Pitkänpitkä terveystilanteen kertaus

Pitkästä aikaa blogin äärellä. Joulukuu meni jotenkin niin kummallisissa fiiliksissä, että vieläkään ei oikein jaksaisi kirjoittaa. Nyt on kuitenkin ehdottomasti jo aika, kun asiaa alkaa olla niin paljon ja monenlaista, että alkaa pian tärkeimmät unohtua. Tähän postiin kokoilen terveysjuttuja, ja huomenna taidan koettaa jaksaa napsia kuvia joulun aikana tulleista ihanista vauvajutuista, jotta saan nekin tallennettua. 

Joulukuun puolen jälkeen meikäläinen kävi siinä paljon parjatussa verensokeritestissä. Paasto ei ollut ollenkaan paha tapahtuma, vaikka meinasin sen kokonaan unohtaa. Aika oli aamulla 7.10, joten paasto alkoi illalla jo seitsemältä. Viimeisen kerran taisin syödä joskus kymmenisen yli, ja sitten huomasin, että huppista, ei saanutkaan enää syödä mitään. Mikäs siinä oli sitten aamua odotellessa, ei oikeastaan tullut kamala nälkä missään vaiheessa. Aamulla sitten ensimmäisenä labran ovesta sisään ja nauttimaan colajuomaa. Ei se mitään pahaa ollut, mahdottoman kylmää vaan. 75g glugoosia meni näppärästi alas, kun välillä vaan piti hetken tauon, etteivät poskiontelot ja kitalaki jäätyneet täysin. Ainakin labran jääkaappi toimi hyvin!

Arvot sain sitten seuraavan viikon lääkärikäynnillä, ja erittäin tyytyväinen olen niihin: paastosokeri 5,1, tunnin jälkeen 8,7 ja 2 tunnin jälkeen 5,5. "Kahden tunnin sokerirasitustestin raja-arvot ovat: paasto 5.3 mmol/l, 1 t:n arvo 10.0 mmol/l ja 2 t:n arvo 8.6 mmol/l." sanoo tämä raskausdiabeteksesta kertova sivusto, joten hyvinhän tuo mulla meni. Pelkäsin valmiiksi vähän liikaa sokerinkäyttöäni, mutta onneksi tuossa kohtaa kroppani toimii kuten pitääkin. Yksi huoli vähemmän, jei.

Muuten olivat arvot pääosin kohdallaan tarkastuksessa. Painoa ei edelleen ole tullut liikaa, nyt ollaan kolmisen kiloa plussalla (joulu varmasti tosin toi ylimääräistä, mutta siitä sitten toiste), verenpaine oli oikein hyvä 126/79, pulssi reipas 95 (tosin olin juuri polkenut paikalle ja menin lähes heti sisään) ja hemoglobiinikin 124. Ainoa huolenaihe nyt on vähän liian iso symfyysimitta, se kun heilui jo 29cm lukemissa. Tämän mittasi tosin lääkäri, ei normaali neuvolantäti, joten mittavirhettä voi olla osin mukana, kun jokainen mittaa kuulemma hivenen eri tavalla. Tuo on keskiarvosta aika paljon liikaa, nelisen senttiä ainakin, joten nyt pitää tilannetta tarkkailla. 

Jouluna tuli sitten tosiaan syötyä, joten paino on kai mitä on tällä hetkellä. En ole omalla puntarilla käynyt, enkä aio käydäkään, joten olkoon nyt, mitä on. Muutoin joulun reissaminen ottikin sitten voimille vähän turhankin paljon. Ajeltua tuli Suomen läpi, kun ensin käytiin Ylivieskassa isällä ja samalla reissulla mummoilla, sitten ajettiin Ouluun ja pian Oulusta Rovaniemelle, sitten kotiin ja nyt loppiaisviikolla vielä Oulusta Toijalaan ja muutaman vierailukäynnin jälkeen takaisin Ouluun. Reissuilta lähti paljon kaikkea kivaa kyllä mukaan (niistä ensi postissa), mutta terveys meni. 

Ylivieskassa vielä oli varsin helppoa, ei tullut kauheasti käveltyä, vain muutaman kerran käytiin kaupassa. Rovaniemellä sitten taasen majoituttiin yläkertaan, ja kun suihku on kellarissa, tuli portaita ravattua jonnin verran. Meikän surkealla peruskunnolla se tuntui hitusen ikävältä, mutta siedettävältä. Pahaksi homma meni, kun käytiin kipuamassa Tottarakalle (tjsp. sen nimi on), joka on Rovaniemen Ounasvaaran sivunyppylä. Sinne käveltiin sellainen ehkä reipas kilometri metsätietä, joka oli kerran ajettu traktorilla ja muutoin polku pysyi auki koska ihmiset kävelivät sitä pitkin harvakseltaan. Viimeinen 50 - 100m oli sitten lumista nousua, ja siinä vaiheessa tuntui kyllä joka paikassa. Lopputuloksena oli, että takaisin kun päästin, pystyin kävelemään alle 20cm askelin äärimmäisen hitaasti. Jalka ei noussut pariin päivään nivuskivun takia yli 10cm lattiasta ja tuosta lähtien (eli nyt on 6.1., tuolloin oli kai 26.12.) on alamaha ollut kipeä, kun se alavatsalihakset rasittuivat kai liikaa.

Siinäpä sitä sitten olin jo varsin rasittunut. Paluumatkalle lähdettiin 27.12. ja ajateltiin pistäytyi Ikeassa Haaparannassa, kun siitä kerran ohi ajettiin. Parin tunnin kierroksen jälkeen alkoivat nivuset ja alamaha olla siinä pisteessä taas, että töpöttelin melko hitaasti eteenpäin, maha pitkälle eteenpäin työntyneenä. Melkoista urheilua, vaikka kyllä Ikeastakin lähti kaikkea hirmuisen kivaa matkaan. Sitten päästiin yöllä kotiin ja oltiin pari päivää kohtuu rauhassa kotona. Uunna vuonna tosin tuli käveltyä pari kilometriä, kun parkkeerattiin kauemmas, jotta päästiin katsomaan kaupungin ilotulitus, ja siinäkin oli mäki matkalla ja loppumatkasta tuntui, että alan vääntää itkua. Sisulla puskin takaisin autolle asti, valitin kavereille ja Juhanille ja oli kelju olo. Onneksi sitten päästiin sisälle ja viettämään rauhallista iltaa. 

2.1. oli sitten taas aika lähteä reissuun Toijalaan äitille. Reissu itse oli oikein mahtava, mutta kun Tampereeltakin löytyi Ikea, niin pahaa jälkeä sain taas aikaan itelleni. Ilmeisesti kaikki tuo joulun ajan rasitus kostautui kunnolla, koska nyt on sellainen fiilis, että häpyluuliitos on auennut jo reilusti ja varmaan vähän ennenaikaisesti. Kipu oli kamala, nyt onneksi vähän jo helpottanut mutta edelleen ikävä. Autoon kun istui tai nousi pois, oli pakko kirahtaa tai jopa lähes huutaa kivusta, mutta onneksi reissun löydät olivat sen arvoisia. Itse häpyluu tuntuu nyt omituiselta, rako tuntuu aika selvästi tuossa häpykukkulalla ja tuntuu samalla ihan kuin koko luu olisi noussut vähän ylemmäs. 5.1. ajettiin takaisin, ja Juhani ajoi melkein koko yli 600km matkan, kun minä olin niin uuvuksissa, etten oikein pystynyt kuin nukkumaan. 

Noh, mikä on lopputulos? Meikä istuu nyt kotona seuraavan monta päivää, kunnes olo alkaa olla vähän parempi. Istuutuminen, kävely, makuulla asennonvaihtaminen ja kaikki nivusiin tai häpyluuhun kohdistuva asennonvaihdos kiristää tai juilii. En uskalla lähteä edes kodin portaita alas, joten Juhani joutuu nyt tekemään kauppahommat. Kävelylle en varmasti lähde ennen ensi viikon puolta väliä. Alamahan lihakset ja nivuset eivät toimi kunnolla, joten housut ja sukat sun muut pitää laittaa lähes aina istualtaan, kun jalan nostaminen yli 15cm maasta on lähes mahdotonta. Jalka vaan ei nouse, ei millään, ja siinä 15cm kohdalla alkaa sattua. 

Rinnatkin oikkuilevat. Jos on vähänkään kylmä, niin normaali reaktiohan on nänneillä toki kovettua. Nyt se on vaan mennyt äärimmäisen kivuliaaksi tapahtumaksi. Eilen kotimatkalla pysähdyttiin Heseen syömään, ja iso ABC-kahvila oli toki vilpoinen paikka. Siinäpä oikea nänni päätti sitten jäätyi kokonaan, ja meikä siinä sitten nassutteli hampparia itkua pidätellen. Koetin hienovaraisesti pitää sormia liivin alla, että saisin nänniparan lämpenemään, mutta kauan siinä meni. Totesin Juhanille, että nyt ainakin tiedän miltä nännilävistyksen otto tuntuisi, kipu oli nimittäin niin kova, että oikeasti en usko sen tuossa kohtaa kroppaa enää voivan mennä pahemmaksi. Varsinkin, kun kipu jatkui sen varmaan 10min ajan...

Lisäksi miun pitää nykyään puhdistella nännit kerran pari päivässä, kun nesteentuotanto alkoi joulun alla. Huomasin hassua kristallista kovettumaa, joka lähtee rapsuttamalla pois, joten nyt olen erittäin tarkka, että rapsuttelen sen pois joka päivä, ettei vaan iske mikään tukos tai tulehdus. Varsinkin tuon paleltumakivun kanssa olisi aikamoista helvettiä saada rintatulehdus. Jännää silleen tuo neste, joskus sitä tulee ihan vähän, jos tuosta nännin juuresta puristaa. Ihan kirkasta se on vielä, vaikka eilen näkyi jo pieni pisara valkoiseen vivahtavaakin. Jänniä muutoksia nämä.

Noh, loppujen lopuksi olen ajatellut nyt katsella tilannetta kroppani kanssa tämän viikonlopun ja maanantaina varmaan soittelen ylimääräisen lääkärinajan tai neuvola-ajan. Seuraava käynti on 16.1., mutta tuntuisi turvallisemmalta päästä käymään jo aiemmin. Haluan tietää, että pitäisikö varsinkin tuon häpyliitoksen aukeamisen takia olla huolissaan, etten vaan joudu vuodelepoon tai mitään. On kai aika itselläkin nyt tajuta, että olen tosiaan raskaana, ja että tämä on ylipainoiselle ja yliliikkuvaniveliselle kropalleni raskasta, en voi rempoa kuten ennen. Muut joutavat nyt tehdä asioita, minä en oikein voi. Ultraankin ehkä haluan ajan, ihan vaan että pääsisi varmistamaan kuin iso jäpikkä on syntymässä, vai onko tuo pitkä sf-mitta vain meikän painoon tai lääkärin mittakäteen liittyvä anomalia. 

Kaiken kaikkiaan olen hivenen huolissani kroppani tilasta, tällä hetkellä eniten ehkä koska pelkään olevani pian niin kipeä, etten selviä synnytyksestä, kun voimat ovat kaikki kaiken muun takia. Muutenkin pelottaa, että huonokuntoisena en jaksa ponnistaa tai puskea kunnolla. Olen myös saanut pari paniikkikohtausta tässä joulun aikaan, ja äiti siitä meinasi, että luultavasti saan moisen myös synnytyksen aikana. Sekään ei olisi mikään kiva juttu, joten huolestusta on ilmassa.