Ipanaanio kasuaa kuin heinä!

Käytiin Vikke-naurunakin kanssa tänään taas neuvolassa, ja saatiin taas tietää strategisia mittoja. Poju onkin jälleen suuren ylpeyden aihe, kun mittat kiirivät kohti taivaita: painoa oli tullut onneksi vain n. 600g, ja nyt ollaan 8,1kg huiteilla. Pituutta jäppiskä sitten olikin venynyt edellistä kuuta enemmän, kun mittariin piirtyi 68,9cm. Minusta neuvolantäti ei kyllä venyttänyt niitä koipia ihan suoraksi, joten sanon suoraan mitaksi 69cm. Joten on se hurja mies kasvamaan tuo meidän Vilho, 4kk mittarissa ja paino on tuplattu ja mittaakin tullut lisää jo 17cm. Ehkä se 80cm haaveraja tulee tosiaan menemään rikki ekojen synttäreiden tienoilla. 

Ison lisäksi se on vahva!

Viime aikoina Vikke on ollut myös varsin kärttyinen, ja suun tilannetta onkin seurattu tiiviisti. Poika on kuolannut kuin pieni söpö hana, ja kaikkea on pitänyt maistaa ja jäytää. Niinhän siinä sitten kävikin, että ekat alahampaat tupsahtivat viime viikolla näkyviin. Alaoikea tuli esiin torstaina ja alavasen nyt sunnuntaina. Keskimääräisestihän nuo hampaat alkavat tulla esille vasta 6kk ikäisenä, joten on ollut jännä seurata, että olivatko nuo lupaukset oikeita hampaita vai helmihampaita. Melko teräviltä ne nykyään jo tuntuvat, joten valehampaiksi eivät tosiaankaan jääneet, sen on Juhani saanut jo muutamaankin kertaan tuta, kun pienet hampaat ovat nasahtaneet sormensivuun kiinni maistelemaan. Ienkipu on toki tympäissyt muutamaankin otteeseen, mutta onneksi syli, lohdutus ja pieni annos nestemäistä Panadolia ovat auttaneet. Panadol on niin kivan makuistakin, että poju rauhoittuu yleensä jo siihen. Suppoja meillä ei ole, eikä tule. Jotenkin en tykkää yhtään ajatuksesta, että rassun peppuun pitäisi hädän hetkellä tunkea jotain, joten pois moiset meidän lääkekaapista. 

Bepanthenia piti pistää, kun meinaa pojun pää hilseillä välillä.

Pyörähtelystä on myös tullut meille jokapäiväinen lisä ohjelmaan. Jossain 3kk 4vko kohdalla poju päätti, että selällään on tosi lame ja kasaria, joten nyt masuasento on ihan ykkösjuttu, ja sinnepä hän itsensä kampeaakin aina, kun alusta sen vähänkin sallii. Lattialla kääntyminen tapahtuu yhden selänkäännön aikana, eikä keikahtaminen sängyllä vie sen kauempaa. Vikke on päättänyt myös, että kylkiasento on äidin tyyliin ihan ehdottomasti paras asento nukkua, joten hän on nyt sitten kolmas sukupolvi kylkinukkujia minun ja pappan lisäksi. Hassua, kuinka asento voi liikkua geeneissä. Tuosta asennosta on tullut myös kätevä uni-indikaattori, kun Vikke kääntyy siihen aina heti, kun on itse valmis nukahtamaan. 

Ja koska 4kk maaginen raja meni rikki, on poitsu saanut myös ensimmäiset kiinteät ruokansakin. Me testattiin maissivelliä parisen viikkoa takaperin siinä toivossa, että kiinteämmän ruoan avulla yöuniväli pitenisi, mutta toivottua vaikutusta ei saatu, joten se litku sitten jäi. Eilen taasen alotettiin porkkanaperunasose, joka on kyllä ollut melkoisten irvistysten kohde, kaikkien meidän suussa. Itse tietty Juhanin kanssa kokeiltiin sitä myös, ja yh, ei kyllä ole hyvää pilttisose. Ensi kerralla tehdään itse, nyt vaan laiskotti liikaa. Poika irvisti ensimmäisille lusikoille eilen, ja niin kävi myös tänään. Pystyasennosta johtuen suurin osa ruoasta myös plursutettiin ulos suusta, mutta ehkä siitä nyt maistin verran saatiin alaskin. Tänään meni sitten jo paremmin, kun isi jossain vaiheessa keikautti poikaa pikkuisen takakenoon. Siinä vaiheessa lusikasta otettiin kunnolla jo suuhun asti haukkaamalla ja nielaisukin onnistui. Huomenna taas lisää. Melko sottaista hommaahan tuo oli, joten onneksi Vikke oli pelkässä vaipassa.

Nälkä ehti tulla maistellessa, kun ei sinne masuun asti mitään päätyny.

Kivan keltaista kuvassa...

Tämä kuva otettiin maistelun puolessa välissä, kun isi ja poika olivat käyneet jo kerran pesulla...

Helteiden takia meidän kuumakalle ei tosiaan vaatteita pahemmin käytä. Vaunuissa mennään pelkällä bodylla tai paidalla, ja sisällä vaippa on ihan tarpeeksi. Yöksi hän saa lakanan päälleen, ja usein pitää laittaa minituuletin päälle, ettei tule kitinää. Kylpyily on huippua onneksi, joten sieltäkin saadaan välillä vähän viilennystä. Pienen hikinäpyn ansioista saatiinkin tänään neuvolasta neuvo, että kylpeä voidaan vaikka joka ilta, kun poika kerran hikoilee varsin paljon. Mikäs siinä sitten, meille kyllä kelpaa.

Minä taas en yhtään arvosta hellettä ja kesää, ja soisin syksyn jo tulevan. Hikoilen kuin jääpala Saharassa, joten ulkona ei ole mitenkään mukava olla. Hametta ei voi pitää ilman legginsejä/sukkahousuja, koska reidet hankautuvat haavoille vartissa, joten olen sitten ärtynyt kuumasta farkuissani tai erittäin ahdistuneen itsetietoinen legginsvihaajista. Syksy on mukavampi, kun saa pistää oikeasti vaatteita päällensä.

---------

Edelliseen postaukseen viitaten: se oli jälleen kirjoitettu äärimmäisen huonon päivän päätteeksi. Toistan myös, mitä olen joskus aiemmin sanonut: asiat on silti kunnossa, ja nuo tilanteet ovat huonojen päivien aikana tapahtuvia. Poika ei ole, eikä tule jäämään heitteille tai mitään muuta vastaavaa. Jos minä olen huonoa, on Juhani aina paikalla. Jos hän ei ole, puren hammasta, eikä tuommoista tapahdu. Sain ehdotuksen hankkia apua. No, sitä on, minulla on hoitosuhteet olemassa, heinäkuu vaan on perse kuu, ja silloin ei apua saa. Samaten on turhaa pyytää esim. sukulaisia tänne, sillä olen ihminen, joka muiden läsnäollessa puree hammasta jälleen, ja silloin on kaikki kunnossa vaikka väkisin. Kun on tekemistä, on kaikki hyvin, kun on yksin ja tylsää, alkaa mennä huonommin. Ja auttaishan se, jos muistaisin napsia napit joka päivä....

Äidin paha on paha äiti

Terve taas pahanmielenpostaus. Kirjoitan tämän alta pois, niin ehkä saan kirjoitettua mukavempia juttuja myöhemmin. Tulossa kuitenkin olisi raportointia haasteista ja ihana postaus pojan touhuista. Jaksaisi vaan alkaa.

Olen vähän umpikujassa tämän blogini kanssa. Aluksi kirjoitin, mitä mielessä oli. Sitten tätä on alkanut lukea läheiset ihmiset, joille en välttämättä toisaalta haluaisi paljastaa kuinka huonosti minulla oikeasti menee. Haluan kuitenkin kirjoittaa omaa pahaa oloani pois johonkin, ja vaikka joskus kirjoitinkin toista blogia juurikin pahoja oloja varten, en sinne haluaisi enää poistailla. Sitä ei edes lukenut kukaan, onneksi. 

On nöyryyttävää, että suku tietää, kuin säälittävä raakki oikeasti olen. Vaikka eipä minuun kukaan ole koskaan uskonut muutenkaan. Katselen vierestä, kun itseäni monta vuotta nuoremmat serkut valmistuvat ilman mitään temppuiluja. Oman graduni valmistumiseen uskoo tuskin enää kukaan, kaikkein vähiten minä itse. Silti yritän hymy korvissa selittää kaikille livenä, että kyllä se valmistuu, on vaan vähän vaikeeta... Joo joo, olen vaan niin surkea, juurikin se sama surkea läski pieni tyttö, johon kukaan ei uskonut vuosia sittenkään, eikä tule uskomaan vastedeskään. Miksi uskoisi, kun en ole mitään koskaan saavuttanut. Olen edelleen se rumin, lihavin epäonnistuja.

Poika on leimautunut isäänsä. Hän saattaa saada kanssani itkukohtauksia, joihin auttaa vain isin syli. Itkun yllättäessä koitan antaa tuttia tai pulloa tai syliä, eikä auta. Sitten vaan luovutan, istun apaattisena ja katson huutavaa lasta kunnes isi tulee pelastamaan ja kaikki on taas hyvin. En jaksa liikuttaa itseäni, enkä edes halua. Joku voisi liioitella sitä, kuinka vähän tekee lapsensa eteen, mutta minä en liioittele, kun minä en oikeasti tee. Juhani on pojan kanssa 70% ajasta, minä en tee mitään tai hyvin vähän. En jaksa, en halua, en pysty. Hoen vaan päässäni kuinka paska äiti olen, kuinka olen idiootti, kun edes haaveilen toisesta lapsesta, kun en selvästikään pysty hoitamaan edes tätä yhtä. Ainoa lohtu asiassa on se, että ainakin isän ja pojan suhde on hyvä sitten vuosienkin päästä.  

Luen liikaa suomi24:n perhe-foorumia. Vastailen muka viisaasti, ja samalla haaveilen siitä, että kirjoittaisin kaikki pahat asiat, mitä mielessä liikkuu, jotta ne kunnon äidit siellä netin toisella puolella haukkuisivat minut pataluhaksi, kuten ansaitsen.

Läskit ei saa tehdä lapsia

Pahoittelen, tähän postiin en jaksa kirjoittaa ihania asioita pojasta. Meikäläisen henkilökohtainen elämä kun tuntuu tällä hetkellä olevan niin perseestä, etten nimittäin pojastakaan jaksa olla iloinen.

Blogiani lukeneet tietävät, että viimeinen kolmannekseni oli kamala. Myös synnytys oli hirviösynnytys. Synnytyksen jälkeinen aika meni tyhmänä rempoessa liikaa, joka aiheutti imetyskatastrofin, josta en ole vieläkään päässyt yli. Kyllä, onneksi poika on ihana, mutta ois silti ollu kiva, kun joku ois menny kivasti. Lisäksi mua on alkanu inhottaa naiset, jotka intoilevat kuinka täysimettävät näin ja noin pitkään. Epäreilu inhotus, on kyllä, mutta muhun sattuu, kun en itse voinut. Rahaa palaa vastikkeeseen, meikä läskistyy ja poika menettää parhaan ravintonsa. Hoovee...

Jossain vaiheessa siinä viimeisellä kolmanneksella vasen lonkka alkoi tuntua siltä, että se kaipaisi kipeästi kiropraktikon hellää, mutta lujaa naksauttavaa otetta. Sitä se ei saanut, ja luulin mokoman tunteen lähtevän synnytyksen jälkeen. Eipä se lähtenyt. Nyt meikäläisen lonkka juilii ihan koko ajan, joka päivä. Äiti (ammattihieroja) koetti sitä aika rankastikin runnoa, mutta se vaan pahensi asiaa. Lääkäri sanoi, ettei vika tunnu olevan nivelessä, vaan lihaksessa, ja antoi Arcoxin-tulehduskipulääkkeen. Eipä auta, vähentää vaan kipua. Meikä siis linkkaa lähes koko päivän tätä nykyä, nouseminen, lonkan kääntäminen ja kävely sattuvat, ja kivulle ei tunnu voivan mitään. Kaiken lisäksi se on ihan pirun kummallinen kipu, vain yhdessä tarkassa pisteessä tuolla takana, kuulemma lonkkanivelen ja suoliluun S-nivelen tai minkälie puolessa välissä. Niinpä niin... Eli kipeetä riittää.

Ja sitten muu olo. En jaksa nostella poikaa. En jaksa reagoida pojan itkuun. En jaksaisi olla hereillä. En jaksa siivota, en laittaa ruokaa, en jaksaisi kauppaan, en kävelylle, en tehdä yhtään mitään muuta kuin istua flegmaattisena sohvalla tai koneella. Joka aamu kämmenet ja jalkaterät ovat hellinä, niin nivelet kuin lihaksetkin. Sitten saan huomata myös käsien ja jalkojen lihasten olevan kipeät, ihan kuin olisin käynyt salilla pari päivää aikaisemmin. Ja tosiaankaan en muuten ole. Paino on noussut varmaan jo 5kg (huom, ne raskauskilot tosiaan lähti kahdessa viikossa, tuo on tullut nollatilaa plussaa), olo on tukala, turvonnut ja oksettava. Olen nyt isompi kuin raskauden aikana, ainakin käsistä, naamasta ja perseestä. Mitään en jaksa yrittää asialle tehdä. Leukanivelkin on kipeä, välillä sössötän, kun sattuu puhua. Usein en puhu ollenkaan, kun sattuu, enkä muutenkaan vaan jaksa. Syödä silti jaksan kuin hevonen, mutta en tosiaankaan sitä terveellistä heinää, vaan rasvaa, rasvaa, sokeria, rasvaa ja sokeria sokerilla.

Toivon, että tämä olisi kilpirauhasen vajaatoimintaa, se kun voi ilmeisesti tulehtua synnytyksen/raskauden takia. Eniten pelkään, ettei ole, vaan olen vaan laiska, paha huono äiti, joka makaa sängyllä kitisevän lapsen vieressä, eikä jaksa nostaa edes kättä, jotta laittaisi tutin toisen suuhun. Joinakin päivinä jaksan, tänään en jaksanut yhtään, ja Juhani hoiti poikaa melkein koko päivän. Tuntuu pahalta toisen ottaessa lapsen sylistä, kun en jaksa syöttää, hädin tuskin katsoa lasta. Ehkä viisi minuuttia välillä, sitten on taas voimat vaan kaikki.

Olisi vaan pitänyt pysyä järkevässä suunnitelmassa viime kesänä ja laihduttaa jotenkin ensin vähintään 10kg pois, niin ehkä joltain tältä paskalta olisi säästynyt, tai olisi ainakin ollut vähemmän kamalaa. BMI melkein 35, ei hyvä jumala. Häpeän.

Häpeän.

Häpeän.

Häpeän.