Sattuu. Heräsin käymään yöpissillä, kolmen aikaan jälleen kuten joka yö tätä nykyä. Seuraavan herätyksen piti olla tavan mukaan kuuden jälkeen. Pyöriminen ennen nousemista sattui tavan mukaan lantioon, kylkiasento sattuu keskiselkään ja selinasento lantioon, mutta eri tavalla. Noustessa onnistuin raapaisemaan pienen verihaavan nänniin, joten sitä kirvelee. Sänkyyn palattuani totesin, ettei kahta tuntia aiemmin otettu 2x 500mg Para-Tabs auta mitään, ei enää edes henkisenä tukikeppinä. Käännös vasemmalle kyljelle ja kipu alkoi heti repiä keskiselkää, kumartuminen eteenpäin ei auta, käsi tyynyn alla ei auta, tyyny jalkojen välissä tai mahan alla ei auta. Hops selälleen, ja jo nyt alas kiinnittynyt pojan pää repii lantioluuta niin, että jalkoja on vaikea saada hyvään asentoon ilman vihlontaa. Oikealle kyljelle kääntyessä sama kuin vasemmalla, paitsi kun koetan kikka kakkosta ja pistän tyynyn selän taakse, jotta voisin nojata etukenon sijaan taaksepäin, kun luin moistakin vinkkiä netistä. Tuloksena repivä kipu vasemmassa suoliluussa, kipu, joka tuntuu kuin joku vääntäisi suolta solmuun rautakangella ja yrittää vetää sitä lonkkakuopasta ulos. Huuto meinasi päästä, joten oli pakko luovuttaa ja nousta, etten herätä Juhania, raukka kun ei ole nukkunut kunnolla edellisenä yönä.
Joten tässä sitä taas istutaan. Kohta alkaa alaselkää särkeä huonon konetyöasennon takia, eikä asentoon voi vaikuttaa, kun vaihtoehtona on ylävatsalihasten särky, jos koettaa olla ns. suorassa. Lantion vasen puoli tuntuu koko ajan kertoen tarinaa siitä, että ei kannata koettaa enää oikealla kyljellä nukkumista tänä yönä. Panacodiin pitää taas turvautua, kun sänkyyn seuraavan kerran uskallan. Voisin nukahtaa istualtani, mutta en tohdi kuvitella siitä syntyvää kipumäärää.
Mutta mitäs poikaselle kuuluu? Tänään käytiin neuvolassa jälleen, ja kuulumiset oli oikein mukavat, pääosin. Tiedän, että lupasin itselleni, etten ahdistu jos paino nousee, mutta nyt kymmenen kilon lähestyessä (haha, 2kg+ viikko ei paljon naurata) meinaa itku painaa koko ajan. Syön, kun on paha olla, eikä auta yhtään, ettei pysty liikkumaan ollenkaan. Vitsiksi mennyt jo koko tämä homma, kun yritetään Juhanin kanssa nauraa sille, kuin älisen ääneen aina noustessa seisomaan tai kävellessä kaksi metriä tai tehdessä yhtään mitään. Lauantain 30min tiskaus ja pyykkienlaitto vaati sunnuntain palautumisen, jotta uskalsin tuonne neuvolaan.
Mutta takaisin pojan juttuihin. Verenpaineet ja muut vastaavat ihan normaalit, hemoglobiini edelleen vähän alhaalla, 117 näytti nyt. Retaferia siis lisää nassuun, vaikka masu ei siitä niin innostukaan. Symfyysikäyrällä ollaan edelleen oikein nätisti yläkäyrän kaaressa, joten iso poju lienee tulossa, mutta ei tässä olla seitsenkiloista jättiläistä maailmaan punnertamassa. Kuvailin uusia lantiotuntemuksia neuvolan tädille, kun on alkanut epäilyttää, että pikkumies olisi jo kiinnittynyt lähtökuoppiinsa. Lantio nimittäin kun vihloskelee nyt jo sisältä ulospäinkin (aiemmin kipu on ollut ulkoa sivuille) ja joskus pissalta noustessa esimerkiksi on vihlaissut kuin olisi kamala hätä, vaikka rakko on varmasti ihan tyhjä, niin olen epäillyt jo viikon verran, että kiinnittyminen on tainnut jo tapahtua. Täti siinä sitten masua tarkastellessa kokeili heilutella pojun päätä ja totesi, että ei se tuolla alhaalla enää mihinkään liiku, joten hyvinkin ollaan jo ainakin alaspäin asettumassa omaan koloon, kuten kiltin pojan pitääkin. Sydänäänet olivat terhakkaat, kun poju päätti ettei tänään saisi härppiä ja pisti marssiksi mahassa heti, kun täti aloitti käsittelyn, joten arvot kulkivat nätisti 140 ja 160 välillä. Potkuja esiteltiin tädille myös oikein kunnolla, jopa niin reippaasti että äipälle meinasi taas tulla vähän huono olo.
Blubbana on tosiaan melkoinen möyrijä, ja olen viime aikoina väliin ollut oikeasti jopa hieman huonovointinen mahamöllystyksen määrästä. Mukavaltahan se pääosin tuntuu, ja poju on kiltti, kun ei ole potkinut tai nyrkkeillyt vielä kertaakaan kipeästi mihinkään luuhun tai keuhkoihin, mutta joskus mekastuksen määrä yltään niin kovaksi, että kai siinä joku hermopinta alkaa vähän saamaan huonoa oloa pintaan. Hikasta hän ei tykännyt tänään myöskään yhtään, ja meikää huvitti, kun alamasussa pomppi hikkaileva pää ja ylämahassa potkittiin, kun selvästi ärsytti mokoma nikottelu.
Mitähän sitä nyt sitten? Katsoisiko kauhuleffaa, lukisiko kirjaa, söisikö jotain vai koettaisiko nukkua? Mikään ei oikein tunnu nyt hyvältä, mutta jotain pitää valita. Surkean postauksen loppukevennykseksi tänään bongattu lolkätteily. Saapas nähdä, käykö meillä näin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti