Olisit pitänyt jalkas yhdessä!

Joskus sitä sanotaan tytölle, että pidä hyvä ihminen jalkas yhdessä. Tämä neuvo annetaan tosin yleensä ENNEN raskautta, jotta sitä raskautta ei sattuisi. Noh, meikäläisen elämään tuo neuvo on juuri nyt paras, tässä viimeisellä kolmanneksella, ja voi, kun joku olisi antanut sen jo jouluna... Lemme explain:

Miun kipuilu sai viimeinkin, yhden itkuisen (ja muuten ensimmäisen) vauvafoorumipostauksen jälkeen selityksen. Kyse tässä on tilasta nimeltä Symphysis pubis dysfunction tai Pelvic girdle pain, riippuen siitä, keneltä kysyy ja kuka osaa kertoa. Linkkien takaa voi käydä lukemassa asiasta tarkemmin, ja suosittelen sitä lämpimästi ihan kaikille, jotka joskus aikovat hankkia lapsia ja joilla on minkäänlaisia ongelmia selän tai alaselän kanssa, tai joilla on yliliikkuvuutta nivelissä.

Lyhyesti tilanne on tämä: usein isomman trauman tai monen pienen trauman johdosta, yliliikkuvien nivelten takia, liian rasituksen, kuten nostelun tai liian rankan liikunnan tai aiempien selkävaivojen takia relaksiinin (hormoni, joka löysyttää raskauden aikana niveliä, ja näin valmistelee kehoa synnytykseen) ja kaiken tai jonkin näistä yhteisvaikutus saa aikaan lantioluiden liiallisen löystymisen ja kipeytymisen. (Ihan mahoton lause kirjoittaa oikein). Kipu on juurikin tätä, mitä mulla on ollut, eli kääntyminen sängyssä on kamalaa, autoon nousu järjetöntä tuskaa, housut saa päälle ähinällä ja kivulla, jos istuu ja nostaa jalat käsin ylöspäin lahkeita varten (sukat, voi sukat, miksi ette mene jalkoihin itsestään??!), jalan nostaminen kenkään on viheliäistä, sohvalta nousu tuskaisaa ja niin pahasti edelleen. Kaikki johtuu lantioluun väärästä asennosta/lihasten kipeytymisestä ympäriltä/symfyysin liiasta kipeytymisestä. Yllättävää kyllä en ole löytänyt mistään, että ylipaino olisi vaikuttava tekijä asiaan, mutta oikeastaan kaikki nuo kappaleen alussa olevat syyt ovat oman ongelmani takana. 

Hämmentävää on, että tämä ei ole mitenkään harvinainen ongelma, Wikipedian mukaan PDP vaikuttaa jollain tasolla jopa 45 % raskaana olevista naisista. Näin kovaksi kipu ei mene kuitenkaan suurimmalla osalla, joten voin vain sanoa olevani surullista vähemmistöä. Harmittavaa tässä on se, että jos olisin saanut tietoa esim. neuvolasta tai lääkäriltä, olisin voinut mennä jo kauan sitten fysioterapeutille tai esim. osteopaatille ja muutenkin käyttää kehoani järkevämmin tähän tilaan nähden. Hoito kun on loppujen lopuksi kohtuu yksinkertaista:

Pidä jalat yhdessä!

Eli kun noustaan sänkyyn tai sängystä pois: pidä jalat yhdessä.

Kun nouset autoon, nosta molemmat jalat kerralla.

Vältä kaikkia liikkeitä, joissa jalat erkanevat toisistaan, eli vältä portaita tai nouse ne yksi porras kerrallaan mummoaskelin.

Ota pieniä askelia.

Ja yleensä varo liikaa rasittamista, liikaa painoa nivelten päällä, kehon kiertämistä ja muita tapahtumia, joissa lantio pääsee huonoihin asentoihin.

Minä pässikkä olen noussut autoon normaalisti ja ulissut viimeisen kuukauden joka kerta ääneen, kun lantioon ja reisien sisäniveliin/hermoihin/lihaksiin/kaikkiin iskee repivä tuska, kun pitää nostaa jalat yksi kerrallaan sisään. Tänään nappasin oven kokonaan auki, otin ponnistusvoimaa kattokoukusta ja nappasin jalat yhtä aikaa sisään, ja oi, taivas aukeni, elämä on mahtavaa: SE EI SATTUNUT! Kyllä sitä tunsi itsensä tyhmäksi, mutta ei sitä oikeastaan osannut ajatella, että tuommoinen pieni asia voi vaikuttaa näin paljon.

Lisäksi olen saanut hillittyä selän kipuilua sängyssä jättimäisen tyynyarsenaalin ja yllättäjän avulla. Tyynyt eivät kauheasti aikaisemmin auttaneet, mutta nyt on yksi jättityyny jalkojen välissä (kuuluu SPD/PGP:n hoitoon myös) pitämässä lantion neutraalissa, luttutyynyn reunus masun alla ja yksi tyyny sylissä tukemassa yläselkää. Kaikki tämä on kuitenkin turhaa ilman yllättäjää eli taiteltua lakanaa selän alla. Tämän ihmeen ansiosta olen pystynyt nukkumaan jopa tunteja myös selällään ilman huonoa oloa. Eli otin satiinilakana (sen päällä on liukkaampi kääntyä) ja taittelin sen vyötärön kohdalle sopivaksi tueksi. Olen sitten selälläni tai kyljelläni, se tukee juuri oikeasta kohdasta, ja samalla se tiputtaa lantiota hitusen alemmas, joten varsinkin selällään siinä on hyvä tehdä lantionitkutuksia. Pyöritän siis lantiota joko ylös-alas, sivu-sivu tai jokaiseen suuntaan, eli manipuloin rankaa ja lantioluuta kuten kiropraktikko tekisi. Tämä saa alaselän kipualueen rentoutumaan ja jopa naksumaan, joka helpottaa kipua kovasti. Kun otan jättityynyn vielä polvien alle ja olen hassussa mutka-asennossa, on nukkuminen oikeasti tosissaan kivutonta ja jopa mukavaa.

Jospa tämä nyt olisi sitten tämän kaiken vatkuttelun ansiosta viimeinen kipuposti tähän blogiin. Pää alkoi hajota jo ihan totaalisesti, kun olen saanut muutaman pahan itkukohtauksen Juhanille, kun tuntuu, etten kohta halua enää ollenkaan lasta, kun eihän se voi olla tämän tuskan arvoinen. Mutta varmasti on, jatkuva kipu vaan tosissaan hajottaa pään. Tuolla wikissäkin lukee, että pahat SPD/PGP-kipuilijat ovat erittäin alttiita ahdistukselle, masennukselle ja kaikelle muulle moiselle. Nyt, kun on tietoa ja ainakin auttava oma hoito-ohjelma, on olokin sellainen, että kyllä tämän kanssa oikeasti selviää.

30 päivän rajapyykki tuleekin näköjään tänään vastaan. Ei ole enää pitkä aika, kun pepunheiluttelija pääsee ulos ilostuttamaan maailmaa. Poju on tosiaan ottanut tavaksi ilmeisesti heilutella takamustaan kovasti (isänsä peruja ihan varmasti, tuon puolen isovanhemmat kun ovat mahdottomia tanssijoita ja Juhani omistaa maailman parhaan ja sheikkaavimman beban ;) ), joka tuntuu hassulta tuossa kylkiluiden alla. Ei potkuja, vaan semmoista hierovaa liikettä, joka tuntuu puolelta toiselle. 

Juhanin setä kävi tänään ohiajomatkalla tuomassa meille lastenkirjoja, pussillisen pehmoleluja ja pinnasängyn, ja meikän isi tulee keskiviikkona käymään veljen kanssa, ja silloin pistetään makkarin seinälle hoitopöytä kiinni. Pitää ottaa tuolloin kuvia taas blogia koristamaan, kun alkaa talous olla jo vauvavalmiina lähes kokonaan.

Pojulta terveisiä, potkaisi juuri mukavasti. ^_^

Poju raks, selkä poks ja auts

Sattuu. Heräsin käymään yöpissillä, kolmen aikaan jälleen kuten joka yö tätä nykyä. Seuraavan herätyksen piti olla tavan mukaan kuuden jälkeen. Pyöriminen ennen nousemista sattui tavan mukaan lantioon, kylkiasento sattuu keskiselkään ja selinasento lantioon, mutta eri tavalla. Noustessa onnistuin raapaisemaan pienen verihaavan nänniin, joten sitä kirvelee. Sänkyyn palattuani totesin, ettei kahta tuntia aiemmin otettu 2x 500mg Para-Tabs auta mitään, ei enää edes henkisenä tukikeppinä. Käännös vasemmalle kyljelle ja kipu alkoi heti repiä keskiselkää, kumartuminen eteenpäin ei auta, käsi tyynyn alla ei auta, tyyny jalkojen välissä tai mahan alla ei auta. Hops selälleen, ja jo nyt alas kiinnittynyt pojan pää repii lantioluuta niin, että jalkoja on vaikea saada hyvään asentoon ilman vihlontaa. Oikealle kyljelle kääntyessä sama kuin vasemmalla, paitsi kun koetan kikka kakkosta ja pistän tyynyn selän taakse, jotta voisin nojata etukenon sijaan taaksepäin, kun luin moistakin vinkkiä netistä. Tuloksena repivä kipu vasemmassa suoliluussa, kipu, joka tuntuu kuin joku vääntäisi suolta solmuun rautakangella ja yrittää vetää sitä lonkkakuopasta ulos. Huuto meinasi päästä,  joten oli pakko luovuttaa ja nousta, etten herätä Juhania, raukka kun ei ole nukkunut kunnolla edellisenä yönä.

Joten tässä sitä taas istutaan. Kohta alkaa alaselkää särkeä huonon konetyöasennon takia, eikä asentoon voi vaikuttaa, kun vaihtoehtona on ylävatsalihasten särky, jos koettaa olla ns. suorassa. Lantion vasen puoli tuntuu koko ajan kertoen tarinaa siitä, että ei kannata koettaa enää oikealla kyljellä nukkumista tänä yönä. Panacodiin pitää taas turvautua, kun sänkyyn seuraavan kerran uskallan. Voisin nukahtaa istualtani, mutta en tohdi kuvitella siitä syntyvää kipumäärää. 

Mutta mitäs poikaselle kuuluu? Tänään käytiin neuvolassa jälleen, ja kuulumiset oli oikein mukavat, pääosin. Tiedän, että lupasin itselleni, etten ahdistu jos paino nousee, mutta nyt kymmenen kilon lähestyessä (haha, 2kg+ viikko ei paljon naurata) meinaa itku painaa koko ajan. Syön, kun on paha olla, eikä auta yhtään, ettei pysty liikkumaan ollenkaan. Vitsiksi mennyt jo koko tämä homma, kun yritetään Juhanin kanssa nauraa sille, kuin älisen ääneen aina noustessa seisomaan tai kävellessä kaksi metriä tai tehdessä yhtään mitään. Lauantain 30min tiskaus ja pyykkienlaitto vaati sunnuntain palautumisen, jotta uskalsin tuonne neuvolaan.

Mutta takaisin pojan juttuihin. Verenpaineet ja muut vastaavat ihan normaalit, hemoglobiini edelleen vähän alhaalla, 117 näytti nyt. Retaferia siis lisää nassuun, vaikka masu ei siitä niin innostukaan. Symfyysikäyrällä ollaan edelleen oikein nätisti yläkäyrän kaaressa, joten iso poju lienee tulossa, mutta ei tässä olla seitsenkiloista jättiläistä maailmaan punnertamassa. Kuvailin uusia lantiotuntemuksia neuvolan tädille, kun on alkanut epäilyttää, että pikkumies olisi jo kiinnittynyt lähtökuoppiinsa. Lantio nimittäin kun vihloskelee nyt jo sisältä ulospäinkin (aiemmin kipu on ollut ulkoa sivuille) ja joskus pissalta noustessa esimerkiksi on vihlaissut kuin olisi kamala hätä, vaikka rakko on varmasti ihan tyhjä, niin olen epäillyt jo viikon verran, että kiinnittyminen on tainnut jo tapahtua. Täti siinä sitten masua tarkastellessa kokeili heilutella pojun päätä ja totesi, että ei se tuolla alhaalla enää mihinkään liiku, joten hyvinkin ollaan jo ainakin alaspäin asettumassa omaan koloon, kuten kiltin pojan pitääkin. Sydänäänet olivat terhakkaat, kun poju päätti ettei tänään saisi härppiä ja pisti marssiksi mahassa heti, kun täti aloitti käsittelyn, joten arvot kulkivat nätisti 140 ja 160 välillä. Potkuja esiteltiin tädille myös oikein kunnolla, jopa niin reippaasti että äipälle meinasi taas tulla vähän huono olo.

Blubbana on tosiaan melkoinen möyrijä, ja olen viime aikoina väliin ollut oikeasti jopa hieman huonovointinen mahamöllystyksen määrästä. Mukavaltahan se pääosin tuntuu, ja poju on kiltti, kun ei ole potkinut tai nyrkkeillyt vielä kertaakaan kipeästi mihinkään luuhun tai keuhkoihin, mutta joskus mekastuksen määrä yltään niin kovaksi, että kai siinä joku hermopinta alkaa vähän saamaan huonoa oloa pintaan. Hikasta hän ei tykännyt tänään myöskään yhtään, ja meikää huvitti, kun alamasussa pomppi hikkaileva pää ja ylämahassa potkittiin, kun selvästi ärsytti mokoma nikottelu. 

Mitähän sitä nyt sitten? Katsoisiko kauhuleffaa, lukisiko kirjaa, söisikö jotain vai koettaisiko nukkua? Mikään ei oikein tunnu nyt hyvältä, mutta jotain pitää valita. Surkean postauksen loppukevennykseksi tänään bongattu lolkätteily. Saapas nähdä, käykö meillä näin:

Rakastan

Torstaina alkoi kolmiosainen perhevalmennus, joka sai miettimään parisuhdetta. Ekalla kerralla käytiin läpi sitä, miten parisuhde yleensäkin toimii ja miten se tulee muuttumaan vauvan myötä. Aika paljon asioista oli semmoisia, mitä oli ainakin itsellä tullutkin jo mietittyä, mutta mukana oli myös kaikenlaista järkevää, joka loi sanallisen muodon asioille, jotka ovat ehkä vaan pyörineet päässä muuten vaan.

Päällimmäinen ajatus on nyt minulla ainakin se, kuinka onnellinen saan olla hyvästä parisuhteesta. Juhani on uskomattoman hyvä mies, ja aika monesti tuntuu, että hän on melkein parempi kuin mitä pystyn itse antamaan takaisin. Nyt varsinkin on toisen kiltteys ja lempeys korostunut, kun olen ollut niin kipeä ja kaivannut kamalasti huomiota ja huolenpitoa. Tietenkin yritän aina antaa takaisin, kehun ja ostan toisen lempijuttuja (vaikka hyvän scifi-kirjan tai suklaajätskiä), paijaan ja kiitän. Noita me tehdään molemmat normaalistikin, onneksi, ja samalla puhutaan paljon asioista. Juhani osaa kuunnella, ja mikä tärkeintä huomata oikeasti, kun tarvitsen häntä. Mitä muuta mieheltä voi kaivata? Itselle tuo jo melkein riittäisi, mutta kun tämä jaksaa käydä viikonloppuisin töissä, ahkeroida välillä yliopistolla melkein liikaakin, rentoutua yhdessä ja erikseen, olla fiksu ja järkevä, korjata asioita ja on vaan aina se, johon voi luottaa ihan kaikessa, niin tosissaan saa miettiä, että miksei tuommoisia ole kaikille naisille, kun Juhani saa sen näyttämään niin helpolta...

Kolme vuotta on meillä kohta täynnä, ja vauva aloittaa sitten neljännen vuoden kriisit. Kuitenkaan en pelkää niitä yhtään, en tämän miehen vierellä.

Pakkasia on pidelly...

Masukuvat ei kauheammin onnistuneet. Tämän tumman räpellyksen sain Gimpistä läpi, kamala punainen kaksoisleukanaama tosin piti leikata pois. Sentään saa mahasta vähän kuvaa kummiskin.

Elämään kuuluu kipua. Olen vihdoin alkanut kuitenkin koota gradun sivuja kasaan, nyt on 11/70, noin lähes valmista tekstiä. Tuohon on kyllä materiaalia vielä paljon lisää, se vaan pitää kirjoittaa auki muistiinpanomuodosta. Tuo kipu vaan taas vähän hankaloittaa, kun keskittyminen on vaikeaa tai yliopistolle liikkuminen vaivalloista. Nuo -25C pakkaset eivät ole auttaneet asiaa yhtään. Onneksi nyt vähän lämpenee. Normaalisti tykkään pakkasesta, mutta vaivalloisuus ja pakkanen eivät kulje käsi kädessä kavereina.

Tänään käytiin kaupassa, joka mun kohdallani tarkoitti 700m pyöräilyä, kaupassa tallustelua ja samat 700m takaisin kotiin. Olo oli jälkeen melko puolikuollut. Kävellen en enää kaupalle asti pystyisi, sen verta kipeää on kävely tehnyt jo tammikuun alkupuolelta. Pyörä on ainoa järkevä keino liikkua minnekään. Se vaan hengästyttää ja toki rasittaa, joten kaupassa tepastelin 10cm askelin ja kotona meni ekaan kerrokseen pääsyyn varmaan kolme minuuttia portaissa puuskuttelua. Yöllä on mahdoton nukkua kunnolla, kun asennon vaihto on "hengitä, hengitä, keskity, ota kipu vastaan, vaihda asento, hengitä, hengitä, koita tottua" -meininkiä. Lantiokipu on vähentynyt hitusen, mutta kaveriksi on tullut keskiselkäkipu. Eikä auta yhtään, että sänky on suoraan sanottuna paskimmasta mahdollisesta päästä.

Pieniä lisähankintoja on tullut tehtyä tai saatua. Alakerran naapuri antoi pari pussillista koon 3-6kk pojanvaatteita ja muutaman harson, kaverilta taas sain käsikäyttöisen rintapumpun, ja hän lupaili myös hoitokassia ja koon 2 vaippoja. Kyllähän tässä alkaa siis kivasti olla jo kaikkea. Stokkalta itse kävin ostamassa pojulle vauvakirjan, johon ensimmäiset asiat sainkin jo täytellä. Ei näköjään olisi pitänyt katsella hintoja netistä, vähän enemmän tuosta toki kalliskaupassa maksoin. Noh, sen mitä jossain säästää, sen muualla menettää... Kummiskin, tuo on varsin söpöinen, eikä siihen tule liikaa tekstiä. Itselleni ainakin oma vauvakirja on todella tärkeä, mutten usko poikien niin arvostavan äidin pitkiä lätinöitä ekoista vaipanvaihdoista ja tissivaivoista, joten tuohon saa mukavasti ja sopivasti kaikkea mielenkiintoista ja merkitsevää, mutta ei liian yksityiskohtaisesti.

Aloitin viime viikolla myös Arjen vahvuus -ryhmän. Se on kaupunkin neuvolatoiminnan järjestämä tukijuttu sellaisille äideille, jotka ovat hivenen epävarmoja äitiydestään tai muuten kaipaavat tukea ja vertaistukea äitiyteen. Oikein mukavalta vaikuttaa meidän ryhmä, kun mukana onkolme odottajaa, joilla kaikilla on maaliskuussa laskettu ja kolme äitiä, joiden lapsista vanhin on 5kk. Kerran viikossa tavataan ja jutellaan ja opetellaan äitiyttä nyt sitten jouluun asti. Oma terapia kun loppui maaliskuun loppuun, niin tuosta tulee varmasti henkireikä ja apu pahimmille viikoille. Ei kukaan meistä ole mikään luuserisekopää, joten onneksi ei tarvi itellä ahdistella, että höh, kun vein paikan joltakulta, joka sitä enemmän olisi tarvinnut, tai että en kokisi olevani samankaltaisten joukossa. Ollaan hyvin erilaisia persoonia, mutta tähän mennessä kaikki vaikuttavat empaattisilta ja mukavilta, ja vetäjätkin ovat oikein ihania, joten olen hyvin onnellinen, että pääsin mukaan.

Pienen pieni posti vaan

En ole jaksanut ottaa kuvaa masusta, vaikka viimeksi niin lupasin. Viikonlopulla on tulossa bileet, joita varten pitää sitten vähän laittaa itteään, joten pitää ottaa silloin soppeli kuva matkaan. Kumman vaivalloista muka käyttää kameraa, latailla kuva koneelle, vähän leikata ja liittää tänne. Laiskuus...

Tänään oli neuvola taas. Nyt ollaan siirrytty joka toinen viikkoiseen tahtiin. Sovittiin kaikki loppukevään ajatkin jo, olikohan siinä nelisen neuvolaa, yksi lääkäri ja viimeinen Rh- labrakäynti. Yliaikaisuusneuvolakin on nyt varattu, joten saas nähdä kuin käy, tarvitaanko sitä vai ei. Vähän toivoisin, että poju tulisi ajallaan, mutta jotenkin en usko, kun ollaan molemmat Juhanin kanssa niin myöhäisiä. 

Neuvolassa oli kaikki taas kuten pitääkin. Verenpaine 123/88, vähän enemmän kuin viimeksi, mutta olin tosi väsynyt ja ahdistunut huonosti nukutun yön jälkeen, joten en stressaa. Viimeksi oli tullut yli 2kg painoa, nyt se oli lähtenyt pois. Hämmentävää heittelyä, mutta +4kg ja risat on siis tämän hetken tulos. Ihan hyvä kai, kun poikakin on jo parikiloinen möllikkä tuolla masussa. Hb oli edelleen alhainen, 115 tällä hetkellä, enkä ollut juonut tai syönyt mitään ennen käyntiä, joten se mahtaa oikeasti olla pikkuisen alempana. Nyt pitäisi oikeasti muistaa syödä enemmän Mamavitamiineja ja rautaa, olen vaan kauhean huono muistamaan napsia niitä pillereitä. Kissatkin aina tiputtelee kaikki liuskat pöytien taakse, eikä enää tee kamalasti mieli niitä noukkia, joten vaivalloiseksi on tämäkin mennyt.

Gradu sitten taas... Noh, viime viikolla kävin kahtena päivänä yliopistolla ja sain huomata, että kivuliaasta liikkumisesta huolimatta oikeasti homman edettäminen sai pään aivan eri kuosiin. Olin kahtena päivänä kuin normaali ihminen illasta, en ahdistunut, hajoileva ja pakkoliikkeinen möllö. Pitää tällä viikolla jatkaa taas hommia kyllä tuon varjolla. Harmittaa vähän, kun en tänään päässyt, mutta selkäkipujen takia yöunet menivät, joten ei sitä vaan pystynyt aamuneuvolan jälkeen muuhun kuin tulemaan kotiin nukkumaan. Huomenna sitten uusi yritys. Teoriaosa alkaa olla melkein kasaamista vailla valmis, kun käytän kummataktiikkaa: otan tärkeän kirjan, käyn sen läpi tarralappujen kans, kirjoitan ne kohdat erilliselle tiedostolle ja lopuksi aion koota niistä sitten sen asiatekstin. Paljon ns. ylimääräistä työtähän tuossa varmasti tulee, mutta toteutan siinä periaatetta "sinun pitää tietää enemmän kuin työssäsi kirjoitat ylös, jotta oikeasti osaat asiasi". Kattoos miten käy.

Joulun satoa

Olen ollut aneeminen (hb oli viime neuvolassa 113), masentunut ja kipeä. Kauheasti ei ole tullut siis kirjoiteltua tai yleensä jaksettua edes ajatella kirjoittamista vakavissaan, edes Facebookiin tai irkkiin. Lantioluut on edelleen erittäin kipeät huonoina päivinä, mutta levolla onneksi pysyn jossain määrin liikkuvassa kunnossa. Yli 500m kävely putkeen pistää jo paikat rikki... Lisäksi masussa tuntuu inhalta, on varmaan alkanut mahalaukku jäädä pahasti puristuksiin, kun ihan minkä tahansa syöminen saa olon ällöttäväksi ja mahaan pahan olon. Raskaus ei näköjään vaan oikein ole mun kropan juttu. 

Nyt on tullut kuitenkin syötyä äippävitamiineja ahkerasti, joten rauta-arvot lienevät kohoamassa, pieni ulkoilu välillä saa pään vähän paremmin auki ja olen jälleen saanut nukuttua öitä järkevässä suhteessa (tosin on tylsää herätä 8.30, päivät tuntuu ihan ylettömän pitkiltä, valivali sniff...) ja tänään on olo ollut vähän helpompi muutenkin. Hedelmäpöytä notkuu, kun meikä vetää omppuja, banskuja, kiivejä, appelsiineja ja porkkanoita kuin hevonen (vaikka ne ei taida kyllä sitruksista oikeasti innostua?), joten ainakin jotain järkevää menee alas. Vähän on pitänyt toppuutella, kun parhaimpina päivinä on oikeasti mennyt melkein kilo porkkanoita. Himo se on tuokin. Proteiinit ei mene alas vieläkään, mutta jospa tämä hetelmäily kompensoisi hieman liikaa noussutta painoa takaisin alaspäin (ollaan jossain +6kg paikkeille nyt).

Joulusta jäi kuitenkin paljon kertomatta, joten nyt voisi käydä pitkän ja rankan, mutta hyviä muistoja jättäneen vuodenvaihteen läpi. Sain otettua kuvatkin tärkeimmistä, joten nyt voi niitäkin pistää esille.

Joulureissut alkoivat siis 20.12., kun siirryimme autolla Juhanin kanssa Ylivieskaan isälle. Sillä reissulla käytiin tapaamassa molempia mummoja (tai siis isän äitiä ja isää ja äitin äitiä), ja sain taas viedät perinteiset joulukukat. Molemmat tykkäsivät isoista valkoisista joulutähdistä, ja olin tosi tyytyväinen upeisiin kukkiin. Sellaisia on kiva viedä. Samalla reissulla korjautettiin autokin, siitä kun oli jokin jo unohtamani vastus posahtamassa (ja se posahtikin sitten, kun saatiin se isällä roikkaan killumaan), joten nyt on auto hyvässä kunnossa taas pidemmäksi aikaa. 22.12. ajeltiin takaisin kotiin.

23.12. sain aukaista äidin lähettämän paketin, josta löytyi kaikkea hirmuisen kivaa. Siellä oli naposteltavaksi pähkinöitä ja kuivahedelmiä, vanha kuva minusta, sukkia meille kaikille, pari mielenkiintoista Evita-lehteä (taidan alkaa tilaajaksi) ja vaikka mitä muuta. Kaikki oli omissa paketeissaan, joten siinä oli jo yksi pieni joululahjailtama meillä. Tässä parhaat palat, ne kaikkein ihanimmat:

Herttainen vauvanpeitto isoäidin neliöistä. Oikein sopivaa, kun mummi on itse sen tehnyt.

Myöskin itse kudotut vauvanvaatteet pojulle. Sukat, lapaset, paita ja myssy ovat toki ne perinteiset, mutta huomatkaa myös matchaavat säärystimet!

Ja nämä sitten kaikkein söpöimmät. Kommentoin noista isommista töppösistä, että mahtavat olla liian isot vielä hetken pojun synnyttyä. Näppärä mummi oli siis väsännyt nämät joulun aikana, ja saatiin ne mukaan uuden vuoden jälkeen. Tulitikkuaski osoittaa hyvin pienen koon, eli nämä menevät varmaan vain sitten siellä synnärillä. Mutta hellanlettas nämä on ihanat!

24.12. Juhanilla oli viimeinen aamujako (hän siis jakaa postia viikonloppuisin), joten sinä aamuna lähdettiin sitten ajelemaan kohti Rovaniemeä. Alku ei ollut hyvä, minä kun sain änkytyksenkin aiheuttavan pahan paniikkikohtauksen aamulla pakatessa, mutta onneksi ajaminen rauhoitti hermoja. Minä kun olen ajelijatyyppiä, niin annoin Juhanille ratin vasta viimeisen 50km ylittyessä, että sain pidettyä yliaktiivisen pääni kuosissa. Perillä anoppilassa joulu meni mahtavasti. Paikalla oli Juhanin sukulaisia, ruokaa oli paljon ja se oli herkkua ja tekemistä riitti vähän liikaakin. Juhanin äiti Eva teki mahtavat jouluruoat itse, ja suurensuuren aterian jälkeen jaettiin kasa lahjoja. Joulupukkikin kävi muorinsa kanssa rokkaamassa, Helgaletit vaan heilui svingin tahtiin. Lahjoja myö saatiin ihan mahottomasti, kuten kaikki muutkin. Mukana oli mm. Muumi-mukit (mie sain Nipsun, Juhnu taas hattivatteja), uudet isot pyyhkeet, sukkia, kirjoja, musiikkia... Juhanille mie olin koonnu isyyspakkauksen, josta löytyi mm. nuuskusuojain (eli uimarin nenäklipsi), kumikäsineitä öklöjen kakkojen varalta, ei-kertakäyttöiset korvatulpat helpottamaan aikaisia aamuja, pari pulloa Tehoa ja suklaata synnärille ja pitkiä öitä varten, I <3 Dad -sukat pojulle ja pari mielenkiintoista vauvakirjaa: Mies hoitaa vauvaa ja Vauva - Omistajan opas. Molemmat ihan huippuja kirjoja, kannattaa katsastaa jos tulee vastaan.

Välipäivinä tosiaan valoitin edellisessä postauksessa mainitun Tottarakan laen, ja sitten olinkin aika kipeä. Onneksi Juhanin setä vaimoineen tarjoili riista-aterian (oli itse metsästettyä teertä ja erilaisia itse kalastettuja kaloja graavattuna, herkullisia marjoja ja mukavaa keskustelua pitkin iltaa), jonka jälkeen pohdiskeltiin joukolla pojun tulevaa nimeä. Melkoisia ideoita siellä kyllä lenteli, mutta kattoos nyt mihin päädytään... 27.12. lähdettiin sitten ajelemaan takaisin kotiin, kun syyllisyys jo painoi kolmen yön jälkeen, kun kissaparat olivat joutuneet viettämään täällä Oulussa joulunsa ihan yssin. Matkalla poikettiin Haaparannan kautta, kun Ikea kutsui kuuluvasti. Sieltäkin lähti matkaan vaikka ja mitä jännää, tässäpä kaksi parasta:

Erittäin kätevä hoitopöytä makkariin. Minen tykkää semmoisista isoista ja usein turhista rotiskopöydistä, joten tämä on hyvä, kun sen saa taittua seinälle pois tieltä.

Soiva Ruttu-Kettu! Tämä soittaa Rockabye babya, ja soittelen sitä lähes joka ilta masulle. Poju on jo tottunutkin musiikkiin, sillä ihan selvästi masusta aletaan koputella vastaan, kun kettu alkaa soida. Meikä fanittaa, ja luonnossa ketustin on vielä söpömpi. 

Kotimatkalla tehtiin vielä jännäilyä, eli kun oli yö ja hyvin hyvin pimeä, oli ihan pakko pysähtyä tien varteen kuikuilemaan tähtitaivasta. Ja mikä näky se olikaan, nähtiin varmasti kiljoona tähteä ja linnunrata siinä samalla. 

Välipäivät vietettiin kotona ja uunna vuonna käytiin katsomassa parin kaverin kanssa kaupungin ilotulitus. Meikä ei ollut vielä kunnossa, kun kilometri autolta torille ja sama takaisin pisti loppumatkasta itkettämään. Vuosi vaihtui (tulitus oli Oulussa tänä vuonna jo kahdeksalta, vähän hassusti mutta itse tykkäsin) sitten Juhanin ja Harrin kanssa lautapeliä (itse ostettu joululahja Ankh-Morpork) pelaillen ja vohveleista nauttien. Mukavaa oli, ja naapurustokin rauhoittui paukuttelun kanssa jo ennen unille menoa.

2.1. lähdettiin sitten viimeiselle reissulle varmasti pitkään aikaan, eli suuntasimme nokkamme jälleen autolla, tällä kertaa kohti Toijalaa ja meikän äitiä. Alkujaan meidän oli tarkoitus lähteä Tallinaan reissun aikana, mutta onneksi se jäi toteutumatta. Tallinna olisi kuulemma ollut täynnä venäläisiä näiden juhliessa uutta vuotta paljon mieluumin kuin joulua, ja meikän kunto ja väsymys vaan alenivat pitkän ajomatkan ja reissaamisen jälkeen, joten lopulta suunnisteltiin vain Toijalan ympäristöön. Pääsin käymään Valkeakoskella tätiä ja kummipoikkaa moikkaamassa, ja Tampereella shoppailemassa lisää vauvajuttuja. Bella Bambinasta löytyi kivat äippäfarkut, imetyspaita ja imetysliivit, joissa rinnat ei jäädy kuten tavallisissa. Olen ihan ihastuksissani, kun ulkona ei käy kipeää. Otetaan noista päällyvaatteista kuvaa sitten seuraavaan tekstiin, niin saadaan masupäivitys sitten siinä samalla. Paikan ehdottomasti paras löytö oli kuitenkin vahinko. 

Oltiin jo poistumassa liikkeestä, mie olin maksamassa ostoksiani, kun Juhani löysi muutamat vaunut ulko-oven viereltä. Yksissä oli mahtava teleskooppivarsi, joka on meille ehdoton pakko vaunuihin, kun tuo isi on 194cm pitkä. Emmaljungissa sellaista ei muka ole, joten näihin vaunuihin sitten kiinnitettiinkin kunnolla huomiota:

Mutsy 4-riderit, älyttömän kompaktit ja kätevät hybridit, joihin löytyy ties mitä lisäosia ja vaihdettavia palasia!

Meidän vaunut ovat vaan ruskeat ja sporttiset. Yhteensä maksettiin tuosta ylläolevasta makuukopasta, rungosta ja sadesuojasta 350e, joka on meikästä ihan uskomaton hinta uusille rattaille, kun olin odottanut, että hinnaksi paljon huonommalle kombinaatiolle tulisi jotain 800e tienoilla. Meillä kävi tuuri, BB kun oli nimittäin juuri myymässä pois kaikki näytteillä olevat vaunut -30 %, koska liikkeessä oli niin vähän tilaa. Kaupan päälle saatiin vielä lampaantalja kopan pohjalle, joten kyllä kelpaa pienen sitten köllötellä. Parasta on, kun kaikki lisäosat tuntuvat olevan alle 200e luokkaa, ja sieltä löytyy myös kahdelle lapselle sopiva istuinosa, joten siihen voidaan vaihtaa, jos seuraava tehdään pikapikaa tämän ekan jälkeen.

Tässä muuten meidän kisujen mielipide vaunuista:

Mäykky (nuorempi ja vähemmän karvainen) ja Mytty. Ja kyllä vaunuissa nukutaan usein jo nyt.

Kotimatkalle Toijalasta lähdettiin sitten 5.1., ja meikä oli niin poikki ja rätti, etten meinannut käsiäni jaksaa nostaa. Onneksi Juhani jaksoi ajaa suurimman osan, vaikka olikin menossa aamuksi taas töihin. Auto oli pakattu kaikesta kivasta ja jännästä, kun vaunujen lisäksi sinne eksyi myös uusi keittiönpöytä parin tuolin kanssa. Nyt on kunnon koivuinen pöytä, joka ei natku ja nitise kuten entinen.

6.1. tuli sitten vielä Juhanin sisko Tiina käymään meillä, ja hän kilttinä purki pöydän ja vaunut ja muut autoon jääneet painavat meille taloon sisälle. Tosi kivaa oli tulevan tätinkin kanssa viettää aikaa täällä Oulussakin, hän kun ei usein Suomessa käy, kun asustelee Ruotsin puolella. 7.1. Tiina läksi takaisin käymään Rovaniemellä ja meidän joululoma alkoi vihdoin olla lopussa. Puuhkuti, täytyy sanoa, melkoista haipakkaa kyllä oli...

Ja nyt on meikän aika mennä tuhoamaan appelsiini ja pari porkkanaa, päästää Juhnu (miestä lie keksin tuon lempinimen joulun aikana, nyt se on jumissa ja käytössä) koneelle ja lopettaa tälle kertaa. Tuuf!

Pitkänpitkä terveystilanteen kertaus

Pitkästä aikaa blogin äärellä. Joulukuu meni jotenkin niin kummallisissa fiiliksissä, että vieläkään ei oikein jaksaisi kirjoittaa. Nyt on kuitenkin ehdottomasti jo aika, kun asiaa alkaa olla niin paljon ja monenlaista, että alkaa pian tärkeimmät unohtua. Tähän postiin kokoilen terveysjuttuja, ja huomenna taidan koettaa jaksaa napsia kuvia joulun aikana tulleista ihanista vauvajutuista, jotta saan nekin tallennettua. 

Joulukuun puolen jälkeen meikäläinen kävi siinä paljon parjatussa verensokeritestissä. Paasto ei ollut ollenkaan paha tapahtuma, vaikka meinasin sen kokonaan unohtaa. Aika oli aamulla 7.10, joten paasto alkoi illalla jo seitsemältä. Viimeisen kerran taisin syödä joskus kymmenisen yli, ja sitten huomasin, että huppista, ei saanutkaan enää syödä mitään. Mikäs siinä oli sitten aamua odotellessa, ei oikeastaan tullut kamala nälkä missään vaiheessa. Aamulla sitten ensimmäisenä labran ovesta sisään ja nauttimaan colajuomaa. Ei se mitään pahaa ollut, mahdottoman kylmää vaan. 75g glugoosia meni näppärästi alas, kun välillä vaan piti hetken tauon, etteivät poskiontelot ja kitalaki jäätyneet täysin. Ainakin labran jääkaappi toimi hyvin!

Arvot sain sitten seuraavan viikon lääkärikäynnillä, ja erittäin tyytyväinen olen niihin: paastosokeri 5,1, tunnin jälkeen 8,7 ja 2 tunnin jälkeen 5,5. "Kahden tunnin sokerirasitustestin raja-arvot ovat: paasto 5.3 mmol/l, 1 t:n arvo 10.0 mmol/l ja 2 t:n arvo 8.6 mmol/l." sanoo tämä raskausdiabeteksesta kertova sivusto, joten hyvinhän tuo mulla meni. Pelkäsin valmiiksi vähän liikaa sokerinkäyttöäni, mutta onneksi tuossa kohtaa kroppani toimii kuten pitääkin. Yksi huoli vähemmän, jei.

Muuten olivat arvot pääosin kohdallaan tarkastuksessa. Painoa ei edelleen ole tullut liikaa, nyt ollaan kolmisen kiloa plussalla (joulu varmasti tosin toi ylimääräistä, mutta siitä sitten toiste), verenpaine oli oikein hyvä 126/79, pulssi reipas 95 (tosin olin juuri polkenut paikalle ja menin lähes heti sisään) ja hemoglobiinikin 124. Ainoa huolenaihe nyt on vähän liian iso symfyysimitta, se kun heilui jo 29cm lukemissa. Tämän mittasi tosin lääkäri, ei normaali neuvolantäti, joten mittavirhettä voi olla osin mukana, kun jokainen mittaa kuulemma hivenen eri tavalla. Tuo on keskiarvosta aika paljon liikaa, nelisen senttiä ainakin, joten nyt pitää tilannetta tarkkailla. 

Jouluna tuli sitten tosiaan syötyä, joten paino on kai mitä on tällä hetkellä. En ole omalla puntarilla käynyt, enkä aio käydäkään, joten olkoon nyt, mitä on. Muutoin joulun reissaminen ottikin sitten voimille vähän turhankin paljon. Ajeltua tuli Suomen läpi, kun ensin käytiin Ylivieskassa isällä ja samalla reissulla mummoilla, sitten ajettiin Ouluun ja pian Oulusta Rovaniemelle, sitten kotiin ja nyt loppiaisviikolla vielä Oulusta Toijalaan ja muutaman vierailukäynnin jälkeen takaisin Ouluun. Reissuilta lähti paljon kaikkea kivaa kyllä mukaan (niistä ensi postissa), mutta terveys meni. 

Ylivieskassa vielä oli varsin helppoa, ei tullut kauheasti käveltyä, vain muutaman kerran käytiin kaupassa. Rovaniemellä sitten taasen majoituttiin yläkertaan, ja kun suihku on kellarissa, tuli portaita ravattua jonnin verran. Meikän surkealla peruskunnolla se tuntui hitusen ikävältä, mutta siedettävältä. Pahaksi homma meni, kun käytiin kipuamassa Tottarakalle (tjsp. sen nimi on), joka on Rovaniemen Ounasvaaran sivunyppylä. Sinne käveltiin sellainen ehkä reipas kilometri metsätietä, joka oli kerran ajettu traktorilla ja muutoin polku pysyi auki koska ihmiset kävelivät sitä pitkin harvakseltaan. Viimeinen 50 - 100m oli sitten lumista nousua, ja siinä vaiheessa tuntui kyllä joka paikassa. Lopputuloksena oli, että takaisin kun päästin, pystyin kävelemään alle 20cm askelin äärimmäisen hitaasti. Jalka ei noussut pariin päivään nivuskivun takia yli 10cm lattiasta ja tuosta lähtien (eli nyt on 6.1., tuolloin oli kai 26.12.) on alamaha ollut kipeä, kun se alavatsalihakset rasittuivat kai liikaa.

Siinäpä sitä sitten olin jo varsin rasittunut. Paluumatkalle lähdettiin 27.12. ja ajateltiin pistäytyi Ikeassa Haaparannassa, kun siitä kerran ohi ajettiin. Parin tunnin kierroksen jälkeen alkoivat nivuset ja alamaha olla siinä pisteessä taas, että töpöttelin melko hitaasti eteenpäin, maha pitkälle eteenpäin työntyneenä. Melkoista urheilua, vaikka kyllä Ikeastakin lähti kaikkea hirmuisen kivaa matkaan. Sitten päästiin yöllä kotiin ja oltiin pari päivää kohtuu rauhassa kotona. Uunna vuonna tosin tuli käveltyä pari kilometriä, kun parkkeerattiin kauemmas, jotta päästiin katsomaan kaupungin ilotulitus, ja siinäkin oli mäki matkalla ja loppumatkasta tuntui, että alan vääntää itkua. Sisulla puskin takaisin autolle asti, valitin kavereille ja Juhanille ja oli kelju olo. Onneksi sitten päästiin sisälle ja viettämään rauhallista iltaa. 

2.1. oli sitten taas aika lähteä reissuun Toijalaan äitille. Reissu itse oli oikein mahtava, mutta kun Tampereeltakin löytyi Ikea, niin pahaa jälkeä sain taas aikaan itelleni. Ilmeisesti kaikki tuo joulun ajan rasitus kostautui kunnolla, koska nyt on sellainen fiilis, että häpyluuliitos on auennut jo reilusti ja varmaan vähän ennenaikaisesti. Kipu oli kamala, nyt onneksi vähän jo helpottanut mutta edelleen ikävä. Autoon kun istui tai nousi pois, oli pakko kirahtaa tai jopa lähes huutaa kivusta, mutta onneksi reissun löydät olivat sen arvoisia. Itse häpyluu tuntuu nyt omituiselta, rako tuntuu aika selvästi tuossa häpykukkulalla ja tuntuu samalla ihan kuin koko luu olisi noussut vähän ylemmäs. 5.1. ajettiin takaisin, ja Juhani ajoi melkein koko yli 600km matkan, kun minä olin niin uuvuksissa, etten oikein pystynyt kuin nukkumaan. 

Noh, mikä on lopputulos? Meikä istuu nyt kotona seuraavan monta päivää, kunnes olo alkaa olla vähän parempi. Istuutuminen, kävely, makuulla asennonvaihtaminen ja kaikki nivusiin tai häpyluuhun kohdistuva asennonvaihdos kiristää tai juilii. En uskalla lähteä edes kodin portaita alas, joten Juhani joutuu nyt tekemään kauppahommat. Kävelylle en varmasti lähde ennen ensi viikon puolta väliä. Alamahan lihakset ja nivuset eivät toimi kunnolla, joten housut ja sukat sun muut pitää laittaa lähes aina istualtaan, kun jalan nostaminen yli 15cm maasta on lähes mahdotonta. Jalka vaan ei nouse, ei millään, ja siinä 15cm kohdalla alkaa sattua. 

Rinnatkin oikkuilevat. Jos on vähänkään kylmä, niin normaali reaktiohan on nänneillä toki kovettua. Nyt se on vaan mennyt äärimmäisen kivuliaaksi tapahtumaksi. Eilen kotimatkalla pysähdyttiin Heseen syömään, ja iso ABC-kahvila oli toki vilpoinen paikka. Siinäpä oikea nänni päätti sitten jäätyi kokonaan, ja meikä siinä sitten nassutteli hampparia itkua pidätellen. Koetin hienovaraisesti pitää sormia liivin alla, että saisin nänniparan lämpenemään, mutta kauan siinä meni. Totesin Juhanille, että nyt ainakin tiedän miltä nännilävistyksen otto tuntuisi, kipu oli nimittäin niin kova, että oikeasti en usko sen tuossa kohtaa kroppaa enää voivan mennä pahemmaksi. Varsinkin, kun kipu jatkui sen varmaan 10min ajan...

Lisäksi miun pitää nykyään puhdistella nännit kerran pari päivässä, kun nesteentuotanto alkoi joulun alla. Huomasin hassua kristallista kovettumaa, joka lähtee rapsuttamalla pois, joten nyt olen erittäin tarkka, että rapsuttelen sen pois joka päivä, ettei vaan iske mikään tukos tai tulehdus. Varsinkin tuon paleltumakivun kanssa olisi aikamoista helvettiä saada rintatulehdus. Jännää silleen tuo neste, joskus sitä tulee ihan vähän, jos tuosta nännin juuresta puristaa. Ihan kirkasta se on vielä, vaikka eilen näkyi jo pieni pisara valkoiseen vivahtavaakin. Jänniä muutoksia nämä.

Noh, loppujen lopuksi olen ajatellut nyt katsella tilannetta kroppani kanssa tämän viikonlopun ja maanantaina varmaan soittelen ylimääräisen lääkärinajan tai neuvola-ajan. Seuraava käynti on 16.1., mutta tuntuisi turvallisemmalta päästä käymään jo aiemmin. Haluan tietää, että pitäisikö varsinkin tuon häpyliitoksen aukeamisen takia olla huolissaan, etten vaan joudu vuodelepoon tai mitään. On kai aika itselläkin nyt tajuta, että olen tosiaan raskaana, ja että tämä on ylipainoiselle ja yliliikkuvaniveliselle kropalleni raskasta, en voi rempoa kuten ennen. Muut joutavat nyt tehdä asioita, minä en oikein voi. Ultraankin ehkä haluan ajan, ihan vaan että pääsisi varmistamaan kuin iso jäpikkä on syntymässä, vai onko tuo pitkä sf-mitta vain meikän painoon tai lääkärin mittakäteen liittyvä anomalia. 

Kaiken kaikkiaan olen hivenen huolissani kroppani tilasta, tällä hetkellä eniten ehkä koska pelkään olevani pian niin kipeä, etten selviä synnytyksestä, kun voimat ovat kaikki kaiken muun takia. Muutenkin pelottaa, että huonokuntoisena en jaksa ponnistaa tai puskea kunnolla. Olen myös saanut pari paniikkikohtausta tässä joulun aikaan, ja äiti siitä meinasi, että luultavasti saan moisen myös synnytyksen aikana. Sekään ei olisi mikään kiva juttu, joten huolestusta on ilmassa.