Synnytysviikko, osa 1: Synnytys

Maanantai:

Nukkumaan mennessä päätin, että koska meillä ei ole saunaa eikä siivoaminen ei onnistu, kun ei pysty kunnolla enää kyykkimään, on aika kokeilla sitä viimeistä ässää eli seksiä. Meillä oli melko pitkä tauko meikäläisen kipujen takia, ei siinä tilanteessa kumpikaan halunnut, joten vonkaillut olin oikeasti jo muutaman päivän. Lopulta piti käskyttää ja hoitaa homma, eikä se kummallekaan todellakaan ollut mikään kiva tapahtuma. Juhanin sanoin: se oli henkisesti erittäin epätyydyttävää. Itse voin sanoa, että fyysisesti vielä vähemmän. Mutta, se toimi! Tunnin unien jälkeen alkoivat supistukset n. klo 02. Eivät muistaakseni tuntuneet mitenkään pahoilta, mutta pistivät sen verran levottomaksi, että nousin ylös. 

Ravailin koneen ja sängyn väliä, ja viiden jälkeen aamulla lorahti. Mietin, että taasko vaan limaa, vai kenties pissaa tällä kertaa, kun ei se mikään iso aalto ollut. Siitä alkoi kuitenkin ärsyttävä pähkäily, onko synnytys nyt alkanut vai ei. Loppujen lopuksi piti soittaa äitille aamulla ja itkeä, että lähdenkö sinne synnärille vai ei, kun supistelee, mutta ei paljon, enkä halua TAAS tehdä hukkareissua. Äiti käski paniikkisen tyttärensä ottamaan kimpsunsa ja kampsunsa ja liikkumaan, ja sille tielle sitten jäätiin.

Autolle kävellessä vedet holahtivat kunnolla, housut kastuivat ja höyrysivät pöljästi pakkasessa. Onneksi autossa oli matto ikkunan huurustumista vastaan, sen päällä viitsi sitten istua. Synnärillä meidät otettiin vastaan epävarmana, kun auennut en ollut oikeastaan yhtään perjantaista, mutta kotiin ei saanut enää lähteä, kun vesi oli oikeasti mennyt. Minut pistettiin sitten osastolle ottamaan vauhtia ja odottelemaan. 

12 aikaan taisin käskeä Juhanin kotiin lepäämään ja otin itse vajaan kolmen tunnin unet. Tuossa vaiheessa supparit olivat hetken poissa, mutta kolmen jälkeen palasivat, eivätkä loppuneet sitten enää lopullista syntymää. Yksityiskohtia en muista enää tarkkaan, mutta iltasella seitsemän jälkeen pääteettiin, että lähdetään koettamaan synnytystä saliin, vaikka en edelleen ollut kuin pari senttiä auki. 

Tästä etiäpäin elänkin sitten pyytämäni synnytyskertomuksen lääkeaikajanan ja Juhanin facebook- ja irkkipäivitysten varassa siinä, että missä vaiheessa tapahtui mitäkin. Juuri ennen keskiyötä tuli täyteen 18t lapsivesien menosta, joten bakteerivaara kasvoi. Meikäläiselle piti siis laittaa tippa ja alkaa antaa penisilliiniä, jotta lapsella olisi kaikki hyvin. Tipan laitto oli tappohommaa. Joskus nilkkaleikkausta ennen 2008 (kai) sain tipan, ja siitä jäi kammo. Itkuksi ja paniikiksihan se tipan laitto siis meni, varsinkin kun vasemman käden yritys sattui kuin puukolla viillettäessä. Edelleen nyt, monta päivää tuon jälkeen, on kämmenessä pingispallon kokoinen mustelma, toisen käden tippajäljissä taas ei näy mitään. Juhani rauhoitteli tipan laiton ajan, ja saatiin se onneksi kohtuullisesti pistettyä tuohon oikeaan kämmeneen sitten.

Tiistai: 

Tässä vaiheessa aloin näyttää märältä lapaselta... Äiti sanoo Juhanin käyttäneen moista termiä, itse hän ei sitä muista, mutta tuli se mistä tahansa, se on hyvin kuvaava. 

Märän lapasen määritelmä, ei niin viehättävä...

Toisen yön alkaessa aloin olla jo toki väsynyt, kun unta oli tullut saatua niin vähän ja katkonaisesti (päivän unet eivät olleet sikeät), joten sain jonkin ihanan piikin, joka helpotti makaamisesta ja keinutuolissa istuskelusta johtuneita nivelkipuja ja supistuksia mukavasti. Sain siis mahdollisuuden pieneen lepoon ja lähetin Juhanin samalla kotiin. Mies tiedotti asiasta näin: "Synnärisankari sai kipupiikin ja nivelkivut katos, joten hän sai levättyä. Juhnulla on yskää ja synnäriosaston kuiva ilma kutitti ikävästi kurkkua, joten Juhnu lähti kotia pariksi tunniksi." Penisilliini jatkui koko loppusynnytyksen, sitä käytiin laittamassa tippaan lisää neljän tunnin välein. Seitsemän kertaa sitä näytetään ehtineen pistää...

Aukeaminen tapahtui edelleen hitaasti, ja oltaisiinko tiistaiaamuna oltu ehkä jossain kolmen sentin luokassa, ja reunoja oli vielä selvästi. Sain asiaa auttamaan lihasrelaksanttia, joka muistaakseni auttoi sen verran, että myöhemmässä tarkastuksessa reunat olivat ainakin pehmenneet, jos nyt avautumista ei ollut vielä tapahtunut. Oksitosiini minulle laitettiinkin menemään koneella jossain tiistain aikana, en tosin tiedä missä vaiheessa. Juhanin raporttien mukaan aamulla. (Miksei tuo lue lääkkeiden joukossa, möh.) 

Ilokaasumaskia pääsin kokeilemaan kahden aikaan päivällä, kun kipu toki tuntui jo melkoisen rasittavalta kaverilta. Inhosin sitä ensimmäisestä henkosesta viimeiseen, mutta sinnikkäästi kuitenkin kokeilen. Jostain syystä nenässä haisi tekoappelsiini aina supistuksen jälkeen, ja kaasun tekemän huonon olon vuoksi piti pitää silmiä kiinni, jotten oksentaisi. Kipu toki unohtui, mutta oliko tuo ihan se tapa miten sen piti toimi, en tiedä. Lämpöpussinkin sain monta kertaa päivien aikana, se auttoi eniten nivelkipuihin ja lohduttajana. Päivän aikana sain myös pariin otteeseen kohdunkaulanpuudutteen, tämänkin olin ihan unohtanut ja piti tuosta kivunlievityslistasta ihan googletella, että mitäs meikälle on pistetty. Jossain vaiheessa alkoi vaan väsyttää liikaa, ja illalla halusin sitten epiduraalin. Olihan takana kuitenkin jo puolitoista vuorokautta, vaikka virallisessa synnytysajassa vasta jotain puolikas päivä kai.

Epiduraalin laitto ei sitten ollutkaan mikään kiva juttu. Juhanin raportti asiasta: " 10 vuoden verran harmaita hiuksia kun jouduin katsomaan kun Elisa sai epiduraalin. Tuskallista katsoa kun neula osuukin luuhun eikä nikamien väliin." Ja niinhän se tosiaan meni. Anestesialääkäri haki paikkaa todella kauan, ja jokaisella virheosumalla jouduin huutamaan kuin syötävä. Luuhun osunut neula on kamala kokemus. En tiedä, kuinka kauan toimenpiteeseen meni oikeasti aikaa, mutta luulen, että sen jälkeen kaikki osallistujat olivat melkoisen väsyneitä ja paniikin pahasti kokeneita. Olin kolmannen yrityksen jälkeen luopumassa koko touhusta, ei se tuntunut enää sen arvoiselta, mutta kätilö taisi sanoa, etten jaksa selvästikään enää supistuksiakaan, joten nyt on pakko. Onneksi neljäs kerta osui oikeaan paikkaan, ja pääsin hetkeksi kivuista eroon. Kai... Juhani lähti kai jossain vaiheessa käymään kotona, pitihän hänenkin saada evästä, mutta muistikuvat ovat hyvin hämärät.

Epiä laitettiin pitkään ja hartaasti. Tässä tulos torstailta. Koko n. tennispallo.

Lääkäri tuli sitten arvioimaan tilanteen iltasella, kun avautuminen oli hoitajan edelleen jossain 5cm kohdalla, eikä hoitaja tienyt, miten päin poika on, kun kolmesta kallon aukilelinjasta tuntui vain kolme. Lääkäri sai arvioksi 6cm, jos oikein venytti, ja lupasi sitten, että eiköhän poika synny vielä illan aikana. Tuolloin oli 5 tuntia aikaa keskiyöhön, ja jaksoin sitten naureskella takaisin, että enpä oikein usko tällä aiemmalla vauhdilla, kun ei se oksitosiinikaan kauheasti ollut avautumista auttanut. Ultralla katseltiin pojan asentoa, ja todettiin sama, minkä olin tiennyt jo joskus tammikuun alulta: poika makaa pää alhaalla, selkä vasemmalle kyljelle.

Jossain vaiheessa iltaa lääkäri kävi uudestaan, sillä koimme pienensuuren säikähdyksen. Minulle laitettiin epin takia katetri jossain loppuvaiheessa, mutta sitä ennen katetrointi piti hoitaa aina tyhjennyksellä. Epin kanssa en tosiaan saanut enää liikkua ollenkaan, joten minulla oli tasan kolme vaihtoehtoista asentoa: huono, kipeä kylki, huonompi, kipeämpi kylki ja lapselle huono selällään. Erään katetroinnin tai alustanvaihdon tai jonkin "olin selällään pari minuuttia" episodin jälkeen vauvalla alkoi olla asiat huonosti. Hänelle oli laitettu seurantalaite päähän jo pitkän aikaa sitten, ja yhtäkkiä sykkeet tippuivat normalaista 120 tai enemmän rajoista jopa jonnekin 75 asti. Minut käskettiin äkkiä kyljelleen ja hengittämään nenän kautta kunnolla, ja parin minuutin jälkeen syke onneksi palautui, eikä jouduttu jo siinä vaiheessa juoksemaan leikkaussaliin. Tämän jälkeen sain kiellon olla selällään ollenkaan, joten kipuilin sitten ihan pirusti lantioluiden kanssa. Supistukset tulivat kai säännöllisesti liian harvoin, eli n. 10 - 5 min välein, mutta ne sieti epin kanssa. Muuten kiduin, koska epi ei vaikuta kuin supistuksiin. Minkähänlaista olisi ollut ilman sitä...? En halua tietää.

Keskiviikko:

Tässä vaiheessa kätilöt olivat vaihtuneet jo monia kertoja, samoja naamoja kävi välillä ja välillä tuli uusia. Kaikki tytöt ja naiset olivat pääosin ihania ja jaksavia ja tsemppaavia, joten tähän puoleen voin olla "tyytyväinen". Monet itkut, kiroamiset, huutamiset ja panikoinnit hekin joutuivat kokemaan, ja taisin jossain vaiheessa mietiskellä, että minkäköhänlaisen lahjan sitä lähettäisi synnärin tytöille kestämisestä. Saa tosin nähdä, toteutanko koskaan. Viimeisen yön kätilö oli mielestäni hieman rasittava tapaus, mutta Juhanin mukaan hän oli sitä, mitä tarvin. Olin todellakin luovutuskunnossa jo yön alkaessa, enkä olisi jaksanut enää yhtään. Täti kuitenkin sivuutti itkuiset kitinäni toteamalla useaan otteeseen, ettei sitä lasta kukaan muu synnytä. Taisin jossain vaiheessa pyytää anteeksikin häneltä, kun varmasti olin hirvein hänen uransa synnyttäjä. En kuulemma ollut, enkä saisi moista ajatella. Nainen kuitenkin sai minut yrittämään. 

Olin syönyt edellisen kerran tiistaina illalla kuudelta appelsiinin, sitä ennen joskus ties milloin laitoksella maanantaina viideltä päivällisen. Voimat alkoivat olla siis totaalisen loppu, mutta onneksi sain sentään tipalla sokeriliuosta, jotta energiaa olisi edes vähän. Ei tosin mitenkään kovinkaan paljoa, todellakaan.

Mielestäni ponnistusvaiheeni alkoi yöllä kolmelta, jolloin olin kätilön mukaan 8cm auki. Kätilö neuvoi, että nyt alat työntää sitä lasta ulos, jotta avautuminen vauhdittuisi. Supistuksen tullessa piti nostaa jalka ylös kädellä, pistää leuka rintaan ja työntää. Tätä sitten tein monta, monta, MONTA monituista tuntia. Makasin koko ajan oikealla kyljellä ja vasen koipi nousi ylös... Lantio oli muutenkin kipeä ja nostelusta alkoivat lihaksetkin väsyä, sanomattakaan mitä ponnistaminen teki. Itkua väänsin moneen, moneen kertaan kivusta, väsymyksestä ja luovuttamisesta. En olisi enää jaksanut, en niin mitenkään. Juhani-parka yritti auttaa, minkä voi, nosti jalkaa apuna ja laski sen alas, kun en enää löytänyt voimaa tehdä sitä kivuttomasti, lonkkaniveleen koski niin järjettömän paljon. 

Virallinen viimeinen ponnistuvaihe kesti lappujen mukaan vähän reippaat kaksi tuntia. Tuossa vaiheessa viimeinen kätilö alkoi tunkea emättimeen mukaan sormia ja käskemään minua ponnistaa niitä kohti. Minut käännettiin myös selälleen ja pistettiin makaamaan jalat ilmassa telineillä, jotta voisin ponnistaa vielä vähän lujempaa. Emättimeen sattui, kun toinen painoi peräsuolta kohti voimalla, ja minähän ponnistin ja ponnistin ja ponnistin.... Supistuksen tullessa ehdin yleensä ottaa kolme hengenvetoa ja ponnistaa henkeä pidätellen niitä julmia sormia kohtia, ja moneen kertaan tuli kannustusta "hyvä hyvä hyvä, loistava ponnistus, nyt liikahti, nyt liikahti!!". 

Totuus oli se, etten ollut edelleenkään auki kuin 9cm luokkaa ja reunaakin oli vielä. Vauva ei päässyt missään vaiheessa ns. kruunuvaiheeseen eli siihen pisteeseen, milloin NORMAALISTI aletaan ponnistaa (näin ainakin olen tarinoista ja ohjeista käsittänyt). Olin loppuvaiheessa aivan sekaisin kivusta ja väsymyksestä, väliin tiputin kädet vaan levälleen, enkä enää oikeasti tiennyt, milloin supistus tuli ja milloin ponnistin vain yrittämisen takia. Joskus tuli aalto ja oli pakko mennä sen mukana, huusin etten jaksa ja aina löysin voimaa ponnistaa lisää ja lisää. En tiedä yhtään, mistä se kaikki tuli, en todellakaan. Synnytyksen jälkeen tämän vaiheen kätilö kävi heräämössä näyttämässä poikaa ja kertoi, että olin ollut uskomattoman urhoollinen siihen nähden, mitä oikeasti tapahtui. Kaikki se ponnistaminen nimittäin oli täysin turhaa.

Aamupäivän lääkärit kävivät paikalla joskus kai yhdeksän aikaan ja totesivat, että reunaa oli edelleen ja olin auki n. 9,5cm, en ihan täysin. Sanoivat, että koetetaan ponnistaa vielä 20min, jos poika vaikka laskeutuisi, mutta he eivät edelleen saaneet pään asentoa esille. Jälleen koetettiin ultraa asennon varmistamiseksi, ja mietin itsekseni, että olisin jälleen voinut sen suoriltaan kertoa: poika on pää kiinnittyneenä, selkä vasemmalle ja alaspäin... 20min yritin vielä niin kovasti kuin pystyin, ponnistin ja yritin. Silti jo ties kuin monetta kertaa kätilö totesi tämän ikävän lauseen: "pää tulee aina vähän alaspäin, mutta palaa sitten aina takaisin."

Lopulta pyysin hakemaan lääkärit takaisin ja he totesivat, että ei se poika ole tulossa alhaalta, joten nyt lähdetään kiireelliseen sektioon. Siinä vaiheessa minulta meni tunto ja voimat ja makasin kuin raato, eniten helpotuksesta. Minulle pistettiin kestokatetri, joka sattui, mutta jaksoin enää vain sanoa asiasta, en reagoida. Supistuksia tuli, koska oksitosiini oli satasessa (se oli muuten ajettu minimistä maksimiin kai kolmeen kertaan parin päivän aikana), mutta en enää voinut tehdä mitään. Voimaa ei ollut. Sain keikautettua itseni kuljetuslaverille, suljin silmät ja kuuntelin, kun Juhani sai ohjeet lähteä hakemaan hoitajan kanssa vaatteet. Matkalla oli kirkasta, oli aamu, ja minä olin täysin turta. 

Salissa en jaksanut reagoida, kun anestesialääkäri pisti ensin tipan peukalontyveen (taisin pyytää sitä kyynärtaipeeseen, mutta eipä pyyntöön reagoitu) ja sen jälkeen spinaalin selkään. En olisi enää pystynyt edes huutamaan kivusta, jos spinaali olisi epäonnistunut kuten epi, mutta onneksi tämä anestesiologi onnistui todella nätisti, vaikka kokeilikin kahdesti. Ehkä ensimmäinen piikki meni huti, mutta ei sentään osunut luuhun. Makasin kuin raato, enkä muista koskaan olleeni niin voimaton, niin puhki, niin luovuttanut ja kuitenkin lopulta onnellinen, koska tiesin kaiken päättyvän pian. Juhani tuli vierelle ja näytti ihan lääkäriltä maskissa ja sairaalatamineissa, ja muista miettineeni, että hän näyttää ihanan komealta.

Raato...

Puudutus oli jännä tunne. Tunsin, kuinka jotain tapahtui, mutta kipua ei ollut. Nenä oli täysin tukossa happiviiksistä, ja pelkäsin monesti, että lakkaan hengittämästä. Huuliin sain vaseliinia, kun vaikea hengitys kuivatti ne. Jossain vaiheessa mahassa tuntui nytkyttelyä ja lutkuttelua ja kuului slushslushsluhs-ääniä. Poika syntyi nopean kolmannen vaiheen jälkeen (tiedoissa lukee 3min, miten tuo lie mitataan) ja ensimmäisenä pissi pitkin salia ja kuulemma minuakin. Isi sai lähteä pojan kanssa siistimään häntä, ja minä jäin matkaamaan kohti heräämöä. Tikkaus tuntui tyhmältä, mutta koko toimitus oli onneksi nopeasti ohi. 

Pojalla oli aluksi vaikeaa, pisteitä saatiin 1min: 7, 5min: 7 ja 15min: 9. Pisteitä meni aluksi keltaisuudesta, ärtyisyydestä (ei reagoinut ilmeisesti heti kunnolla) ja hengityksestä. Hänet pitikin laittaa lisähapelle, jotta saturaatio ei laskisi, kun aluksi se oli vähän alhainen ja meinasi välillä vähän tipahdella. Hän olikin ollut pahasti virheasennossa, pää oli yrittänyt työntyä suunnan alas sijaan suuntaan ylös, joten lääkärin mukaan en olisi koskaan saanut häntä työnnettyä ulos normaalia reittiä. Tämä aiheutti sitten kaikenlaista, mutta niihin palaan seuraavien päivien kohdalla. Poju oli hetken keskoskaapissa hengähtämässä, sai hapetusta ja apuja.

Naamaa oli runtattu väärään suuntaan PALJON, mustelmat todistavat, samaten vino nenä.

Turhan ponnistamisen aiheuttama pahka oli hyvin selvä aluksi.

Kaiken summaava ilme.

Minä sain heräämöön lähtiessä mahdottoman tärinäkohtauksen, joka ei meinannut mennä ohi millään. Heräämössä sain päälleni lämpöpeiton, mutta sen ollessa riittämätön pyysin lisää apua, ja sainkin sitten ihanan piikin, joka vei pois kipua ja tärinän kokonaan. Tuossa vaiheessa pystyin alkaa nukkua, sillä tiesin pojan olevan hyvissä käsissä lääkäreiden ja Juhanin kanssa. Kätilö kävi jossain vaiheessa näyttämässä pojua minulle, onnitteli ja kehui suorituksesta ja urheasta yrityksestä. Oli ihana tunne saada poika viimein syliin hetkeksi, salissa kun ehdin nähdä häntä ehkä sekunnin. Sitten oli hyvä jatkaa hetki jälleen unta, kun odoteltiin, että saisin spinaalin jälkeen taas liikkumavoimaa jalkoihin. Viiden aikaan sain luvan lähteä osastolle, jossa Juhani odottelikin jo. Sain yksityishuoneen, jossa oltiin kaksin ja juteltiin, en tosin enää muista mitä. 

Elämäni ihanimmat miehet, Juhani ja Vilho.

Muistan jossain vaiheessa ajatelleeni, kuinka paljon Juhania rakastankaan ja kuinka paljon hänen läsnäolonsa, apunsa ja lohtunsa saikaan minut rakastumaan häneen vielä lisää. En olisi ikinä selvinnyt tästä koettelemuksesta yksin, mutta nyt on olo, että kolmisin meidän perhe pärjää ja selviää varmasti mistä vaan.

Synnytyksen aikana vannoin, etten uskalla koskaan enää tekemään lasta. Tiesin jo synnärille lähtiessä, että tämä keikka tullaan tekemään vaikeimman kautta, sanoin sen Juhanille joskus kai tiistaina ja niinhän se tuli menemäänkin. Seuraavien päivien aikana mietin, että ehkä uskallan tehdä toisen, jos saan ehdottomasti keisarinleikkauksen. Nyt en enää tiedä, tarvinko sitäkään. Niin se aika on jo nyt alkanut vaikuttaa muistoihin. Saa nähdä. Tämä tie oli pitkä, kivinen, täynnä koettelemuksia ja melkoisen vaikea (ei ehkä vaikein mahdollinen, mutta vaikeammaksi tästä on vaikea päästä normiraskauden puitteissa), mutta onneksi lopputulos on täydellinen:   

Maailman ihanin pieni kääryle.