Pienen pieni posti vaan

En ole jaksanut ottaa kuvaa masusta, vaikka viimeksi niin lupasin. Viikonlopulla on tulossa bileet, joita varten pitää sitten vähän laittaa itteään, joten pitää ottaa silloin soppeli kuva matkaan. Kumman vaivalloista muka käyttää kameraa, latailla kuva koneelle, vähän leikata ja liittää tänne. Laiskuus...

Tänään oli neuvola taas. Nyt ollaan siirrytty joka toinen viikkoiseen tahtiin. Sovittiin kaikki loppukevään ajatkin jo, olikohan siinä nelisen neuvolaa, yksi lääkäri ja viimeinen Rh- labrakäynti. Yliaikaisuusneuvolakin on nyt varattu, joten saas nähdä kuin käy, tarvitaanko sitä vai ei. Vähän toivoisin, että poju tulisi ajallaan, mutta jotenkin en usko, kun ollaan molemmat Juhanin kanssa niin myöhäisiä. 

Neuvolassa oli kaikki taas kuten pitääkin. Verenpaine 123/88, vähän enemmän kuin viimeksi, mutta olin tosi väsynyt ja ahdistunut huonosti nukutun yön jälkeen, joten en stressaa. Viimeksi oli tullut yli 2kg painoa, nyt se oli lähtenyt pois. Hämmentävää heittelyä, mutta +4kg ja risat on siis tämän hetken tulos. Ihan hyvä kai, kun poikakin on jo parikiloinen möllikkä tuolla masussa. Hb oli edelleen alhainen, 115 tällä hetkellä, enkä ollut juonut tai syönyt mitään ennen käyntiä, joten se mahtaa oikeasti olla pikkuisen alempana. Nyt pitäisi oikeasti muistaa syödä enemmän Mamavitamiineja ja rautaa, olen vaan kauhean huono muistamaan napsia niitä pillereitä. Kissatkin aina tiputtelee kaikki liuskat pöytien taakse, eikä enää tee kamalasti mieli niitä noukkia, joten vaivalloiseksi on tämäkin mennyt.

Gradu sitten taas... Noh, viime viikolla kävin kahtena päivänä yliopistolla ja sain huomata, että kivuliaasta liikkumisesta huolimatta oikeasti homman edettäminen sai pään aivan eri kuosiin. Olin kahtena päivänä kuin normaali ihminen illasta, en ahdistunut, hajoileva ja pakkoliikkeinen möllö. Pitää tällä viikolla jatkaa taas hommia kyllä tuon varjolla. Harmittaa vähän, kun en tänään päässyt, mutta selkäkipujen takia yöunet menivät, joten ei sitä vaan pystynyt aamuneuvolan jälkeen muuhun kuin tulemaan kotiin nukkumaan. Huomenna sitten uusi yritys. Teoriaosa alkaa olla melkein kasaamista vailla valmis, kun käytän kummataktiikkaa: otan tärkeän kirjan, käyn sen läpi tarralappujen kans, kirjoitan ne kohdat erilliselle tiedostolle ja lopuksi aion koota niistä sitten sen asiatekstin. Paljon ns. ylimääräistä työtähän tuossa varmasti tulee, mutta toteutan siinä periaatetta "sinun pitää tietää enemmän kuin työssäsi kirjoitat ylös, jotta oikeasti osaat asiasi". Kattoos miten käy.

Joulun satoa

Olen ollut aneeminen (hb oli viime neuvolassa 113), masentunut ja kipeä. Kauheasti ei ole tullut siis kirjoiteltua tai yleensä jaksettua edes ajatella kirjoittamista vakavissaan, edes Facebookiin tai irkkiin. Lantioluut on edelleen erittäin kipeät huonoina päivinä, mutta levolla onneksi pysyn jossain määrin liikkuvassa kunnossa. Yli 500m kävely putkeen pistää jo paikat rikki... Lisäksi masussa tuntuu inhalta, on varmaan alkanut mahalaukku jäädä pahasti puristuksiin, kun ihan minkä tahansa syöminen saa olon ällöttäväksi ja mahaan pahan olon. Raskaus ei näköjään vaan oikein ole mun kropan juttu. 

Nyt on tullut kuitenkin syötyä äippävitamiineja ahkerasti, joten rauta-arvot lienevät kohoamassa, pieni ulkoilu välillä saa pään vähän paremmin auki ja olen jälleen saanut nukuttua öitä järkevässä suhteessa (tosin on tylsää herätä 8.30, päivät tuntuu ihan ylettömän pitkiltä, valivali sniff...) ja tänään on olo ollut vähän helpompi muutenkin. Hedelmäpöytä notkuu, kun meikä vetää omppuja, banskuja, kiivejä, appelsiineja ja porkkanoita kuin hevonen (vaikka ne ei taida kyllä sitruksista oikeasti innostua?), joten ainakin jotain järkevää menee alas. Vähän on pitänyt toppuutella, kun parhaimpina päivinä on oikeasti mennyt melkein kilo porkkanoita. Himo se on tuokin. Proteiinit ei mene alas vieläkään, mutta jospa tämä hetelmäily kompensoisi hieman liikaa noussutta painoa takaisin alaspäin (ollaan jossain +6kg paikkeille nyt).

Joulusta jäi kuitenkin paljon kertomatta, joten nyt voisi käydä pitkän ja rankan, mutta hyviä muistoja jättäneen vuodenvaihteen läpi. Sain otettua kuvatkin tärkeimmistä, joten nyt voi niitäkin pistää esille.

Joulureissut alkoivat siis 20.12., kun siirryimme autolla Juhanin kanssa Ylivieskaan isälle. Sillä reissulla käytiin tapaamassa molempia mummoja (tai siis isän äitiä ja isää ja äitin äitiä), ja sain taas viedät perinteiset joulukukat. Molemmat tykkäsivät isoista valkoisista joulutähdistä, ja olin tosi tyytyväinen upeisiin kukkiin. Sellaisia on kiva viedä. Samalla reissulla korjautettiin autokin, siitä kun oli jokin jo unohtamani vastus posahtamassa (ja se posahtikin sitten, kun saatiin se isällä roikkaan killumaan), joten nyt on auto hyvässä kunnossa taas pidemmäksi aikaa. 22.12. ajeltiin takaisin kotiin.

23.12. sain aukaista äidin lähettämän paketin, josta löytyi kaikkea hirmuisen kivaa. Siellä oli naposteltavaksi pähkinöitä ja kuivahedelmiä, vanha kuva minusta, sukkia meille kaikille, pari mielenkiintoista Evita-lehteä (taidan alkaa tilaajaksi) ja vaikka mitä muuta. Kaikki oli omissa paketeissaan, joten siinä oli jo yksi pieni joululahjailtama meillä. Tässä parhaat palat, ne kaikkein ihanimmat:

Herttainen vauvanpeitto isoäidin neliöistä. Oikein sopivaa, kun mummi on itse sen tehnyt.

Myöskin itse kudotut vauvanvaatteet pojulle. Sukat, lapaset, paita ja myssy ovat toki ne perinteiset, mutta huomatkaa myös matchaavat säärystimet!

Ja nämä sitten kaikkein söpöimmät. Kommentoin noista isommista töppösistä, että mahtavat olla liian isot vielä hetken pojun synnyttyä. Näppärä mummi oli siis väsännyt nämät joulun aikana, ja saatiin ne mukaan uuden vuoden jälkeen. Tulitikkuaski osoittaa hyvin pienen koon, eli nämä menevät varmaan vain sitten siellä synnärillä. Mutta hellanlettas nämä on ihanat!

24.12. Juhanilla oli viimeinen aamujako (hän siis jakaa postia viikonloppuisin), joten sinä aamuna lähdettiin sitten ajelemaan kohti Rovaniemeä. Alku ei ollut hyvä, minä kun sain änkytyksenkin aiheuttavan pahan paniikkikohtauksen aamulla pakatessa, mutta onneksi ajaminen rauhoitti hermoja. Minä kun olen ajelijatyyppiä, niin annoin Juhanille ratin vasta viimeisen 50km ylittyessä, että sain pidettyä yliaktiivisen pääni kuosissa. Perillä anoppilassa joulu meni mahtavasti. Paikalla oli Juhanin sukulaisia, ruokaa oli paljon ja se oli herkkua ja tekemistä riitti vähän liikaakin. Juhanin äiti Eva teki mahtavat jouluruoat itse, ja suurensuuren aterian jälkeen jaettiin kasa lahjoja. Joulupukkikin kävi muorinsa kanssa rokkaamassa, Helgaletit vaan heilui svingin tahtiin. Lahjoja myö saatiin ihan mahottomasti, kuten kaikki muutkin. Mukana oli mm. Muumi-mukit (mie sain Nipsun, Juhnu taas hattivatteja), uudet isot pyyhkeet, sukkia, kirjoja, musiikkia... Juhanille mie olin koonnu isyyspakkauksen, josta löytyi mm. nuuskusuojain (eli uimarin nenäklipsi), kumikäsineitä öklöjen kakkojen varalta, ei-kertakäyttöiset korvatulpat helpottamaan aikaisia aamuja, pari pulloa Tehoa ja suklaata synnärille ja pitkiä öitä varten, I <3 Dad -sukat pojulle ja pari mielenkiintoista vauvakirjaa: Mies hoitaa vauvaa ja Vauva - Omistajan opas. Molemmat ihan huippuja kirjoja, kannattaa katsastaa jos tulee vastaan.

Välipäivinä tosiaan valoitin edellisessä postauksessa mainitun Tottarakan laen, ja sitten olinkin aika kipeä. Onneksi Juhanin setä vaimoineen tarjoili riista-aterian (oli itse metsästettyä teertä ja erilaisia itse kalastettuja kaloja graavattuna, herkullisia marjoja ja mukavaa keskustelua pitkin iltaa), jonka jälkeen pohdiskeltiin joukolla pojun tulevaa nimeä. Melkoisia ideoita siellä kyllä lenteli, mutta kattoos nyt mihin päädytään... 27.12. lähdettiin sitten ajelemaan takaisin kotiin, kun syyllisyys jo painoi kolmen yön jälkeen, kun kissaparat olivat joutuneet viettämään täällä Oulussa joulunsa ihan yssin. Matkalla poikettiin Haaparannan kautta, kun Ikea kutsui kuuluvasti. Sieltäkin lähti matkaan vaikka ja mitä jännää, tässäpä kaksi parasta:

Erittäin kätevä hoitopöytä makkariin. Minen tykkää semmoisista isoista ja usein turhista rotiskopöydistä, joten tämä on hyvä, kun sen saa taittua seinälle pois tieltä.

Soiva Ruttu-Kettu! Tämä soittaa Rockabye babya, ja soittelen sitä lähes joka ilta masulle. Poju on jo tottunutkin musiikkiin, sillä ihan selvästi masusta aletaan koputella vastaan, kun kettu alkaa soida. Meikä fanittaa, ja luonnossa ketustin on vielä söpömpi. 

Kotimatkalla tehtiin vielä jännäilyä, eli kun oli yö ja hyvin hyvin pimeä, oli ihan pakko pysähtyä tien varteen kuikuilemaan tähtitaivasta. Ja mikä näky se olikaan, nähtiin varmasti kiljoona tähteä ja linnunrata siinä samalla. 

Välipäivät vietettiin kotona ja uunna vuonna käytiin katsomassa parin kaverin kanssa kaupungin ilotulitus. Meikä ei ollut vielä kunnossa, kun kilometri autolta torille ja sama takaisin pisti loppumatkasta itkettämään. Vuosi vaihtui (tulitus oli Oulussa tänä vuonna jo kahdeksalta, vähän hassusti mutta itse tykkäsin) sitten Juhanin ja Harrin kanssa lautapeliä (itse ostettu joululahja Ankh-Morpork) pelaillen ja vohveleista nauttien. Mukavaa oli, ja naapurustokin rauhoittui paukuttelun kanssa jo ennen unille menoa.

2.1. lähdettiin sitten viimeiselle reissulle varmasti pitkään aikaan, eli suuntasimme nokkamme jälleen autolla, tällä kertaa kohti Toijalaa ja meikän äitiä. Alkujaan meidän oli tarkoitus lähteä Tallinaan reissun aikana, mutta onneksi se jäi toteutumatta. Tallinna olisi kuulemma ollut täynnä venäläisiä näiden juhliessa uutta vuotta paljon mieluumin kuin joulua, ja meikän kunto ja väsymys vaan alenivat pitkän ajomatkan ja reissaamisen jälkeen, joten lopulta suunnisteltiin vain Toijalan ympäristöön. Pääsin käymään Valkeakoskella tätiä ja kummipoikkaa moikkaamassa, ja Tampereella shoppailemassa lisää vauvajuttuja. Bella Bambinasta löytyi kivat äippäfarkut, imetyspaita ja imetysliivit, joissa rinnat ei jäädy kuten tavallisissa. Olen ihan ihastuksissani, kun ulkona ei käy kipeää. Otetaan noista päällyvaatteista kuvaa sitten seuraavaan tekstiin, niin saadaan masupäivitys sitten siinä samalla. Paikan ehdottomasti paras löytö oli kuitenkin vahinko. 

Oltiin jo poistumassa liikkeestä, mie olin maksamassa ostoksiani, kun Juhani löysi muutamat vaunut ulko-oven viereltä. Yksissä oli mahtava teleskooppivarsi, joka on meille ehdoton pakko vaunuihin, kun tuo isi on 194cm pitkä. Emmaljungissa sellaista ei muka ole, joten näihin vaunuihin sitten kiinnitettiinkin kunnolla huomiota:

Mutsy 4-riderit, älyttömän kompaktit ja kätevät hybridit, joihin löytyy ties mitä lisäosia ja vaihdettavia palasia!

Meidän vaunut ovat vaan ruskeat ja sporttiset. Yhteensä maksettiin tuosta ylläolevasta makuukopasta, rungosta ja sadesuojasta 350e, joka on meikästä ihan uskomaton hinta uusille rattaille, kun olin odottanut, että hinnaksi paljon huonommalle kombinaatiolle tulisi jotain 800e tienoilla. Meillä kävi tuuri, BB kun oli nimittäin juuri myymässä pois kaikki näytteillä olevat vaunut -30 %, koska liikkeessä oli niin vähän tilaa. Kaupan päälle saatiin vielä lampaantalja kopan pohjalle, joten kyllä kelpaa pienen sitten köllötellä. Parasta on, kun kaikki lisäosat tuntuvat olevan alle 200e luokkaa, ja sieltä löytyy myös kahdelle lapselle sopiva istuinosa, joten siihen voidaan vaihtaa, jos seuraava tehdään pikapikaa tämän ekan jälkeen.

Tässä muuten meidän kisujen mielipide vaunuista:

Mäykky (nuorempi ja vähemmän karvainen) ja Mytty. Ja kyllä vaunuissa nukutaan usein jo nyt.

Kotimatkalle Toijalasta lähdettiin sitten 5.1., ja meikä oli niin poikki ja rätti, etten meinannut käsiäni jaksaa nostaa. Onneksi Juhani jaksoi ajaa suurimman osan, vaikka olikin menossa aamuksi taas töihin. Auto oli pakattu kaikesta kivasta ja jännästä, kun vaunujen lisäksi sinne eksyi myös uusi keittiönpöytä parin tuolin kanssa. Nyt on kunnon koivuinen pöytä, joka ei natku ja nitise kuten entinen.

6.1. tuli sitten vielä Juhanin sisko Tiina käymään meillä, ja hän kilttinä purki pöydän ja vaunut ja muut autoon jääneet painavat meille taloon sisälle. Tosi kivaa oli tulevan tätinkin kanssa viettää aikaa täällä Oulussakin, hän kun ei usein Suomessa käy, kun asustelee Ruotsin puolella. 7.1. Tiina läksi takaisin käymään Rovaniemellä ja meidän joululoma alkoi vihdoin olla lopussa. Puuhkuti, täytyy sanoa, melkoista haipakkaa kyllä oli...

Ja nyt on meikän aika mennä tuhoamaan appelsiini ja pari porkkanaa, päästää Juhnu (miestä lie keksin tuon lempinimen joulun aikana, nyt se on jumissa ja käytössä) koneelle ja lopettaa tälle kertaa. Tuuf!

Pitkänpitkä terveystilanteen kertaus

Pitkästä aikaa blogin äärellä. Joulukuu meni jotenkin niin kummallisissa fiiliksissä, että vieläkään ei oikein jaksaisi kirjoittaa. Nyt on kuitenkin ehdottomasti jo aika, kun asiaa alkaa olla niin paljon ja monenlaista, että alkaa pian tärkeimmät unohtua. Tähän postiin kokoilen terveysjuttuja, ja huomenna taidan koettaa jaksaa napsia kuvia joulun aikana tulleista ihanista vauvajutuista, jotta saan nekin tallennettua. 

Joulukuun puolen jälkeen meikäläinen kävi siinä paljon parjatussa verensokeritestissä. Paasto ei ollut ollenkaan paha tapahtuma, vaikka meinasin sen kokonaan unohtaa. Aika oli aamulla 7.10, joten paasto alkoi illalla jo seitsemältä. Viimeisen kerran taisin syödä joskus kymmenisen yli, ja sitten huomasin, että huppista, ei saanutkaan enää syödä mitään. Mikäs siinä oli sitten aamua odotellessa, ei oikeastaan tullut kamala nälkä missään vaiheessa. Aamulla sitten ensimmäisenä labran ovesta sisään ja nauttimaan colajuomaa. Ei se mitään pahaa ollut, mahdottoman kylmää vaan. 75g glugoosia meni näppärästi alas, kun välillä vaan piti hetken tauon, etteivät poskiontelot ja kitalaki jäätyneet täysin. Ainakin labran jääkaappi toimi hyvin!

Arvot sain sitten seuraavan viikon lääkärikäynnillä, ja erittäin tyytyväinen olen niihin: paastosokeri 5,1, tunnin jälkeen 8,7 ja 2 tunnin jälkeen 5,5. "Kahden tunnin sokerirasitustestin raja-arvot ovat: paasto 5.3 mmol/l, 1 t:n arvo 10.0 mmol/l ja 2 t:n arvo 8.6 mmol/l." sanoo tämä raskausdiabeteksesta kertova sivusto, joten hyvinhän tuo mulla meni. Pelkäsin valmiiksi vähän liikaa sokerinkäyttöäni, mutta onneksi tuossa kohtaa kroppani toimii kuten pitääkin. Yksi huoli vähemmän, jei.

Muuten olivat arvot pääosin kohdallaan tarkastuksessa. Painoa ei edelleen ole tullut liikaa, nyt ollaan kolmisen kiloa plussalla (joulu varmasti tosin toi ylimääräistä, mutta siitä sitten toiste), verenpaine oli oikein hyvä 126/79, pulssi reipas 95 (tosin olin juuri polkenut paikalle ja menin lähes heti sisään) ja hemoglobiinikin 124. Ainoa huolenaihe nyt on vähän liian iso symfyysimitta, se kun heilui jo 29cm lukemissa. Tämän mittasi tosin lääkäri, ei normaali neuvolantäti, joten mittavirhettä voi olla osin mukana, kun jokainen mittaa kuulemma hivenen eri tavalla. Tuo on keskiarvosta aika paljon liikaa, nelisen senttiä ainakin, joten nyt pitää tilannetta tarkkailla. 

Jouluna tuli sitten tosiaan syötyä, joten paino on kai mitä on tällä hetkellä. En ole omalla puntarilla käynyt, enkä aio käydäkään, joten olkoon nyt, mitä on. Muutoin joulun reissaminen ottikin sitten voimille vähän turhankin paljon. Ajeltua tuli Suomen läpi, kun ensin käytiin Ylivieskassa isällä ja samalla reissulla mummoilla, sitten ajettiin Ouluun ja pian Oulusta Rovaniemelle, sitten kotiin ja nyt loppiaisviikolla vielä Oulusta Toijalaan ja muutaman vierailukäynnin jälkeen takaisin Ouluun. Reissuilta lähti paljon kaikkea kivaa kyllä mukaan (niistä ensi postissa), mutta terveys meni. 

Ylivieskassa vielä oli varsin helppoa, ei tullut kauheasti käveltyä, vain muutaman kerran käytiin kaupassa. Rovaniemellä sitten taasen majoituttiin yläkertaan, ja kun suihku on kellarissa, tuli portaita ravattua jonnin verran. Meikän surkealla peruskunnolla se tuntui hitusen ikävältä, mutta siedettävältä. Pahaksi homma meni, kun käytiin kipuamassa Tottarakalle (tjsp. sen nimi on), joka on Rovaniemen Ounasvaaran sivunyppylä. Sinne käveltiin sellainen ehkä reipas kilometri metsätietä, joka oli kerran ajettu traktorilla ja muutoin polku pysyi auki koska ihmiset kävelivät sitä pitkin harvakseltaan. Viimeinen 50 - 100m oli sitten lumista nousua, ja siinä vaiheessa tuntui kyllä joka paikassa. Lopputuloksena oli, että takaisin kun päästin, pystyin kävelemään alle 20cm askelin äärimmäisen hitaasti. Jalka ei noussut pariin päivään nivuskivun takia yli 10cm lattiasta ja tuosta lähtien (eli nyt on 6.1., tuolloin oli kai 26.12.) on alamaha ollut kipeä, kun se alavatsalihakset rasittuivat kai liikaa.

Siinäpä sitä sitten olin jo varsin rasittunut. Paluumatkalle lähdettiin 27.12. ja ajateltiin pistäytyi Ikeassa Haaparannassa, kun siitä kerran ohi ajettiin. Parin tunnin kierroksen jälkeen alkoivat nivuset ja alamaha olla siinä pisteessä taas, että töpöttelin melko hitaasti eteenpäin, maha pitkälle eteenpäin työntyneenä. Melkoista urheilua, vaikka kyllä Ikeastakin lähti kaikkea hirmuisen kivaa matkaan. Sitten päästiin yöllä kotiin ja oltiin pari päivää kohtuu rauhassa kotona. Uunna vuonna tosin tuli käveltyä pari kilometriä, kun parkkeerattiin kauemmas, jotta päästiin katsomaan kaupungin ilotulitus, ja siinäkin oli mäki matkalla ja loppumatkasta tuntui, että alan vääntää itkua. Sisulla puskin takaisin autolle asti, valitin kavereille ja Juhanille ja oli kelju olo. Onneksi sitten päästiin sisälle ja viettämään rauhallista iltaa. 

2.1. oli sitten taas aika lähteä reissuun Toijalaan äitille. Reissu itse oli oikein mahtava, mutta kun Tampereeltakin löytyi Ikea, niin pahaa jälkeä sain taas aikaan itelleni. Ilmeisesti kaikki tuo joulun ajan rasitus kostautui kunnolla, koska nyt on sellainen fiilis, että häpyluuliitos on auennut jo reilusti ja varmaan vähän ennenaikaisesti. Kipu oli kamala, nyt onneksi vähän jo helpottanut mutta edelleen ikävä. Autoon kun istui tai nousi pois, oli pakko kirahtaa tai jopa lähes huutaa kivusta, mutta onneksi reissun löydät olivat sen arvoisia. Itse häpyluu tuntuu nyt omituiselta, rako tuntuu aika selvästi tuossa häpykukkulalla ja tuntuu samalla ihan kuin koko luu olisi noussut vähän ylemmäs. 5.1. ajettiin takaisin, ja Juhani ajoi melkein koko yli 600km matkan, kun minä olin niin uuvuksissa, etten oikein pystynyt kuin nukkumaan. 

Noh, mikä on lopputulos? Meikä istuu nyt kotona seuraavan monta päivää, kunnes olo alkaa olla vähän parempi. Istuutuminen, kävely, makuulla asennonvaihtaminen ja kaikki nivusiin tai häpyluuhun kohdistuva asennonvaihdos kiristää tai juilii. En uskalla lähteä edes kodin portaita alas, joten Juhani joutuu nyt tekemään kauppahommat. Kävelylle en varmasti lähde ennen ensi viikon puolta väliä. Alamahan lihakset ja nivuset eivät toimi kunnolla, joten housut ja sukat sun muut pitää laittaa lähes aina istualtaan, kun jalan nostaminen yli 15cm maasta on lähes mahdotonta. Jalka vaan ei nouse, ei millään, ja siinä 15cm kohdalla alkaa sattua. 

Rinnatkin oikkuilevat. Jos on vähänkään kylmä, niin normaali reaktiohan on nänneillä toki kovettua. Nyt se on vaan mennyt äärimmäisen kivuliaaksi tapahtumaksi. Eilen kotimatkalla pysähdyttiin Heseen syömään, ja iso ABC-kahvila oli toki vilpoinen paikka. Siinäpä oikea nänni päätti sitten jäätyi kokonaan, ja meikä siinä sitten nassutteli hampparia itkua pidätellen. Koetin hienovaraisesti pitää sormia liivin alla, että saisin nänniparan lämpenemään, mutta kauan siinä meni. Totesin Juhanille, että nyt ainakin tiedän miltä nännilävistyksen otto tuntuisi, kipu oli nimittäin niin kova, että oikeasti en usko sen tuossa kohtaa kroppaa enää voivan mennä pahemmaksi. Varsinkin, kun kipu jatkui sen varmaan 10min ajan...

Lisäksi miun pitää nykyään puhdistella nännit kerran pari päivässä, kun nesteentuotanto alkoi joulun alla. Huomasin hassua kristallista kovettumaa, joka lähtee rapsuttamalla pois, joten nyt olen erittäin tarkka, että rapsuttelen sen pois joka päivä, ettei vaan iske mikään tukos tai tulehdus. Varsinkin tuon paleltumakivun kanssa olisi aikamoista helvettiä saada rintatulehdus. Jännää silleen tuo neste, joskus sitä tulee ihan vähän, jos tuosta nännin juuresta puristaa. Ihan kirkasta se on vielä, vaikka eilen näkyi jo pieni pisara valkoiseen vivahtavaakin. Jänniä muutoksia nämä.

Noh, loppujen lopuksi olen ajatellut nyt katsella tilannetta kroppani kanssa tämän viikonlopun ja maanantaina varmaan soittelen ylimääräisen lääkärinajan tai neuvola-ajan. Seuraava käynti on 16.1., mutta tuntuisi turvallisemmalta päästä käymään jo aiemmin. Haluan tietää, että pitäisikö varsinkin tuon häpyliitoksen aukeamisen takia olla huolissaan, etten vaan joudu vuodelepoon tai mitään. On kai aika itselläkin nyt tajuta, että olen tosiaan raskaana, ja että tämä on ylipainoiselle ja yliliikkuvaniveliselle kropalleni raskasta, en voi rempoa kuten ennen. Muut joutavat nyt tehdä asioita, minä en oikein voi. Ultraankin ehkä haluan ajan, ihan vaan että pääsisi varmistamaan kuin iso jäpikkä on syntymässä, vai onko tuo pitkä sf-mitta vain meikän painoon tai lääkärin mittakäteen liittyvä anomalia. 

Kaiken kaikkiaan olen hivenen huolissani kroppani tilasta, tällä hetkellä eniten ehkä koska pelkään olevani pian niin kipeä, etten selviä synnytyksestä, kun voimat ovat kaikki kaiken muun takia. Muutenkin pelottaa, että huonokuntoisena en jaksa ponnistaa tai puskea kunnolla. Olen myös saanut pari paniikkikohtausta tässä joulun aikaan, ja äiti siitä meinasi, että luultavasti saan moisen myös synnytyksen aikana. Sekään ei olisi mikään kiva juttu, joten huolestusta on ilmassa.

Nihkeetä

Jokin hormonitoiminnassa on taas mennyt erillä tavalla päälle. Kädet ovat olleet ällöttävän nihkeät jo yli viikon, eikä auta yhtään olla koko ajan pesemässä niitä. 5min pesun jälkeen olo on yhtä niljainen kuin ennen pesua. Onneksi ei muualla ole tätä havaittavissa, mutta ällöä lähmiä koko ajan kaikkea niljaisilla käsillä.

Pään olo on yhtä nuhjuinen ja niljainen. Särkee lähes koko ajan, eikä auta, etten pysty nukkumaan kunnolla, niska on jumissa, enkä jaksa käydä ulkona. En jaksa tehdä mitään. Gradu eteni viimeksi kolme viikkoa sitten. 

Poika potkii usein ja paljon. Välillä se jo häiritseekin. Nukkumista yrittäessä ei onneksi, uni ei tule ihan muista syistä. Kaikki stressaa. 

Olisin halunnut lähteä joulua ennen käymään etelässä, kavereilla ja sukulaissa. Vaan eipä ole yli kolmen päivän väliä koko joulukuussa, ja pankki yllätti kivalla vajaan 300e lainanmaksukorolla, joten sinne meni veronpalautukset ja lomavararahat. Tuon takia niitä tietty kerään, mutta olihan se tympeä ylläri, että yhtäkkiä opintolainan korko triplaantui. Tämä johtuu ihan vaan siitä, etten enää saa opintotukea ja nyt korko maksetaan kokonaan, ei vain 1% osalta, mutta mistäpä tuostakaan olisi tiennyt valmiiksi.

Yöllä on yksinäistä valvoa ja päivällä ei saa tehtyä yhtään mitään, kun yöllä ei ole pystynyt nukkumaan. Rytmi ei ole sekaisin, se vaan ei pysy, koska en joko pysy unessa järkyttävästä väsymyksestä johtuen tai en pysty nukkumaan oikeaan aikaan, koska olen joutunut korvaamaan sitä unta sitten väärään aikaan. 

Stressaa, stressaa, stressaa. Eikä lääkekään auta.

IRC-babyshowerit!

Edellinen posti piti saada pois tieltä, että pääsee kertomaan viikonlopun kivasta. Eli oikeastaan kaikki mulle tärkeimmät ihmiset asuvat jossain muualla kuin Oulussa. Heistä muutamaan pidän yhteyttä ircin kautta, eli netin välityksellä toimivalla chat-maisella systeemillä. Meillä on oma kanava, jossa jutellaan ja annetaan toisillemme tsemppiä melkein päivittäin. Tytöistä muutama, ihanat Ellu ja Saara, päättivät sitten, että koska oikeiden vauvakutsujen järjestäminen on vaikeaa, me tehdään se sitten irkin kautta. 

Päiväksi sovittiin viime sunnuntai, ja perjantaina molemmilta tupsahtikin hirmuisen kivat kirjeet postiluukusta. Juhani oli onnistunut piilottamaan ne lehden alle meidän romupöydälle, joten luulin, etteivät ne ehtineetkään perille, mutta siellähän ne oli, ja sitten meikäläisen piti koettaa olla hypistelemättä niitä sunnuntaihin asti.

Ellun paketista löytyi tämmöisiä kivoja:

 

Pupu ja muna kirja. Hassu tarina pupusta, joka yrittää saada munan rikki, jotta saisi sieltä ulos siellä lymyävän asukkaan. Onneksi lapset eivät ole yhtä kieromielisiä, kuin me aikuiset. Itse kun repeilin täysillä Juhanin lukiessa tätä minulle, kun tarina on vähän väkivaltainen. Ensin pupu nimittäin viskoo munaa pikkukivillä, vierittää sen mäkeä alas ja istuu sen päällä. Sitten munasta kuoriutuva ankka tekee samat pupulle, joka nukahti munan viereen. Onneksi niistä lopulta tulee kaverit, mutta pitää kyllä muistaa sanoa pojulle, ettei kavereita saa silti viskoa pikkukivillä... ;) Ihana kirja, ja näitä Tammen kirjoja pitää itse hankkia kyllä lisää. Minusta tämmöiset tarinat ovat paljon ihanampia ja parempia kuin monet nykysadut.

Tämä taas on söpöinen Barbapapa uniriepu. Minulla ja veljelläni oli nuukat pienenä. Nuukka, tai nunnu, oli varmaan äidin tekemä pieni tyyny, jota aikittiin nukkumaan mennessä. Aikkiminen on kasvojen silittelyä nuukalla, semmoista pehmeää liikettä, joka tuntuu kivalta. Joskus aikin Juhania, mutta toinen mokoma ei oikein hoksaa sen tarkoitusta, höhlä. Nyt pääsen tällä sitten paijaamaan meidän pojua, ja tuota on varmasti muutenkin hirmuisen kiva hypistellä pienillä tassuilla. Itse aikiskelen tuota jo nyt, kun se on hirmuisen pehmeä. Ja Barbathan on tunnetusti ihania muutenkin! Lisää näitä satujuttuja, joita täytyy ehdottomasti etsiä lapselle (joukossa on myös ainakin ruotsinkielisenä Nils Holgersonit ja Taotao ja muut vastaavat).

Tämä löytyi sitten äitiä ja isiä varten, että jos jossain vaiheessa alkaa tympiä, niin tämä piristää. No ja ihan varmasti. :D Taidan säästellä tuota hetken, sillä kyseinen leffa on ollut katsomislistalla, mutta kaipaa tosiaan ehdottomasti tietyn mielialan katsomista varten....

Ellun paketissa oli myös kortti, jossa on Tommy Tabermannin runo. Kirjoittelen sen tähän postauksen loppuun, kun Saaralle näin lupasin. Toivottavasti semmoinen ei mitään tekijänoikeuslakeja riko vaan, mie kun teen sitä jo muutenkin nyysimällä noita kuvia nettisivuilta...

Saaran paketissa taas oli tämmöinen kiva kasa tavaraa:

Saatiin siis pojulle kolme ihanaa bodya, jotka varmasti sitten tulevat aikanaan kertomaan, että kumpis tänään pojan pukikaan... 

Saatiin myös suloiset tossut, jotka Saara on itse tehnyt. Ne ovat luonnonvalkoiset ja ihanan pehmoiset. On jännittävää odotella, että kuinka pian ne ovat sopivat pienelle ja kuinka pieni hetki menee, että ne jäävät liian pieniksi. Noista voi tulla sellainen muisto, joka kertoo mulle sitten aina, kuinka nopeasti lapsi on kasvanut. 

Paketin äitiosana oli sitten tuo Ikuisesti ihana -yrttijalkakylpy. Vielä olen säästynyt pahemmilta turvotuksilta, mutta veikkaan, että joulun jälkeen tulee vielä ilta, jonka aikana tulen olemaan erittäin onnellinen ihanasta yrttikylvystä rasittuneille tassuille. Harmillisesti en juuri nyt pysty haistamaan tuon tuoksuja, mutta siinä on mukana koivua, minttua, ruusun terälehteä, humalaa ja merisuolaa, joten varmasti on mukavat oltavat tuoksuhöyryissä sitten jalkoja lillutellessa.

Eli kaikkea ihanaa saatiin. Saan olla erittäin onnellinen näin ihanista ystävistä, jotka jaksavat muistaa ja välittää matkankin takaa. Matka tähän on ollut joskus kuoppainenkin, mutta tätä ei unohda koskaan. Joten tämä muistetaan tytöt! ;)

Lisäksi olen halunnut tehdä tämän hetken plussat ja miinukset -listan kroppani oloista. Tässäpä siis semmoista:

Plussalla ovat nämä:

-jalkani tai muutenkaan paikkani eivät ole vieläkään yhtään turvonneet. Paikkoja ei pakota nesteen takia, kengät mahtuvat jalkaan ja olo on varsin mainio.

-pystyn nukkumaan hyvin kaikissa normaaleissa asennoissani, jopa selällään. Poika on kyllä keskellä ja painaa usein rakkoa, mutta selkää ei vielä onneksi.

-miun maha toimii loistavasti! Olen kärsinyt jo vuosia ärtyneestä suolesta, jonka takia vessailusta yleensä 4/5 kerroista on jollain tapaa epämiellyttäviä, reaktiot menevät laidasta laitaan. Raskauden aiheuttaman masun hidastumisen takia miulla sen sijaan on nykyään maha, joka toimii kuin normaalilla ihmisellä! Tähän voivat vaikuttaa päivittäiset banaanit, jotka normisti saisivat mahan vähän liian kovaksi, mutta nyt on olo ihana. Toistan I - HA - NA! Sitä kun kärsii mahansa kanssa päivittäin, niin tällainen tilanne saa toivomaan, että voisi olla raskaana useamminkin...

-hiukset eivät rasvoitu pahasti. Normaalisti pesen nämä joka toinen päivä, nyt kolmenkaan päivän väli ei näytä vielä ällöltä. Jei! Laiskuus ei siis aina haittaa, aina kun ei jaksaisi pestä pitkää ja paksua tukkaa, jonka kuivumiseen menee tuhottomasti aikaa.

-olen mukavasti sinut kroppani kanssa. Koska olen aina ollut iso, minua ei haittaa masun kasvaminen (paitsi vaatteita ostaessa) tai jo pari kuuta sitten ilmestyneet raskausarvet. Sen kun ovat, en minä mahaani julkisesti olisi missään muutenkaan näyttämässä, ja Juhani tykkää ihan tämmöisenäänkin. Oikeastaan entinen kroppaa kohtaan tuntemani äklötys on kääntynyt hyväksynnäksi.

Miinukselle taas päästään näissä:

-nenä on tukkoinen, räkäinen, kuiva ja kirvelevä. Kts. edellisen postauksen flunssavalitus.

-energia on hukassa, kun on vaikea keskittyä ajattelemaan mitään. Voi liittyä myös flunssaan.

Siinäpä olivat oikeastaan miinukset, loput ongelmat kun oikeastaan ovat lähinnä pään kanssa. Ne kun liittyvät elämääni muutenkin, joten en miellä niitä enää raskauteen kuuluvaksi. Kyllä masiksen ja ahdistuksen erottaa hormoniheittelystä. Ainakin näin retrospektistä huomaa kyllä milloin ekalla kolmanneksella oli paha mieli hormonien takia ja milloin jostain muusta syystä.

Olo on siis loppujen lopuksi vallan mainio näin fyysisesti, ja ehkä tuo pääkin tulee taas jossain vaiheessa perästä. 

Korsi - Tommy Tabermann

Yhteen korteen,

yhteen ainoaan korteen

mahtuu kaikki mitä ihminen tarvitsee

Ota korsi, heinänkorsi, ruoko, kaisla,

ja pujota siihen maa, ilma, tuli, puron vesi

ja lapsen aamuinen hymy

joka pesee pahan unen pois

Pujota siihen, korteen, sydämen kohdasta läpi

mies ja nainen, hillitön halu

tehdä yhdessä ihmeitä

Ota yksi ainoa ohut ja sitkeä korsi,

elämänlanka,

heinä, ruoko, tuulen tuoma katkennut kaisla

Pujota siihen, 

äläkä ikinä pudota

Ahdistusposti pois mukavempien asioiden tieltä!

Tahtoisin olla erittäin paljon aktiivisempi tämän kirjoittelun kanssa. Jotenkin vaan viimeisen viikon ajan ovat ajatukset olleet jumissa. Käytin lääkettä pitääkseni pääni kurissa, ja viime viikolla tuli taas unohdettua ottaa niitä, joten testailen jälleen, että tarvinko vai en. Sanomattakin selvää, että vastaus on "tarvin", mutta jotenkin en saa otettua nappeja joka aamu. Häiritsee käyttää lääkkeitä raskauden aikana, häiritsee käyttää niitä yleensäkään, häiritsee, kun tuo oli ennen raskautta jo huono lääke (vaikkakin nyt toimii paremmin, varmaan hormonien sun muun takia). 

Lisäksi sain JÄLLEEN flunssan, joka ei tunnu lähtevän millään. Edellinenhän oli tuossa syys-lokakuussa ja kesti hieman rapiat neljä viikkoa (josta mm. kaksi viikkoa oli poskiontelon tulehdus, johon en jaksanut hakea lääkkeitä, kun yleensä haluan antaa parantua itsekseen), ja tämänkertainen tuntuu jatkavan samalla linjalla. Hain viime viikolla antibiootit ja sain roksimysiinia mykoplasman varalta, mutta ei tuo ole mitään auttanut. Alun yskiminen vaan on muuttunut järjettömäksi määräksi räkää, ja käynkin niistämässä varmaan kerran puolessa tunnissa, välillä kerran kymmenessä minuutissa. Poskionteloita kirvelee koko ajan Otrivinin käytön takia, mutten pysty hengittämään ilman. Tietty tuo nenäsuihke valuu aina kurkkuunkin, joten myös kurkkua kirveltää. Ajatuskaan ei tietenkään liiku yhtään, unohtelen asioita ja välillä on todella vaikea ajatella yhtään mitään. Tällä viikolla en sentään ole viemässä tomaatteja sukkalaatikkoon vihanneslootan sijaan... Koita tässä sitten tehdä sitä gradua, kun pää ei vaan toimi. Viimeksi meinasin vielä tukehtua kirjaston surkeasti ilmastoituun tietokoneluokkaan, joten ajattelu oli vieläkin vaikeampaa.

Ja sitten vielä luin jostain, että nenän tukkoisuus ja kaikki tämä muu liittyy myös raskauteen, joten kiitti ny vaan oikeasti taas kroppa, pelkässä flunssassakin oli jo kestämistä...

Olen maininnut myös tavastani stumblailla. Sitä tulee tehtyä varsinkin öiseen aikaan, kun en saa nukuttua kunnolla. Olen aina ollut huonouninen, joten tämä nyt käy lähinnä harjoittelusta vauva-aikaa varten. Kuitenkin, stumblatessa raskaustarinoita on viime öinä tullut ihan liian monta kertaa vastaan tarinoita keskenmenoista ja raskaudenaikaisista ongelmista. Siinä sitten tyhmyyttäni luen niitä, ja vaikkain yleensä vain ne pari eka riviä, ne riittävät saamaan aikaan inhottavia mielikuvia. Omat raskauspelot ovat siis taas heränneet uniltaan, ja nyt pyörii koko ajan mielessä pelko ennenaikaisesta synnytyksestä, kaatumisesta mustalla jäällä, lapsen menettämisestä kätkytkuoleman takia, lapsen vammautumisesta synnytyksessä, ja niin edelleen ja niin edelleen. En edelleenkään suostu pelkäämään synnytyksen kipua, mutta välillä siitäkin iskee silti paniikki.

Eilen kävivät neuvolan tädit kotikäynnillä. Täällä Oulussa on alettu vetää Vaavi-ryhmää, johon sitoudutaan kolmeksi kuuksi. Tarkoitus on käydä kolmesti viikossa viisi tuntia pienessä perheryhmässä, tiistaisin jutellaan raskaudesta ja vauvanhoidosta, torstaisin opetellaan perhe-elämää ja torstaisin käsitellään päihteisiin liittyviä pelkoja ja ongelmia. Neuvolan täti tästä ryhmästä kertoi ja suositteli miulle kahdesta syystä: ensinnäkin tuolta saisin vertaistukea muilta odottajilta tai vasta äidiksi ensimmäistä kertaa tulleilta, ja toisekseen tuolla pääsen käsittelemään alkoholiahdistustani. Sitä on meillä tosiaan aivan liikaa suvussa, kun koko lähin perheeni on mielestäni alkoholiongelmaisia, enkä itse halua liittyä samaan seuraan. Minusta kun lapsiperheessä ei saa koskaan olla niin itsekäs, että pitää päästä baariin tai pämppäämään ja hylätä lapsi sen takia. Itse koen, että minulle tehtiin niin paljon lapsena. On ihan OK  ottaa se yksi tai kaksi, mutta jos lapsi kokee sen pelottavaksi ja ahdistavaksi, se pitää jättää pois, kunnes lapsi ymmärtää paremmin. Meillä alkoholi oli aina, joka viikko mukana, ja vihasin sitä jo pienenä ja vielä enemmän nyt vanhempana. Minusta juomista on jo yhden tai kahden ottaminen, ei sitä, että noni, nyt alkaa tuntua känniltä. Vanhempi ei saa koskaan olla niin itsekäs, että uhraa lapsen mielen sen takia, ettei itse kestä itseään ja elämäänsä ilman teeskentelyä ja juomista. 

Todellakaan en ole sanomassa tietenkään, etteivät vanhemmat saa juoda, päin vastoin. Jos siitä tulee hyvä olo, niin ehdottomasti. Mutta jo pieni lapsi huomaa, jos vanhempi on päissään, joten on oikeasti parempi pitäytyä siinä yhdessä tai kahdessa. Kun tehdään lapsia, sitoudutaan vastuuseen ja vastuullisuuteen. Vanhemmuus on minusta sitä, että luovutaan turhasta itsekkyydestä ja itsepäisyydestä ja eletään niin, ettei lapsi saa siitä harmia. Omat vanhempani tyrivät tuon osalta melkoisen kovasti monessa kohtaa, joten toki olen jyrkkä mielipiteissäni. Onnekas olenkin nyt, kun oma mies ei juo paljon (on oikeasti hurja ilta, jos saan Juhanin ottamaan KAKSI 0,33l siideriä!) tai polta tai pidä omaa elämäänsä kaikkea muuta tärkeämpänä. Terve itsekkyys on sitä, että pitää itsestään huolta, epäterve sitä, että uhraa sen varjolla kaikki muut. 

Tänään sain lisäksi pienen avautumiskohtauksen Henkkamaukalla. Oulussahan niitä on kaksi, toinen keskustassa ja toinen Zeppeliinissä. Nyt autollisena päästiin sitten käymään Zepessä, jonne lähdin ihan varta vasten, koska keskustan liike on ottanut valikoimista pois kaikki yli koon 42/44 tuotteet. Arvata saattaa että pettymykseni olikin sitten ihan järjetön, kun Zepen liikkeestä ei löytynyt itselle yhtään mitään. Siellä oli mammavaatteita, jee. Siellä oli isoja kokoja mammavaatteista, jee. Mutta! Ne olivat niitä pirun kauheita pillifarkun perkeleitä (anteeksi kiroilu, mutta vihaan niitä oikeasti)! Hyllystä löytyi yksi malli, jossa olisi ollut hyvät lahkeet, mutta arvatkaapa kahdesti olivatko koot loppuneet. Tiukan syynin ja selaamisen jälkeen meinasi oikeasti tulla itku, ja pitihän siinä sitten myyjälle vaahdota asiasta. Minä kun en ikinä vaahtoa, niin pyysin siinä puolessa välissä kyllä anteeksikin ja sanoin, etten saisi häneen sitä purkaa. Onneksi oli fiksu tyttö, joka osasi ajatella asiaa minunkin kannaltani ja kannusti, että nyt pitäisi olla tulossa leveämpiä lahkeita myyntiin enemmän ja ehkä tässä vähän ajan päästä löytyisi mullekin malleja. Joten kuukauden päästä uusiksi... Itku meinasi tulla. Asiaan ei auttanut, että tänään on ollut kinapäivä Juhanin kanssa, ja nälkäisenä ja ahdistuneena ja harmistuneena jossain vaiheessa reissu menikin tympääntuneeksi tiuskimiseksi ja mykkäkouluksi kotimatkalla. Ja toki sama toistui illalla ruokakauppareissulla.

Hetken ehdin olla hyvällä mielin, mutta tämä päivä on kyllä tympinyt kympillä. Jospa tämä tästä, ja ehkä tosiaan pitäisi aloittaa ne lääkkeet taas...

Sisälläni on pippeli!

Huh, kun viikko kului taas nopsaan. Neuvolassa ehdin käydä eilen tutustumassa Kelan papereihin ja ensi viikolla meillä on kotihaastattelu vauvatukiryhmään. Mutta nyt ne tärkeimmät ensin...

 

Eli lääkärisetä kertoili meille ultrassa viime viikolla, että poika olisi tulossa. Koko toimitushan oli, kuten viimeksi postasin, ihan mahdottoman nopea. Ehdin kuitenkin kysymään, että näkyykös sieltä, että kumpi olisi tulossa, ja suoriltaan miettimättä setä kertoi, että kyllä tuolla ihan selvä pippeli vilahtelee ja poika on tulossa. Melkoisen varmalta kuulosti tieto, joten ei se sitten tainnut olla mikään kummallisesti naamioitunut napanuora tai muuta outoa ylimääräistä. Neuvolantäti myös eilen osasi kertoa, etteivät ne lääkärit (onko ne edes lääkäreitä, vai kenties hoitajia?) edes sanoisi mitään, elleivät ihan varmoja ole asiastaan. Joten tämä on nyt tulos, ja täytyy sanoa, että ei ne ennusmerkit hirveästi taida kertoa. :) Vaikka toki hivenen hämäsin, kun pistin mukaan omat ja kaverin fiilistelyt pistelaskuun, ja oi kuin jännää olikaan olla väärässä. Hassu tunne, ei sitä äipänvaistoa ihan joka paikassa voi näköjään kuunnella. Joku fiksu oli kommenteissa ehtinytkin miettimään, että vähän kaikuu rivien välistä poikauutiset, mutta jännä kysymyshän tuo oli muutenkin. :)

Mutta että poika... Miehän ihan aluksi toivoin poikaa hitusen enemmän ja Juhani tyttöä. Kummallekin on kumpikin kuitenkin tervetullut ja olin omien fiilistelyjeni pohjalta ihan täysin jo tottunut ajatukseen tytöstä ja pidin ajatuksesta. Siksi poikauutiset oli hiukan hassu totuteltava, aluksi olin ihan pihalla. Ei sitä oikein osannut kuin virnuilla ja todeta Juhanille ultrapaikan naulakoilla, että hitsi, meille on sitten tulossa poika. Viikko tässä on mennyt uutiseen totutellessa, eikä vieläkään oikein ole realisoitunut koko juttu. Samat fiilikset varmasti olisivat olleet tytön kanssa, terve lapsihan tässä on se pääasia ja ehdottomasti päällimmäisenä mielessä.

Stumblailen nykyään paljon raskaus- ja synnytyssivustoja (StumbleUpon on siis lisä-application selaimeen, joka heittää katsottavaksi satunnaisia sivustoja aiheista, jotka sinua kiinnostavat) ja sieltä on löytynyt kyllä paljon mielenkiintoisia asioita. Olen lukenut paljon synnytystarinoita, ja omat synnärisuunnitelma alkaa olla valmis. Samaten on nyt tullut uutinen, jonka mukaan vauvoilla on paljon vähemmän raudanpuutosta nelikuisena, jos napanuoraa ei katkaista heti. Tämän vuoksi miun synnäritoiveet on nyt mahdollisuus altaaseen, jumppapalloon ja synnytystuoliin, lääkkeet mahdollisimman myöhäisessä vaiheessa, jos ollenkaan, jotta saan kävellä ja liikua paljon, kun se helpottaa synnyttämistä, ja toive siitä, että napanuora katkaistaa vasta n. 3min synnytyksen jälkeen. Samalla on tullut myös löydettyä sivuja, joilla puhutaan kamalan koskettavasti keskenmenoista ja keskeytetyistä raskauksista. Korostui kovasti se, kuinka onnellisia me saadaan olla, kun trisomitesteistä on tullut hyvät arvot ja np- ja rakenneultrassa on kaikki ollut juuri kuten pitääkin. Ei saisi pitää näitä asioita itsestäänselvyyksinä, vaikka osittain teenkin sitä nyt ihan senkin takia, että muuten olisin ihan kamalan pelkoinen koko ajan aivan kaikesta. Itsesuojeluksihan sitä voisi ehkä sanoa?

Tosiaan neuvolassakin oltiin. Kaikki pissanäytteessä oli edelleen hyvin, joten olen todella tyytyväinen. Tällä ylipainolla ja huonolla tämänhetkisellä proteiininsiedollani (eli kaikki oikea ruoka tulee korvattua välillä mässyllä, hyh) olen todella tyytyväinen siihen, etteivät sokeriarvot ole vielä nousussa. Sokerirasitustesti on sitten joulun alla, en odota innolla sitä jättiannosta sokerilitkua, mutta sepäs on sitten sen ajan murhe. Paino on noussut nyt n. 2kg, josta toinen tupsahti kummallisesti alkuviikosta. Voipi olla, että siitäkin oli osa nestettä tai edellisen päivän syömisistä, mutta tuohonkin lukuun olen äärimmäisen tyytyväinen. Neuvolantäti käytti sanoja "tämähän on suorastaan oppikirjojen mukaista painonnousua" ja oli myöskin tyytyväinen. Hemoglobiini oli tippunut aiemmista 135 lukemista 120:een, joten nyt pitää vähän yrittää petrata ruokien kanssa. Mutta kaikki hyvin, Kelan liput ja laput on matkassa ja tietoa on asioista taas vähän enemmän.

Tällä viikolla kävin myös ensimmäisen kerran katselemassa vauvanvaunuja ja autoon istuimia. Sain mukavasta ylivieskalaisesta liikkeestä hyvää palvelua, joten sinne mahdan viedä isin ostoksille, vaikka Oulustakin voisi liikkeitä löytyä. Opin tärkeitä juttuja vaunuista ja tangon korkeudesta, siitä että autoistuimia saa nykyään enää telakalla (tai ei ainakaan kannata ostaa telakatonta) ja muuta fiksua, kuten että millaisia alustoja saa hoitopöydälle.

Ylivieskassa olin, koska olen nyt autollinen ihminen. Eli meillä on pikkuveljen kanssa ollut käytössä "perintö-Carina", isän vanha auto, joka siirtyi nyt sitten lopullisesti meikäläiselle. Kävin sen tiistaina hakemassa, ja samalla tuli hoidettua paljon muitakin asioita. Pohjolassa tuli käytyä vakuutusten puolesta, ja siellä sitten juttelin myös tietoa itselleni vakuutuksista. Nyt pitäisi tehdä mahdottoman vaikea päätös, eli ottaako vauvalle hoitoturvavakuutus ennen vai jälkeen syntymän. Hintaero on jotain 50e ja ennen syntymää on se kalliimpi, mutta siinä on se etu, että se korvaa ihan kaiken, jos jo heti syntymän jälkeen tarvitaan paljon lääkäripalveluja. 2kk syntymän jälkeen saatu vauvan terveystodistus kun voi rajata pois korvauksia, jos pienellä on ollut vaikka korvatulehdus. Vaikea asia päättää, kun mitä jos vauva ei sairasta yhtään, niin sitten on vakuutus turhaan, mutta jos taas sairastaa, niin sitten harmittaisi, jos ei ole vakuutusta. Toisaalta sairaalakäynnit pienelle on ilmaisia ja vain lääkkeistä pitää maksaa, ja vakuutuksen omavastuukin on 100e per vuosi, joten on oikeasti mahdottoman vaikea valita. Moni ei vakuutusta ota, ja minäkin haluaisin ajatella, että kun kerta itse ja Juhani myös oli pienenä varsin perusterve, niin ei sille vakuutukselle oikeasti ole tarvetta.

Nyt on siis auto ja pesukonekin hankittuna. Hassua, kuinka noiden takia on nyt sitten ihan mahdottoman aikuinen olo. Meikä kun yliopistoaikojen ekoina vuosina luuli, että se aikuisuusfiilis tulee, kun on iso ja fiksu ja väsää gradua, mutta kun ei. Ei se niistä tullut, vaan ekasta pyykinpesukoneesta. Kaikkea sitä. :D