkäri pohti vaihtoehtoja (tässä vaiheessa meinasi naurattaa, kun parin sekunnin pohdinnan jälkeen lääkärillä käväisi hämmentynyt ilme ja sormet piti ottaa pois) ja lopulta sitten metsästettiin sitä vilahtelevaa mutta oi niin karkulaista kohdunkaulaa sokkona. Eli ehkä tuli näyte, ehkä ei, mutta päällisin puolin sentään kaikki oli kunnossa. Ronkloti ronkloti, piti siinä vähän oikeasti pidätellä naurua.

Tänään sitten käytiin niskaturvotusultrassa. Matka oli hurjan pitkä, miksi lienee pistetty noinkin keskeinen laitos Maikkulaan. Meiltä tuli bussilla matkaa yli 30min, joten vähän puudutti istuskella sinne ja takaisin. Perillä meidät otti vastaan hurjan mukava rouva, ja sitten alettiin kuvailemaan sikiötä. Kuvaa katsottiin sekä masun päältä että emättimen kautta, joten kaikki tuli tarkasti mittailtua ja tarkastettua.

Ja siellä se meidän tenava uiskenteli kuin vanha tekijä. Hirmeä vilinä kävi välillä, kun jalat vispasivat, kädet vähän vilkuttelivat ja taisi sieltä muutama reisivenytyskin näkyä. Pyöriä jaksoi pikkuinen myös, ihan kuin olisi itseään halunnut esitellä oikein kunnolla. Harmillisesti ei saatu kuvaa kokonaistenavasta, mutta tuossa alussa on nyt sitten ihan oikeasti meidän vaavan profiili nassusta. Siellä näkyy sievät kasvonluut, kun toinen kölliskeli hetken rauhassa. Kaikki muukin oli kuten piti, turvotusta oli 1,6mm, joka on kuulemma oikein ok, pää/peppumitta vanhensi pientä vähän ensimmäisestä mittauksesta ja kaikki elimet ja sormet ja varpaat ja komea selkäranka olivat paikoillaan. Kuultiin myös sydänäänet ekaa kertaa yhdessä, ja oikein komealta kuulostivat. Pulssi oli tänään 154, kun lääkärin kuunnellessa oli 148-150. Liekö siis pieni ollut päiväunilla keskiviikkona, kun isi ei päässyt mukaan kuulolle, ja nyt oli mainio aika pistää kunnon show pystyyn.

Ultran jälkeen olo oli kyllä varsin jännä. Isi-Juhani hihitteli ja oli vähän kahden vaiheilla, että pitäisikö virnistellä hölmönä vai kenties vähän panikoida. Enemmän se kyllä sinne ilon puolelle meni, ja samaten itselläkin. Nyt tämä odotus vaikuttaa taas vähän konkreettisemmalta, kun on nähnyt pienen pyörivän väkärän huiskuttelemassa. Pitkät koivet on lapselle ainakin tulossa, joten eiköhän sieltä uimari tosiaan tule isinsä koulutettavaksi.

Muuten raskaus on mennyt jo paremmalle puolelle, eli toinen kolmannes on alkanut ja näköjään jo vähän pidemmällä kuin luulin. Huono olo on alkanut väistyä, vaikka vieläkin on monia ruokia, joita ei tee mieli syödä. Ehkä sitä oppi vaan vähän nirsoksi, kun Ben&Jerry-jäde kyllä maistuu, mutta pihviä ei jaksa paistaa. Hups.... Masuun ilmestyi viime viikolla pari pientä raskausarpea, joka oli hyvä aloitusmerkki rasvailulle. Muuten ei oikein omasta mielestä masu vielä näy, vaikka toki kohtupallero tuntuu ihan selvästi, kun masua kokeilee.

Gradukin on muuten edennyt ihan pikkuisen. Olisi kiva, jos oikeassa elämässä olisi tuommoisille jutuille prosenttilaskuri, kuten peleissä monesti on. Veikkaisin, että nyt olisi ehkä 7% tehtynä, kun olen viimeinkin saanut käytyä läpi tuon feminismiteoksen, joka oli ideapohjana graduani varten. Huomenna menen käymään vierihoidossa graduohjaajani kanssa, joten saan taas uuden jutun ja uuden dediksen hoidettavaksi.

Noususuhdanteista elämää, parisuhde on taas vähän tasaisemmalla ja lempeämmällä pohjalla ja koulujututkin taas maistuvat. Suurin paha ovat meikäläisen kylmät varpaat, joita mieluusti lämmittelen Juhanin jalkoja vasten, kun illalla mennään nukkumaan. Toinen tosin on herkkä kutiamaan ja herkkä kylmälle, joten voihan sen irvistelyn ja kiljumisen kuvitella... Miten niin kiusaan toista tahallani? ;)

Paha olla vol.2

Tekisi mieli potkia autojen laseja pa**aksi. Tekisi mieli hajottaa kaikki talon lautaset. Tekisi mieli heitellä äijää tavaroilla. Tekisi mieli vetää pää täyteen viinaa, että olisi edes joku syy sille, miksi herään joka aamu pahaan oloon, päänsärkyyn, henkiseen ja fyysiseen oksetukseen ja joka paikassa tuntuu vaikealta ja ikävältä.

Eli ei tämä raskaus edelleenkään tunnu mitenkään kivalta. Syöminen on tuskaa, kun mikään ei mene alas, tai jos menee, niin siitä tulee 115 % varmasti joko maha kipeäksi tai muuten äklöttävä olo. Energiaa ei ole, ei myöskään halua tehdä yhtään mitään. Päätä ja niskaa särkee aivan koko ajan. Sängyssä ei pysty makaamaan kunnolla suorassa, kun kohdun ympäristöön sattuu. Viime yönä vaihdoin asentoa, ja tuntui kuin jotain olisi revennyt, kun sattui pari minuuttia. Tosi kivaa. Not...

Seuraavaan ultraan on vielä kaksi viikkoa, lääkäriin kolme.

Oiskohan se tota vai oiskohan se tätä??

Tässä näin elokuun lopun kunniaksi ajattelin nyysiä artistin mielikuvan katkiksen tilasta. Vau.fi on kiva sivusto, kun sieltä voi kurkkia joka viikon kehityskulun kuvineen.

Tuollattinen pikkuinen siis jo on, alkaa näyttää ihan ihmiseltä jo. Ollaan muutettu alkiovaiheesta sikiövaiheeseenkin, ja kohta alkaa hurja kasvuspurtti, kun enää ei tarvitse uusia elimiä kehitellä. Itse olen tykännyt käydä lukemassa useamman kerran viikossa, että mitä milläkin viikolla tapahtuu. Parin viikon päästä ollaan sitten jo vaaravyöhykkeen ulkopuolella myös, ja päästään siihen odoteltuun "vähän helpompaan vaiheeseen".

Olen tässä viime aikoina pohdiskellut, että kumpikohan tuolta mahtaa olla tulossa. Jotenkin on sellainen kumma kutina, että tämä olisi tyttönen. En tiedä, mistä moinen aavistus on tullut, mutta jotenkin olo vaan on semmoinen. Ajatus vähän hirvittää, ja oikeastaan selvitin itselleni vasta tänään, että miksi. Meillähän jako on ollut tämmöinen, varmaan aika normaali, että itse toivon enemmän poikaa ja Juhani enemmän tyttöä. Tiedän haluavani vähintään kaksi lasta, luultavasti mieluiten kolme, joten molempia toki tahdon. Jotenkin vaan tahtoisin vanhimmaksi pojan, kun itse olen vanhin ja tyttö (luonnollisesti...), ja jotenkin olen aina kaivannut isoveljeä. Samaten tosin kaksoissiskoa, mutta kaikkea ei voi saada.

Kuitennii, tajusin tässä, että miksi tytön saaminen pelottaa: en osaisi kasvattaa tyttöä. Minua ei koskaan kasvatettu tytöksi kunnolla. En osaa näyttää nätiltä tai tuntea itseäni naiselliseksi. Meikkaamaan opettelin yksin, kuukautiset tuli ja ostin omat suojat, rintsikat ei olleet kummallinen asia, eikä tytön murrosikä muutenkaan ikinä oikein koskettanut minua kauheudellaan, vaikka kasvoinkin varsin naisellisen malliseksi. Se vaan ei koskaan järkyttänyt, ja ihmettelin aina tarinoita siitä, että murkkuiästä ollaan ihan kauhuissaan. Miksi? Noh, kuitenkin. Joskus yliopiston edetessä aloin käyttää hameita useammin kuin pakollisen kerran vuodessa ja ostin korsetin ja meikkailin gootisti, kun lähdin baariin. Että tokihan sitä tyttömäisyyttä oli mukana. Mutta jotenkin koin itseni aina ulkopuoliseksi naisten seurassa, ja niin koen edelleen. En osaa sitä sosiaalista normistoa, ja aina katselen kateellisena vierestä, kun jossain on kihertävä nais- tai tyttöporukka omien juttujensa kanssa. Minäkin tahdon, mutten tule koskaan oppimaan. Niin miten sitten se tyttö kasvatetaan?

Omassa lapsuudessani oli paljon pahoja asioita, mitä en halua oman lapseni elämään. Yksi niistä pienimmistä on tuo, etten osannut olla kavereiden kanssa tyttönä muiden joukossa. Joten toki se nyt sitten pelottaa, että mitä jos, mitä jos? Muutenkin välillä on niin pelkoja, että vauva-parka menee pilalle. Kaikkihan me tavallaan ollaan pilalla, mutta että koska tein jotain pahasti väärin? Sietämättömiä ajatuksia. Varsinkin, kun tiedän itsestäni, että voisin olla niin paljon muuta kuin olen, jos omat vanhemmat eivät olisi törpänneet niin pahasti asioita. Jospa meillä sitten tuo ihana tuleva isi osaa pelastaa äitin pöljäilyiltä.

Muutoinhan lapsesta saa tulla, mitä hän haluaa ikinä ollakaan. Homo tai hetero, taiteilija tai urheilija tai teknikko, tyhmä tai viisas, kotikissa tai matkailija, ihan mitä vaan, kunhan kunnioittaa muita ja elää niin, ettei tahalleen satuta ketään. Toki tulee painostusta, että sitten oikeasti harrastetaan juttuja ja tehdään asioita (jälleen, ettei kävisi kuten laiskalle äidille :P ), mutta lapsen motivaatiota mukaillen ja kehittäen.

Isoja päätöksiä jo nyt, eikö? Ehkä vähän liiankin. Mutku meikä tahtoo aina tietää kaiken valmiiksi... :)