Vikke Viikinki kasvaa kuin heinä kedolla

2kk neuvola oli ja meni jo aikaa sitten, ja melko hurjia tuloksia meidän poika siellä saikin aikaan. Päivä aloitettiin myöhästymällä kunnolla, kun menin ihan väärän huoneen ovelle, mutta ei se onneksi haitannut. Sitten Vikke pissi meikäläisen farkuille ja pitkin lattiaa, kun äippä ei ollut tarkkana, eikä vaippa osunut suojaksi. Noh, neuvolantäti ei olkiaan kohauttanut, kun mahtaa se poikavauvojen kanssa olla tuommoinen melkoisen yleistä. 

Puntari näytti 2kk painoksi hurjat 6550g, eli nousua oli tullut kuukautta aikaisempaan lähes puolitoista kiloa. Mittaa jäpikälle oli tuolloin ehtinyt kertyä 62,5cm, joten kahdessa kuukaudessa poika venytti itseensä yli 10cm lisää. Melkoinen vauhti on menossa hänellä. Paino on suhteessa silti oikein hyvä, eikä poika monen mielestä näytä yhtään painonsa kokoiselta. Lihaksia häneltä löytyykin jo valtavasti, ja sen saan tuta aina välillä, kun pieni käsi onnistuu mottaamaan poskeen tai pieni jalkai potkaisee kunnolla masuun vaippaa vaihtaessa. Tänään viimeksi viikari otti peukusta kiinni, ja taittuneena kävi melkein kipeää, kun napakka puristus piteli kiinni. Khyl myö ollaan ylpeitä meidän pienestä viikingistä

Iskä photobombas...

 Jässikkä sai myös ensimmäisen rokotteensa. Nestemäinen rota-rokote meni nätisti alas melkein ykkösellä, ja poika osoitti perineensä isänsä rautamahan: jälkeenpäin ei nimittäin tullut minkäänlaisia oireita, ei vatsanpuruja tai edes ylimääräisiä pieruja. Mahtava juttu, kun meikäläinen sai oireita aikanani jo siitä, kun äiti joi imetysaikana appelsiinimehua. On rikkaus, kun Vikke ei kärsinyt moisesta, eikä näköjään helposti muustakaan. Röyhtäytyskin meinaa monesti unohtua, kun ei poika siitä ole moksiskaan. 

2kk ikäisenä menossa kylpyyn isin kanssa.

Tämän hetken lempipuuhaa Vikellä on massutella omia käsiään. Sormet maistuvat varsin mukavilta, kun ne ovat suussa aina, kun vähänkään tekisi mieli tuttipulloa tai jos äiti pitää pojua olkapäällä ja käsi jää sopivasti hollille. Itse ruokailu taas on muuttunut ihan mahdottomaksi vempuiluksi välillä. Usein poika hermostuu pullolle ja päästää parin sekunnin mittaisen kitinähuudon naama punaisena, mutta jatkaa sitten kiltisti massutusta. Pitänee koettaa lisätä tuttipäihin toinen reikä, jos hieman nopeampi maidontulo olisi jo tarpeen. Toisaalta ruokailumäärä on vähentynyt, kun ennen meni aina vähintään 90ml ja nyt saattaa ruokahalu loppua jo 30ml jälkeen. Ongelma on sitten siinä, että lisää on saatava sitten jo joskus jopa 30min jälkeen, mutta kerralla ei syödä yhtään enempää. Yölläkin syöttöväli on nyt n. 2t, joten pomppimista riittää. Kiinteiden aloitusta olen tässä jo pohtinutkin, joten ehkä pitäisi soitella neuvolaan ja kysyä tädin mielipidettä. Masu varmasti kyllä kestäisi jo. 

Myös isin sormet on siistit.

Varsinkin silloin, kun ne kutittelee kivasti.

Joskus syöminen väsyttää hurjasti.

 Nauramisesta peilin edessä on tullut viime päivien suosikkijuttu. Vikke tykkää käkätellä, ja äidin ja isin ilmestyminen näköpiiriin saakin usein esille hurmaavan sarjan hymyjä ja naureskelua. Autolla ajetaan varovarovasti ja Leipuri Hiiva leikkeineen saavat myös hymyn esiin aurinkoiselle nassulle, ja kyllä äiti sitten tykkääkin lauleskella pienelle entistä enemmän. Kyllä lapsen hymyn näkeminen vaan palkitsee eniten, siitä tietää, että toinen on onnellinen ja hänellä on hyvä olla.

Isi ja pitkula poika, n. 9vko.

Painonsa vuoksi poikaa kutsutaan nykyään usein lempinimellä Kahvakuula. Itse ainakin tykkään nostella poikaa 20 sarjoissa ylös istuessani tai selällään maatessa, tuntuu varsin hyvältä hauiksissa. Poikakin tuntuu tykkäävän ilmalennoista, joten diili toimii kaikille.

Vauva-ase on ladattu!

Kyllä se käy työstä, kun nostelee seitsenkiloista.

Vaatekasoja olen joutunut harventamaan jo hurjasti. Koko 62 alkaa olla jo lähes auttamatta pieni, ainakaan jotkut äippäpakkauksen bodyt eivät enää mene pään yli ilman ikinää. Monta vaatetta olenkin nakannut säilöön tulevaisuutta varten. Onneksi saimme naapurilta ison kasan kokoja 62-78 olevia vaatteita, joten ihan heti ei kato yllätä. On se silti aina jotenkin mahdottoman haikea tunne, kun vaate jää pieneksi ja siirtyy muistoksi laatikon pohjalle odottelemaan.

Mummulta saatu koon 68 fleecepuku tekee pojusta söpöisän nallukan.

Kuten kuvista huomata saattaa, meikäläistä niistä ei löydä. En suostu kuvattavaksi nykykunnossa, ja toisaalta Juhani onnistuu tekemään aina jotain kivaa pojan kanssa, joten he siinä sitten aina koreilevat. Minä kyllä tykkään poikiani katsella. <3

Aharistuksia poikkes

En ole saanut blogeilusta otetta pitkään aikaan. Monasti olen miettinyt sitä ja tätä ja tuota, että nyt pitää kyllä nuo kirjoittaa ylös, mutta koskaan en ole saanut alettua. Aika on oikeastaan mennyt koneella pelatessa, asioiden märehtimisessä ja yleisessä pallohukkaisuudessa vellomisessa.

Imetyksen lopetin, kun pojalla oli ikää 7vko paikkeilla. En koskaan saanut tehtyä sitä päätöstä, että nyt lopetan, vaan koko homma vaan lipsahti. Yhtenä yönä en jaksanut imettää, päivällä pumppasin, toisena yönä jäi taas välistä, seuraavana en jaksanut pumpatakaan. Sitten eräs päivä annoin viimeiset pumpatut maidot, ja itku meinasi päästä. Vieläkin on sellainen olo, että olen ryöstänyt pojaltani jotain, joka hänelle kuuluu ja hänen elämästään tekisi paremman, mutta en vaan enää saanut annettua rintaa. Kamalinta tässä on se, että edelleen, jos rintaa puristaa, sieltä tulee tippoja. Eli maitoa kyllä tulisi ja voisin imettää ja varmaan aloittaa maidontuotannon vieläkin, jos tahtoisin,  mutta vanha laiskuus on palannut, enkä enää halua yrittää. Poika ei tietty enää varmaan edes oppisi rinnalle, olihan se touhu jo lopetusvaiheessa sellaista kivuliasta riuhtomista, molempien itkua ja stressiä, ettei imetys ollut kummallekaan mikään ihana asia. Silti harmittaa.

Imetyksen loputtua alkoi sitten näkyä se, että raskausaikainen vähän järkevämpi ruokavalio katosi mäkeen pojan synnyttyä. Raskauskilot lähtivät parissa viikossa, ja niiden tilalle on nyt tullut jo neljä läskikiloa. Viimeisen parin viikon kauhea mässääminen (tästä myöhemmässä postissa lisää, juhlien muodossa nimittäin on tullut herkuteltua) varsinkin on tuonut painoa. Vaikka osa tuosta olisikin nestettä, niin oikeata lihomistakin on tapahtunut taatusti. Ei hyvä yhtään, kun minuahan ei ole neuvolassa punnittu enää pariin vuoteen, puntari näyttää kolminumeroista lukua.

Tilanteeseen ei auta yhtään se, että olen tietty yöheräilystä väsynyt ja uupunut. Juhani on tehnyt kandiaan, eikä se ole vieläkään läpi. Hän oli viimekin viikolla kaksi yötä kokonaan pois kotoa yliopistolla koodaamassa. Pirun ryhmätyö ja pirun surkeat ryhmäkaverit, Juhani-parka on joutunut heidän surkeaa työtään korjailemaan monet kerrat, hän ei pysty olemaan kotona meidän kanssamme ja hän on umpisen väsynyt koko ajan kamalista all-nightereista. Kaiken lisäksi ryhmä saa ilmeisesti miinuspisteitä siitä, että ryhmädynamiikka toimii surkeasti. Eli käytännössä Juhani on tehnyt pirusti hyvää työtä, mutta häntä rangaistaan silti, koska hän sai huonon ryhmän. Ja meillä perhe-elämä kärsii myös. "#¤%&( Olenkin päättänyt, että jos työ ei mene lopulta läpi tai saa surkean arvosanan, teen itse valituskirjeen ohjaajalle. 

Muuten tässä mietitään edelleen samoja vanhoja. Osaanko, enkö osaa, olen huono, kärsiikö poika, kaikkea semmoista. Hän osaa hyvin nukahtaa sänkyynsä, rutiinit ovat helpot, eikä koskaan itketä illalla, mutta silti pelottaa, että yksin nukuttaminen on jotenkin julmaa. Mutta kyllähän vauva itkisi, jos olisi paha olla ja pelottaa. Tyhmiä nämä äitiyspelot. Onneksi ne ovat silti alkaneet helpottaa edes vähän. 

Eniten on ehkä sellainen olo, etten oikein jaksa välittää asioista, kuten ehkä pitäisi. Mutta luulen, että tällä hetkellä pistän sen vaan väsymyksen piikkiin, sillä perusolo on kuitenkin plussan puolella.

Pitusängyssä suhisee

Pitkänpitkä blogitauko tuli pidettyä ihan vahingossa. En vain ole oikein innostunut kirjoittamaan, ja sama fiilis on vaivannut montaa muutakin kohtaa elämässä. Onneksi pojunen on pääosin yhyvin helppo ja ihana, joten elämä menee etiäpäin täällä varsin rauhallisesti.

Neuvolassa käytiin kuukausikontrollissa ja tänä maanantaina lastenosaston puolesta lääkärintarkastuksessa. Saatiin tai jouduttiin tuommoiseen ylimääräiseen kontrolliin, kun totta kai sairaalan puolesta tahtovat olla tarkkana, että vauvalla on kaikki hyvin. Ja mahdottoman hyvin onkin, poju kasvaa kohisten ja kehittyy nopeampaa kuin laki sallii. Vikke painaa nyt jo yli 5,6kg (syntymä 4kg) ja pituutta on yli 59cm (syntymä 52cm), eikä ikää ole vielä ihan kuutta viikkoa. Tällä vauhdilla tulee metri täyteen ennen ensimmäistä ikävuotta. 

On se hassua tuo ihmisen kasvutahti. Ensin mennään mahdotonta vauhtia eteenpäin ja vuodessa on näköjään parhaimmillaan täynnä jo melkein puolet aikuisuuden mitasta. Sitten odotellaankin täysi-ikäisyyteen asti, että saadaan loputkin sentit kasaan, ja miehillä saattaa niitä tulla vielä parin kympin vanhemmallakin puolella. 

Neuvolasta ja lääkäriltä saatiin mahdottomasti kehuja muutenkin. Vikke pitää päätänsä erittäin komeasti pystyssä, ja neuvolantäti tuumasikin, että liekö nähnyt moista voimaa niskassa kuukauden ikäisellä aikaisemmin. Lääkäri taas kehui kuinka hienosti poika jo tuo kätensä keskilinjaan, ilmeisesti siinäkin vähän aikaisessa on. Saavat mamma ja pappa olla ylpeitä pojastaan. (Ilmeisesti tämä nopea kehitys ja voima ja jäntevyys ovat meikäläisen peruja. Itse pidin kuulemma niskaa alusta asti pystyssä ja pikkuveli taas oli ylijäntevä, josta aikanaan lääkäri tuumasi, että se meinaa vaan, että poika kävelee aikaisin. Ehkäpä enonsa tavoin meidän Vikke alkaakin käpytellä jo 8 - 9 kk iässä..) 

Leppana on niin luppana, että harmittaa, kun kuva on niin sumea. Ja saa 5vko iässä silmät vähän harittaa... 

Ispän kanssa kattelivat telkkaria. Hymykin kävi kuvassa.

Hymy on pojulla nykyään myös melko herkässä. Äitille ja isille naureskellaan sopivan tilaisuuden tullen, peili oli jännä ja mummu ja pappakin saivat oman osansa virnistyksistä. Vielä odotellaan naurun ääntä, mutta selvästi näkee jo nyt, että sitä tulee olemaan ja paljon.

Ja sitten ne kakat! Kainalokakkoihin ei vielä olla päästy, mutta melkoisia yrityksiä on ollut. Poju aina välillä panttailee, joten sitten tuleekin täyslaidallisia. Useampaan kertaan on jo käynyt niin kauniisti, että ensin on vaippa alkanut haiskahtaa ja on lähdetty vaihtamaan. Sitten totta kai pöydällä nostellaan koipia ja kappas, pumppaus alkaa. Poju on sitten päästellyt parhaimmillaan neljä lisälastillista hoitoalustalle, ja siinä äiti ja isä sitten räkätyksen ja hohotuksen lomassa ovat yrittäneet putsailla mössöjä pois alustalta, ettei poju itse olisi ihan kakkaisa. Hupaisaa hommaa....

Tää oli semmoinen helppo tapaus!

On muuten jännä, kuin eritteiden mielikuva muuttuu. Ennen vauvaa toisten lasten räkäily, kakkailu ja muu limailu tuntui järjettömän etovalta ajatukselta. Nyt omaa vauvaa pyöritellessä ei mikään tunnu kovinkaan ällöltä. Öllöin juttu oli napatynkä, josta onneksi vihdoin ja viimein päästiin viikko sitten eroon. Kaikki muu on ihan lepertelyn arvoista. Ja päivän paras hetki on, kun vaipassa on kakka! Kyllä, sekä äitille, isille että pojalle...

Se mitä en osaa, on luovuttaa oikein

Edellisestä postauksesta pitää nyt sen verran mainita heti tähän alkuun, että sen lähetin pahimman masispäivän pahimpana hetkenä purkaakseni pahaa oloani johonkin. Onneksi tilanne ei ole ollut noin surkea kuin parina päivänä, muuten olo on vaihdellut oikeastaan laidasta laitaan. Nuo masispäivät kuitenkin saivat silmäni auki, joten lähdin heti hankkimaan itselleni apua. Tiistaina kävinkin lääkärissä ja sain käyttööni Sertraliinin, jotta mielialat pysyisivät paremmin kohdallaan, eikä tuo masennusolotila tipahtaisi pahaan raskausmasennukseen. Kun takana on keskivaikea masennus ja ties mitä, eikä tuo raskauden loppu tai synnytyskään olleet mitään helppoja kokemuksia, niin kai sitä voi sen verran luovuttaa, että pyytää lääkkeitä avuksi, kun oma pää ei tunnu tuottavan oikeita aineita pitämään itseään kasassa kuten pitää? Osoittihan se synnytyskin jo, ettei meikäläisen hormonitoiminta toimi jotenkin oikein, kun oksitosiinit piti saada lääkkeistä (no joo, en tiiä voiko noin oikeasti sanoa, mutta antakee nyt toisen uskotella näin itselleen...). 

Neuvolaryhmässä tuli juteltua noista pahoista oloista, ja tulin miettineeksi, että ongelmani on jälleen tunteiden kanssa: tunteet ja järki eivät kohtaa tällä hetkellä ollenkaan. Otetaan nyt vaikka tuo imetys. En vieläkään saa hommaa onnistumaan, ja joka päivä tunnun antavan enemmän ja enemmän vastiketta lapselle. Ryhmässä eräs tyttö kysyikin, että miksi en vaan lopeta, mitä syitä minulla on jatkaa. En keksinyt syitä, ja nyt päivän mietittyäni ainoa syy tuntuukin olevan se, etten osaa luovuttaa. Tuntuu tappiolta lopettaa imetys ennen kuin poika on edes kuukautta. Vaikka jokainen, jonka kanssa olen asiasta puhunut on ollut samaa mieltä kanssani (vastikkeella kasvaa 100% hyviä lapsia, imetys ei ole äitiyden mitta, jne.), en saa tunnetasolla itseäni siihen pisteeseen, että tunteet ymmärtäisivät vaan lopettaa homman, joka selvästi stressaa ja masentaa minua eniten. Jotenkin silti tunnen itseni todella huonoksi äitinä ja pelkästään naisena, jos lopetan jo nyt.

Äitiys näkyy, mutta ei tunnu? Onneksi poika on ihana.

Olen kamppaillut myös äitiyden tunteen kanssa paljon. Jotenkin en vaan löydä itsestäni sisäistä äitiäni, vaikka olenkin äitimäinen ja äiteilen paljon, ja äiteilin paljon jo ennen lasta. En vaan tunne itseäni pojan äidiksi, vaan enemmän kuin siskoksi tai huoltajaksi. Rakkautta tunnen paljon, samaten suojelunhalua ja pelkoa ja kaikkea sitä, mitä äitiyteen kuuluu, siitä ei tässä ole kyse. En vaan löydä identiteetistäni valoa, joka olisi kytkeytynyt päälle ja jonka päällä lukisi "äiti". Tätä on vaikea selittää, mutta jokin fiilis, jokin tunnetila vaan tuntuu puuttuvan. Minulla on ollut identiteettihäiriö, tai jokin semmoinen, jo muutaman vuoden ajan, kun en ole tiennyt kuka olen tai millainen ihminen yleensäkään olen, joten ehkä tämä liittyy siihen. Häiritsevästi tähän tunteeseen liittyy kuitenkin myös se, että minulta tuntuu puuttuvan jotain. En koe, että pitäisin poikaa "osana itseäni, kuin palana, joka on irrotettu", kuten aina äidit tuntuvat sanovan, joten kai minua pelottaa, että en voi olla äiti, koska en tunne tuommoista tai muita tuommoisia tunteita. Ota tästäkin selvää. 

Noh, nyt kolme päivää lääkkeen aloittamisen jälkeen olo on pääosin rauhallinen, ja pojan kanssa onkin lähes vain ja ainoastaan mukava olla. Lepertelen, olen uskaltautunut laulamaan vähän (laulaminen tuntui aluksi lähinnä kummalliselta, ei luonnolliselta (lisää näitä epä-äititunteita)), sylittelen, silittelen ja tuijottelen poikaa usein. Tissillä on edelleen epämukavaa, kun homma on mennyt kiinni-irti-reuhtomista-kiinni-irti-kiinni-irti -peliksi hyvin usein, eikä poika edelleenkään tunnu saavan itseään täyteen rintamaidolla. Pumpulla saan enää vaihdellen 10-100ml aikaan, enemmän jos tunteja on kertojen välillä jo yli 3. Normia vai ei, en tiedä. Rintakumia suositeltiin kokeilemaan, mutten tiedä jaksanko enää säätää asian kanssa. Onko se väärin, jos luovuttaa kokeilematta ensin kaikkia konsteja? Homma stressaa, ja joka kerta, kun olen hakenut pullon, olen huomannut kokevani vain huojennusta ja hyvää mieltä. Onko se paha asia sitten? Ei minusta

Näin siinä imetyksessä käy melkein aina, paaaljon ennen kuin poitsu on oikeasti täysi.

Onneksi rutiinit ovat alkaneet löytyä edes jonkin verran, elämä ei ole enää niin pelottavaa pojan kanssa. Toinen on edelleen ihana ja mahdollisimman helppo vauva, joten ehkä minäkin selviän tästä jotenkin.

Hei rakkaat ystäväni Ahdistus ja Masennus

Tässäpä linkki nättiin listaan niistä tunteista, mitä tällä hetkellä tunnen 95% päivästä.
Klikkaa tästä.

Sen lopun 5% jaksan ehkä hymyillä vauvalle ja yrittää tuntea rakkautta ja onnellisuutta.

Ensimmäinen viikko kotona

Vikke täytti tänään kaksi viikkoa. Ihan selvästi huomaan pienen käden jo kasvaneen ja painon nousseen selvästi. Paljon on mahtunut tähän ensimmäiseen kotiviikkoonkin, eikä kaikki valitettavasti ole ollut pelkkää kivaa. Onneksi suurin osa on ollut leppoisaa, mutta on muutama hetki, jotka nyt ovat toistuneet jo liian usein, ja soisin niiden loppuvan pian, kun alkaa hermot palaa. Katsotaan...

Nämä asiat ovat olleet kivasti:

Vikke on rauhallinen. Itkut itketään vain kun on oikeasti asiaa, ja itkun saa aina loppumaan hyvin lyhyeen nostamalla pojan olkapäälle. Poika kyllä remuaa ollessaan virkku, ja tahtoo olla virkuimmillaan välillä vain viiden aikaan aamuyöstä, mutta jospa se rytmi siitä kääntyisi leppoisammaksi. 

Me saadaan nukkua varsin mukavasti. Vikke kun varoittelee heräämisestä äänekkäällä tuhinalla ja meuhkaamisella puolta tuntia ennen heräämistä, joten äiti ehtii siinä sitten valmistautua nousemista varten. Vastikkeen jälkeen unet venyvät pojalla usein jopa yli neljän tunnin, joten torkkuja ehditään ottaa tarpeen mukaan vallan mainiosti.

Sukulaisia on käynyt paljon. Oma äitini tuli käymään viime keskiviikkona, toi kaikkea kivaa pojalle ja meikälle (mulle lehtiä luettavaksi ja pari hametta oleiluun, pojalle mahdottoman kätevän yövalon ja ihanan fleece-puvun, kasteliinan ja pöytäliinan nimiäisiä varten), puuttuvat kaksi tuolia keittiön pöydän ääreen, ja lähti torstaina. Torstaina kävi Juhanin setä lapsineen ja perjantaina taas Juhanin vanhemmat, sisko ja mummo kävivät päivävierailulla. Miehen vanhemmilta saatiin myös melkoinen turvarahasto poikaa varten, ja nyt onkin kova mietintä, että mitä rahoilla tekisi, säästäisikö esim. Kultapossutilin tyyliselle vai käytetäänkö tarpeen mukaan vai mitä, kun inflaatio on tyhmä ja syö rahan arvoa. 

Raskauskilot on nyt kahden viikon jälkeen kotipuntarin mukaan kadotettu kokonaan. Sinne meni 16kg (vaikka 4kg jäikin poikaan ja yksi kilo istukkaan ja hukattuun muuhun verimähmään laitokselle) melkoista kyytiä, ja tämä on taatusti meikän elämän eka kerta, kun tämä kroppa tekee jotain oikein.

Juhani on auttanut pojan hoidossa todella reilusti. Meille on nyt tullutkin kai jo tapa siitä, että minä hoidan yövuorot ja isä ottaa pojan aamulla kymmeneltä hoteisiinsa ja hoitaa häntä (eli syöttää ja vaihtaa vaipat) kunnes äiti on saanut nukkua pari ylimääräistä tuntia. Ihan kätevästi tuo on toiminut, vaikka J onkin joutunut olemaan paljon yliopistollakin.

Kantoliina on mahtava. Opettelin käyttämään sitä eilen, ja on kyllä ihana pystyä istumaan rauhassa tai tekemään kotihommia toisen tuhistessa rauhassa rinnalla. Vähän on vielä opettelua pojan sujauttamisessa liinaan, mutta eiköhän tuohon treenaannu nopeasti. 

Nyt viikon jälkeen alkaa olla energiaa jo vähän enemmän. Tänään pesin kolme koneellista pyykkiä, yhdet tiskit, leivoin banaanikakun, join teetä kahden kaverin kanssa (eri aikoihin), istuin koneella turhaan, järjestin liinavaatekaapin ja säilytysastiakaapin ja petasin puhtaat lakanat meidän ja Viken sänkyihin. Särkylääkkeitäkin on mennyt vain yksi, toisen taidan ottaa yötä vasten varmuuden vuoksi.

En ole ollut masentunut vielä yhtään. Ensimmäinen viikko synnytyksestä oli mahtava, tunsin itseni henkisesti terveeksi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Myöhemmin puhun tässä postissa pahoista oloista tällä viikolla, mutta ne eivät ole olleet masennusta, joka on sentään plussaa, vaikka ne olot ovatkin olleet todella, todella pahoja muuten.

Mikä on tympinyt vähän:

Vikellä on pitkän yhtäjaksoisen kohtuasennon jäljiltä selkeä toispuoleisuus pään kääntämisessä, joten varsin vasemman rinnan käyttö syöttövälineenä on välillä varsin tympeää. Poika kun tahtoisi väkisin katsella juuri pois rinnasta, joten pää pitää ikävästi usein pakkokääntää rinnalle. Oikea puoli sentään menee kohtuullisesti.

Jouduin piikittämään maharöllöön Klexanea kymmenen päivää. Sain verenohennelääkkeen, koska alku-bmi:ni oli reilusti yli 30, joka oli alaraja, ja koska minulle tehtiin iso leikkaus. Veritulpan riski oli siis suuri, kun kaksi useammasta määreestä täyttyi, joten yörk, piikkiä käteen vaan. Onneksi viimeinen piikki meni toissailtana, eikä tarvitse enää kirvelyttää mahaansa. Inhasti huomasi, että maha alkoi herkistyä tai sitten leikkauksenjälkeinen mahan turtuneisuus katosi nahasta vähitellen, kun kolmena viimeisenä iltana piikki vaan sattui, kun ekat eivät oikeastaan tuntuneet kirvelyä lukuunottamatta miltään.

Sängystä nouseminen on vaikeaa. Ekoina päivinä kotona opettelin laskeutumaan sänkyyn käsien varassa, nouseminen taas on ollut jotain täysin epämääräistä, johon tekniikka ei vaan auttanut. Tunsin itseni aluksi usein koppakuoriaiseksi, joka on kaadettu selälleen. Onneksi Juhani on ollut suurimmaksi osaksi aikaa auttamassa, ja vähitellen nouseminen ei ole enää sattunut mahaan. Silti edelleen tympii välillä nousta imettämään yöllä, kun selältään on oikeasti vaikea päästä ylös käyttämättä alavatsalihaksia.

Vaipparalli. Eka viikko, 70 vaippaa. Koska pojalla ei ole vaippaihottumaa ja muutenkin iho on ollut hyvä, sain äidiltä neuvon, ettei vaippaa kannata vaihtaa aina suoraan kakankaan jälkeen. Tämä on ihan hyvä, koska poika ei näytä siitä heti hötkyävän, ja monesti on mennyt vaippa heti uusiksi vaihtoon, kun poika plöröilee 30min sisällä jopa kolmekin kertaa. On helpompi ja halvempi odottaa se ylimääräinen 30min ja vaihtaa sitten. Tuomitkaa rauhassa. Kestovaippoihin vaihdetaan, kun tuo määrä puolittuu, toivottavasti.

En pysty nukkumaan kyljelläni. Jossain luki, että keisarin jälkeen tuntuu kuin suolet valahtaisivat ulos jos kyljellään koittaa olla, joka on erittäin osuva kuvaus. Olo on jo paljon helpompi kuin aluksi, ja pystyn olemaan hetken kyljelläni, mutta en todellakaan halua tehdä sitä vielä pitkään aikaan pitkiä aikoja. Odotan edelleen sitä hetkeä, kun voin taas olla mahallani, mutta siihen menee vielä aikaa.

Tikkienpoisto oli inhottava kokemus. Yksi tikki oli kamalan tiukalla, muut lähtivät kohtuullisen vähällä irvistelyllä, mutta yrk, ei enää toiste, jooko?

Nämä kyrsivät ihan oikeasti:

Imettäminen. Välillä olen tuntenut jopa erittäin suurta vihaa imettämistä kohtaan. Vikke ei välillä ota kiinni ollenkaan, ja silloin taistellaan. Ensimmäisenä päivänä sain tunnin itkukohtauksen, kun poika vaan ei saanut kiinni rinnasta ja hermostuin ja tuli paha olla. Juhani onneksi lohdutti, mutta olo oli kamala, ja varsinkin, koska olin siihen asti onnistunut yrityksissä lastenosastolla aina ja oli muutenkin ollut tosi hyvä olo. Yhtäkkiä olin taas pohjalla. Lisäksi minulta ei tunnu tulevan takamaitoa kunnolla ollenkaan, tai vaihtoehtoisina kertoina poika vaan nukahtaa ennen takamaidon herumista, joten hänpä jää sitten aina nälkäiseksi. Tietty uni pysyy hetken, mutta pian alkaa taas äkinä ruoan perään, ja eniten tuo tympii yöllä, kun on juuri saanut itsensä selälleen ja on pakko taas kammeta koppakuoriaisruho ylös. 

Imettäminen 2. En tunne sitä, kun maito tulee ulos, joten joudun nielemisäänistä päättelemään, tuleeko maitoa yleensä ollenkaan. Tänään sain pumpattua 140ml lyhyessä ajassa, joten ilmeisesti nyt on heruminen alkanut kunnolla (aiemmin 70ml on ollut ennätys tunnin aikana). Tämän kunniaksi Vikke piti etukäteen suurimmat raivarinsa tähän asti eikä 10min yrittämisen aikana suostunut ottamaan kumpaankaan rintaan kiinni ollenkaan. Vastikkeella mentiin siis taas. En aio edes yrittää täysimetystä, koska minulta palaa hermot siihen täysin. Asento ei auttanut, posken silittely ei auttanut, välillä rauhoittelu ei auttanut, poika vaan huusi ja huusi punaisena, ja lopetti sen samalla sekunnilla, kun sai pullon suuhunsa. Ja tässä on turha esittää ideana, että hän olisi hämmentynyt imuotteista tai muuta jaabajaabaa, tähän mennessä on ekaa päivää lukuunottamatta tissit jäänyt suuhun kiinni viimeistään minuutin hakemisen jälkeen oikein hyvin.

Imettäminen 3. Tämä on nyt ihan vaan henkistä, mutta onneksi kukaan ei ole tullut sanomaan vielä meikäläiselle, että lapsen parhaaksi olisi imettää täysaikaisesti. Neuvolassa kyllä täti meinasi, että "nyt jätät vastikkeen pois ja lopetat pumppaamisen", kun tikkienpoiston jälkeen mainitsin imetyksen hankalasta alusta, mutta en todellakaan aio kuunnella tuota neuvoa. Poika näkisi nälkää ilman vastiketta, ja minusta ei nyt yksinkertaisesti vaan ole istumaan kahdeksaa tuntia lypsylehmänä. Imetän, kun poika suostuu imemään, pumppaan, jos on aikaa ja ylimääräistä maitoa tuntuu heruvan, ja vastiketta annetaan, kun poika ei muuten täyty tai isi-Juhani pitää hoitovuoroaan tai äiti ei muuten jaksa tapella tissien kanssa. 

Hermostun välillä aivan liian helposti. Niin kauan kuin olen pojan kanssa kaksin, olen tyyni kuin viilipytty vaikka poika kitisisi tai ei ottaisi kiinni rintaan, mutta heti, kun Juhani on vieressä, pääni napsahtaa johonkin älyttömään pälliasentoon, ja hermostun pojan imuongelmista totaalisesti. Ihan kuin Juhanin läsnäolo antaisi luvan minulle hermostua, kun voin sitten antaa pojan hänelle ja itse raivota. En pidä yhtään tippaa siitä tunteesta, että haluaisin ravistella poikaa, että se tajuaisi ottaa kiinni rinnasta. Ajatus ei ole sama kuin teko, mutta melkoisen hirviöksi siinä itsensä tuntee. Monesti olen ajatellut tuommoisina hetkinä, että tulkaa nyt herran jumala ottamaan tämä poika minulta pois, ei minusta selvästikään ole äidiksi, kun jo ensimmäisen viikon aikana olen valmis ajattelemaan tällaista. Tunne on hirvittävä, enkä halua tuntea sitä, mutta se on tullut jo kolmesti, ja pelkään tosissani, etten pääse siitä ihan heti eroon. En tiedä mitä tehdä asialle. Olen huono äiti -olo on usein jo muutenkin, ja nuo hetket eivät auta asiaa yhtään.

Pelkään kätkytkuolemaa aivan tosissaan. Mitä siihen sen enempää, toissayönä sain itkukohtauksen ajatuksista, joten onneksi Juhani oli hereillä ja lohdutti. 

---------

Raskauden aikana mietin usein, että haluan luonnollisen synnytyksen, koska olisi törkeää minulta haluta lääkkeitä, kun naiset ovat synnyttäneet ilman niitä jo tuhansia vuosia. Nyt mietin, että naiset ovat selvinneet tästä vauva-ajasta jo tuhansia vuosia kaikkien vaikeuksienkin kanssa, joten minunkin pitäisi. Varsinkin vaikeiden ajatusten takia tunnen itseni todella vajavaiseksi ja huonoksi, koska en selvästikään tunnu yltävän yhtään siihen, mihin naiset ovat aina pystyneet. Varsinkin loppuraskaudesta ajatus siitä, ettei minusta vaan ole äidiksi, vainosi usein. Nyt se on taas mielessä, varsinkin yöllä. Paska äiti -olo ei ole kiva, ei yhtään.

Synnytysviikko, osa 2: Laitoshoitoa molemmille

Torstai:

Paranteluksihan homma sitten totta kai meni. Yöllä pyysin pojan viereen hetkeksi, mutta ei siinä kauhean kauaa vauvaa voinut sylissä pitää, kun mahaa särki. Ikävä kuitenkin oli, joten onneksi sain edes hetken pitää. Päivällä Vilho nimittäin lähti sitten lastenosastolle erikoishoitoon. 

Oletettavasti nenärutun takia syöminen oli pojalle vaikeaa ensimmäisinä päivinä. Alas ei mennyt paljoakaan, joten osastolla hänelle pistettiin nenämahaletku. Reipas ipana toki nyki sen pariinkin kertaan irti, joten hoitajat kuulemma tuskailivat, että miten saisivat sen pysymään paikallaan ja yleensäkin miten toisesta sieraimesta sisään. Perjantaina hoitaja ihmetteli, kun yökkö oli saanut letkun vasemmasta sieraimesta sisään, kun torstaina se ei ollut ollenkaan onnistunut. Nopeita paranijoita nuo ipanat.

Itse vietin aikaa osastolla, kunnes Juhani tuli ja kärräsi meidät (minut siis pyörätuolissa) katakombin kautta lastenosastolle. Siellä pidettiin pientä sylissä ja varottiin vielä paljon, paljon pienempiä keskosia, kun Juhanilla oli yskä. Koko perhe puolikuntoisena, huh.... Päivän suurin oma saavutus oli epiduraalin kipupumpusta vierottautuminen, ja sain siis toiseksi viimeisen letkun irti kehostani.

Perjantai:

Perjantaina aloin opetella taas ihmisten elämää eli uskaltauduin kävelemään. Ensimmäinen reissu onnistui mukavasti, joten pystyin raahautumaan suihkuunkin asti. Viimeisen kerran peseydyin maanantaina yöllä, joten oli melkoisen rentouttava tunne puhdistua. Melko avuton sitä oli silti vielä, hoitajien piti auttaa pukeutumaan ja ties mitä muuta. Minulle ei ole aina helppoa heittäytyä avuttomaksi, mutta sairaala on sellainen paikka, että vaihtoehtoja ei vaan näköjään tahdo olla.

Päivällä käytiin taas katsomassa pojua, joka oli muistaakseni jo saanut letkun pois nenästä (jälleen repäistyään sen itse), ja pieni ahmipossu olikin syntynyt. Mummo veikkaili, että syömisongelma johtui siitä, että tietty nieleminen on mahdotonta, jos ei pysty hengittämään samalla (eikä vastasyntynyt osaa hengittää kuin nenän kautta), joten nenäruttu oli oikenemassa hyvää tahtia. Nenusta tuli kuulemma myös ällöjä vihreitä palleroita ulos aivastellessa, joten nyt alkoi tahti parantua. Poika söikin tupla-annoksia koko viikonlopun. Koetin imetystäkin, mutta eipä tuo maito ollut vielä noussut suuremmin (pumppailin osastolla nelisen kertaa, kerran sain 2ml aikaan pipettiin pojalle vietäväksi).

Reissun jälkeen meikäläinen sai siirron osastolle 15, jossa jaoin huoneen kahden vanhemman naisen kanssa. Mukavia rouvia onneksi, ilta meni siinä sitten rauhallisesti. Siirron sain, sillä synnäri oli täyttynyt ja osaston 13 yksityishuonetta tarvittiin äidille, joka pystyi vierihoitamaan pientään. 

Lauantai: 

Itse pääsin lauantaina kotiin. Käytiin siis Juhanin kanssa vielä kerran pyörimässä katakombeissa ja samalla sopimassa lastenosastolla, että menisin sinne yöksi opettelemaan pojan kanssa toimimista yökköjen kanssa. Vilhon bilirubiiniarvot olivat nousseet mittauksissa, joten lauantain poika vietti sinivalon alla. Oli hassu pitää häntä sylissä valokäärössä, kuin kengurupussissa.

Omalta osastolta sain nipun reseptejä ja epikriisin hoidoistani matkaan, ja matka kotiin alkoi. Täytyy sanoa, että ulkoilma maistui melkoisen mukavalta melkein viikon sisäilyn jälkeen, ja olihan tuo jännä nähdä kuinka paljon kaikki voi muuttua viikossa. Maanantaina oli vielä täysi talvi, lauantai näytti keväältä suline teineen ja ruskeine ja osin sulaneine lumivuorineen.

Yöllä pääsin sitten viimeinkin kokemaan vierihoidon mukavuuden. Vaihtelin vaippoja, koetin imettää ja nukuin äärimmäisen epämukavasti sohvalla tyynykasan päällä (tuossa vaiheessa laskeutuminen makuulle ja sieltä nouseminen ilman mekaanista sänkyä oli mahdottomuus). Vilho osoittautui hurjan helpoksi pojuksi jo tuossa vaiheessa, joten lasku tulevaan oli ainakin kohtuullisen pehmoinen.

Sunnuntai ja maanantai:

Näinä päivinä vaan odoteltiin. Käytiin molempina päivinä kerran katsomassa poikaa parin tunnin ajan, sitten meikäläisen voimat loppuivat ja oli pakko lähteä kotiin parantelemaan. Päätin, etten tunne syyllisyyttä siitä, etten voi olla pojan kanssa koko aikaa, sillä oikeasti on meille molemmille vaan parempi, jos en ole väsynyt ja kipeä, kun hän oikeasti pääsee kotiin. Maanantaina poika olisikin ollut jo valmis lähtöön, mutta rankan synnytysrunnomisen takia lääkäri oli tahtonut vielä pääultran kaiken varmistamiseksi. Mokomia tehtiin vain tiistaisin, joten vielä piti odotella yksi päivä.

Tiistai: 

Tiistai on meikäläisen uusi maanantai, viikon paras päivä! Vilho pääsi kotiin, ja vihdoin koko perhe oli koossa. Osastolta saatiin hyvät ohjeistukset ja kasa lappuja ja lasku (tulihan tuo reissu kalliiksi, 6pv minusta ja 6pv Vilhosta, yhteensä 390e... Onneksi muu neuvolatouhu on ilmaista.). 

Osastolle olin saanut mukaan ensimmäisen onnistuneen rintamaidonkin, n. 50ml pumppauksen hyvää ternimaitoa. Olin ylpeä tuotoksesta, ja poika vetikin sen nassuunsa erittäin tyytyväisenä ennen matkaa. Sitten hops jättihaalariin, turvakaukaloon ja matkaan kohti kotia. Autossa oli mukavan rauhallista, ja ensimmäisten tärinöiden jälkeen poika nukahtikin koko matkaksi. 

Kotona oli sitten hyvä olla ja opetella yhdessäoloa.

Valmiina kotimatkaan, päällä prinssivaatteet ja mummin kutomisia.

Isi on hassu! Ja on oman mamman maito vaan hyvvää.

Meirän pieni Alien facehugger...

Kodin omassa pesässä ensimmäistä kertaa.