Syksyn satoa

Vielä täällä ollaan hengissä, kirjoittamiseen ei vaan ole ollut inspiraatiota. Elokuu meni reissatessa ja isin yliopistoilu on taas alkanut, äiti tuskailee edelleen, kun gradu ei etene, ja poju senkun kasvaa. Päivittelenpäs tässä nyt sitten lyhyesti pidemmän kirjoitusinspiksen toivossa.

Tämä on paras löyty aamulla sängystä.

Veikkaamma, että häntä ei voi monikaan vastustaa, kun isommaksi kasvaa...

Vikke on nyt vajaa 6kk, ja 5kk 1vko kohdalla mitat olivat 9kg ja 71,4cm. Melkoisen painava ja pitkä häiskä on siis jo kyseessä, hämmästelemme itsekin hänen kykyään kasvaa noin mahdotonta vauhtia. Fyysinen kehitys menee samaa tahtia, nyt harjoitellaan konttaamista niin, että pää muksahtelee joka paikkaan. Eilen isä sai headbangin ja itkuhan siitä tuli, tänään mentiin lattialla nurin ja itkettiin taas. Poju siis nostaa itsensä konttausasentoon ja heijaa ja pomputtaa itseään edestakaisin, ja käsien väsyessä muksahdetaan kyljelleen. Eteenpäin hän ei siis vielä asennossa mene, mutta tällä menolla kontataan jo ennen 6kk merkkiä. Hassusti istumisen opettelu ei ole edennyt yhtään, eikä poju vielä edes yritä istumaan. Kai se olisi liian tylsää, kun voisi mennä eteenpäinkin....

Poikula ei vieläkään nuku kunnolla, mutta uni on onneksi taas syventynyt niin, ettei hän enää ihan joka rasahdukseen herää. Yösyömisestäkin on tullut lähinnä makustelua, joten nyt taitaisi olla enemmän vanhemmista kiinni, että saataisiinko nuo yöt oikeasti rauhoitettua. Unikoulu pitänee aloittaa kohtapuoliin. Puurot ja ruoat eivät auta unen kanssa, niitä on kyllä testattu. Ja ruokaa meneekin ihan mitä vaan, sillä massu ei reagoi mihinkään, ja me ollaankin kokeiltu parhaimmillaan jopa viittä eri makua yhden viikon aikana. Millekään ei irvistellä, ja jopa hieman klunttisempi ruoka menee jo alas. Elokuussa syötiin jo vadelmiakin kokonaisena. Maissinaksut poika osaa ohjata suuhunsa jo suoraan, vain kämmeneen jäävä pala tuottaa vielä ongelmia, kun hän ei ole keksinyt kuinka kämmen avataan ja samalla tungetaan jämäpala suuhun.

Helsingborgissa kasvoi ihania pojuja puussa

Elokuussa reissattiin paljon, kun ensin ajeltiin yöllä mummulle Hirvensalmelle (poika nukkui vain puolet matkasta, kun näköjään auto on niin jännä, ettei siellä nukuta) pariksi yöksi, ja siitä sitten papalle Ylivieskaan toiseksi pariksi yöksi. Vähän myöhemmin ajeltiin sitten Rovaniemelle pariksi yöksi, ja loppukuusta oltiin viikko Landskronassa Ruotsissa. Siellä kuljettiin paljon, käytiin tutustumassa Helsingborgiin, Ven-saareen ja käytiin tutuilla Lundissa, ja kivaa oli. Hermot tosin meinasi mennä, kun reissuväsymys alkoi painaa, ja viimeisenä päivänä äiti olikin jo valmis viskaaman isin kokonaan jorpakkoon elämästään... Onneksi päästiin kotiin, ja nyt on taas rauha maassa ja kaikki hyvin. Lennot muuten menivät loistavasti, Oulusta lähdettiin Kööpenhaminaan, ja poika hurmasi kaikki lentoemot ja sitten Skånetrafikenin junissa kanssamatkustajat. Itkettykään ei oikeastaan yhtään, vain lentokoneen nousu tuntui kummalta ja kirvoitti muutamat äkinät. 

Lentoemolta saatiin paras purulelu ikinä, kuminen lentskari

Makustelu jatkuu edelleen samalla tavalla

Myös suuri sukkavarkaus ja varpaiden massutus on alkanut.

Isin pään päällä taisi olla jotain?

Pojun ensikosketus hiekkaan: Borstahusenin ihana silkkiset valkoiset hiekat.

Muutenhan elämä jatkuu täällä omalla mallillaan. Kovasti odotamme, että Vikke oppisi istumaan, niin saataisiin hommata syöttötuoli, minä häsellän teatterihommien kanssa ja Juhani pohtii jo mistä sitten tulevaisuudessa tekisi dippatyönsä. Kissat elämöivät, ulkona käydään jo rataskävelyillä, kun poju kasvoi liian isoksi vaununkoppaansa ja työhuone ja osa olkkarista pistettiin uuteen järkkään viime viikolla. Kaiken kaikkiaan hyvin tyytyväistä elämää vietämmä.

Vaununkoppa sai uuden käyttötarkoituksen.

Ipanaanio kasuaa kuin heinä!

Käytiin Vikke-naurunakin kanssa tänään taas neuvolassa, ja saatiin taas tietää strategisia mittoja. Poju onkin jälleen suuren ylpeyden aihe, kun mittat kiirivät kohti taivaita: painoa oli tullut onneksi vain n. 600g, ja nyt ollaan 8,1kg huiteilla. Pituutta jäppiskä sitten olikin venynyt edellistä kuuta enemmän, kun mittariin piirtyi 68,9cm. Minusta neuvolantäti ei kyllä venyttänyt niitä koipia ihan suoraksi, joten sanon suoraan mitaksi 69cm. Joten on se hurja mies kasvamaan tuo meidän Vilho, 4kk mittarissa ja paino on tuplattu ja mittaakin tullut lisää jo 17cm. Ehkä se 80cm haaveraja tulee tosiaan menemään rikki ekojen synttäreiden tienoilla. 

Ison lisäksi se on vahva!

Viime aikoina Vikke on ollut myös varsin kärttyinen, ja suun tilannetta onkin seurattu tiiviisti. Poika on kuolannut kuin pieni söpö hana, ja kaikkea on pitänyt maistaa ja jäytää. Niinhän siinä sitten kävikin, että ekat alahampaat tupsahtivat viime viikolla näkyviin. Alaoikea tuli esiin torstaina ja alavasen nyt sunnuntaina. Keskimääräisestihän nuo hampaat alkavat tulla esille vasta 6kk ikäisenä, joten on ollut jännä seurata, että olivatko nuo lupaukset oikeita hampaita vai helmihampaita. Melko teräviltä ne nykyään jo tuntuvat, joten valehampaiksi eivät tosiaankaan jääneet, sen on Juhani saanut jo muutamaankin kertaan tuta, kun pienet hampaat ovat nasahtaneet sormensivuun kiinni maistelemaan. Ienkipu on toki tympäissyt muutamaankin otteeseen, mutta onneksi syli, lohdutus ja pieni annos nestemäistä Panadolia ovat auttaneet. Panadol on niin kivan makuistakin, että poju rauhoittuu yleensä jo siihen. Suppoja meillä ei ole, eikä tule. Jotenkin en tykkää yhtään ajatuksesta, että rassun peppuun pitäisi hädän hetkellä tunkea jotain, joten pois moiset meidän lääkekaapista. 

Bepanthenia piti pistää, kun meinaa pojun pää hilseillä välillä.

Pyörähtelystä on myös tullut meille jokapäiväinen lisä ohjelmaan. Jossain 3kk 4vko kohdalla poju päätti, että selällään on tosi lame ja kasaria, joten nyt masuasento on ihan ykkösjuttu, ja sinnepä hän itsensä kampeaakin aina, kun alusta sen vähänkin sallii. Lattialla kääntyminen tapahtuu yhden selänkäännön aikana, eikä keikahtaminen sängyllä vie sen kauempaa. Vikke on päättänyt myös, että kylkiasento on äidin tyyliin ihan ehdottomasti paras asento nukkua, joten hän on nyt sitten kolmas sukupolvi kylkinukkujia minun ja pappan lisäksi. Hassua, kuinka asento voi liikkua geeneissä. Tuosta asennosta on tullut myös kätevä uni-indikaattori, kun Vikke kääntyy siihen aina heti, kun on itse valmis nukahtamaan. 

Ja koska 4kk maaginen raja meni rikki, on poitsu saanut myös ensimmäiset kiinteät ruokansakin. Me testattiin maissivelliä parisen viikkoa takaperin siinä toivossa, että kiinteämmän ruoan avulla yöuniväli pitenisi, mutta toivottua vaikutusta ei saatu, joten se litku sitten jäi. Eilen taasen alotettiin porkkanaperunasose, joka on kyllä ollut melkoisten irvistysten kohde, kaikkien meidän suussa. Itse tietty Juhanin kanssa kokeiltiin sitä myös, ja yh, ei kyllä ole hyvää pilttisose. Ensi kerralla tehdään itse, nyt vaan laiskotti liikaa. Poika irvisti ensimmäisille lusikoille eilen, ja niin kävi myös tänään. Pystyasennosta johtuen suurin osa ruoasta myös plursutettiin ulos suusta, mutta ehkä siitä nyt maistin verran saatiin alaskin. Tänään meni sitten jo paremmin, kun isi jossain vaiheessa keikautti poikaa pikkuisen takakenoon. Siinä vaiheessa lusikasta otettiin kunnolla jo suuhun asti haukkaamalla ja nielaisukin onnistui. Huomenna taas lisää. Melko sottaista hommaahan tuo oli, joten onneksi Vikke oli pelkässä vaipassa.

Nälkä ehti tulla maistellessa, kun ei sinne masuun asti mitään päätyny.

Kivan keltaista kuvassa...

Tämä kuva otettiin maistelun puolessa välissä, kun isi ja poika olivat käyneet jo kerran pesulla...

Helteiden takia meidän kuumakalle ei tosiaan vaatteita pahemmin käytä. Vaunuissa mennään pelkällä bodylla tai paidalla, ja sisällä vaippa on ihan tarpeeksi. Yöksi hän saa lakanan päälleen, ja usein pitää laittaa minituuletin päälle, ettei tule kitinää. Kylpyily on huippua onneksi, joten sieltäkin saadaan välillä vähän viilennystä. Pienen hikinäpyn ansioista saatiinkin tänään neuvolasta neuvo, että kylpeä voidaan vaikka joka ilta, kun poika kerran hikoilee varsin paljon. Mikäs siinä sitten, meille kyllä kelpaa.

Minä taas en yhtään arvosta hellettä ja kesää, ja soisin syksyn jo tulevan. Hikoilen kuin jääpala Saharassa, joten ulkona ei ole mitenkään mukava olla. Hametta ei voi pitää ilman legginsejä/sukkahousuja, koska reidet hankautuvat haavoille vartissa, joten olen sitten ärtynyt kuumasta farkuissani tai erittäin ahdistuneen itsetietoinen legginsvihaajista. Syksy on mukavampi, kun saa pistää oikeasti vaatteita päällensä.

---------

Edelliseen postaukseen viitaten: se oli jälleen kirjoitettu äärimmäisen huonon päivän päätteeksi. Toistan myös, mitä olen joskus aiemmin sanonut: asiat on silti kunnossa, ja nuo tilanteet ovat huonojen päivien aikana tapahtuvia. Poika ei ole, eikä tule jäämään heitteille tai mitään muuta vastaavaa. Jos minä olen huonoa, on Juhani aina paikalla. Jos hän ei ole, puren hammasta, eikä tuommoista tapahdu. Sain ehdotuksen hankkia apua. No, sitä on, minulla on hoitosuhteet olemassa, heinäkuu vaan on perse kuu, ja silloin ei apua saa. Samaten on turhaa pyytää esim. sukulaisia tänne, sillä olen ihminen, joka muiden läsnäollessa puree hammasta jälleen, ja silloin on kaikki kunnossa vaikka väkisin. Kun on tekemistä, on kaikki hyvin, kun on yksin ja tylsää, alkaa mennä huonommin. Ja auttaishan se, jos muistaisin napsia napit joka päivä....

Äidin paha on paha äiti

Terve taas pahanmielenpostaus. Kirjoitan tämän alta pois, niin ehkä saan kirjoitettua mukavempia juttuja myöhemmin. Tulossa kuitenkin olisi raportointia haasteista ja ihana postaus pojan touhuista. Jaksaisi vaan alkaa.

Olen vähän umpikujassa tämän blogini kanssa. Aluksi kirjoitin, mitä mielessä oli. Sitten tätä on alkanut lukea läheiset ihmiset, joille en välttämättä toisaalta haluaisi paljastaa kuinka huonosti minulla oikeasti menee. Haluan kuitenkin kirjoittaa omaa pahaa oloani pois johonkin, ja vaikka joskus kirjoitinkin toista blogia juurikin pahoja oloja varten, en sinne haluaisi enää poistailla. Sitä ei edes lukenut kukaan, onneksi. 

On nöyryyttävää, että suku tietää, kuin säälittävä raakki oikeasti olen. Vaikka eipä minuun kukaan ole koskaan uskonut muutenkaan. Katselen vierestä, kun itseäni monta vuotta nuoremmat serkut valmistuvat ilman mitään temppuiluja. Oman graduni valmistumiseen uskoo tuskin enää kukaan, kaikkein vähiten minä itse. Silti yritän hymy korvissa selittää kaikille livenä, että kyllä se valmistuu, on vaan vähän vaikeeta... Joo joo, olen vaan niin surkea, juurikin se sama surkea läski pieni tyttö, johon kukaan ei uskonut vuosia sittenkään, eikä tule uskomaan vastedeskään. Miksi uskoisi, kun en ole mitään koskaan saavuttanut. Olen edelleen se rumin, lihavin epäonnistuja.

Poika on leimautunut isäänsä. Hän saattaa saada kanssani itkukohtauksia, joihin auttaa vain isin syli. Itkun yllättäessä koitan antaa tuttia tai pulloa tai syliä, eikä auta. Sitten vaan luovutan, istun apaattisena ja katson huutavaa lasta kunnes isi tulee pelastamaan ja kaikki on taas hyvin. En jaksa liikuttaa itseäni, enkä edes halua. Joku voisi liioitella sitä, kuinka vähän tekee lapsensa eteen, mutta minä en liioittele, kun minä en oikeasti tee. Juhani on pojan kanssa 70% ajasta, minä en tee mitään tai hyvin vähän. En jaksa, en halua, en pysty. Hoen vaan päässäni kuinka paska äiti olen, kuinka olen idiootti, kun edes haaveilen toisesta lapsesta, kun en selvästikään pysty hoitamaan edes tätä yhtä. Ainoa lohtu asiassa on se, että ainakin isän ja pojan suhde on hyvä sitten vuosienkin päästä.  

Luen liikaa suomi24:n perhe-foorumia. Vastailen muka viisaasti, ja samalla haaveilen siitä, että kirjoittaisin kaikki pahat asiat, mitä mielessä liikkuu, jotta ne kunnon äidit siellä netin toisella puolella haukkuisivat minut pataluhaksi, kuten ansaitsen.

Läskit ei saa tehdä lapsia

Pahoittelen, tähän postiin en jaksa kirjoittaa ihania asioita pojasta. Meikäläisen henkilökohtainen elämä kun tuntuu tällä hetkellä olevan niin perseestä, etten nimittäin pojastakaan jaksa olla iloinen.

Blogiani lukeneet tietävät, että viimeinen kolmannekseni oli kamala. Myös synnytys oli hirviösynnytys. Synnytyksen jälkeinen aika meni tyhmänä rempoessa liikaa, joka aiheutti imetyskatastrofin, josta en ole vieläkään päässyt yli. Kyllä, onneksi poika on ihana, mutta ois silti ollu kiva, kun joku ois menny kivasti. Lisäksi mua on alkanu inhottaa naiset, jotka intoilevat kuinka täysimettävät näin ja noin pitkään. Epäreilu inhotus, on kyllä, mutta muhun sattuu, kun en itse voinut. Rahaa palaa vastikkeeseen, meikä läskistyy ja poika menettää parhaan ravintonsa. Hoovee...

Jossain vaiheessa siinä viimeisellä kolmanneksella vasen lonkka alkoi tuntua siltä, että se kaipaisi kipeästi kiropraktikon hellää, mutta lujaa naksauttavaa otetta. Sitä se ei saanut, ja luulin mokoman tunteen lähtevän synnytyksen jälkeen. Eipä se lähtenyt. Nyt meikäläisen lonkka juilii ihan koko ajan, joka päivä. Äiti (ammattihieroja) koetti sitä aika rankastikin runnoa, mutta se vaan pahensi asiaa. Lääkäri sanoi, ettei vika tunnu olevan nivelessä, vaan lihaksessa, ja antoi Arcoxin-tulehduskipulääkkeen. Eipä auta, vähentää vaan kipua. Meikä siis linkkaa lähes koko päivän tätä nykyä, nouseminen, lonkan kääntäminen ja kävely sattuvat, ja kivulle ei tunnu voivan mitään. Kaiken lisäksi se on ihan pirun kummallinen kipu, vain yhdessä tarkassa pisteessä tuolla takana, kuulemma lonkkanivelen ja suoliluun S-nivelen tai minkälie puolessa välissä. Niinpä niin... Eli kipeetä riittää.

Ja sitten muu olo. En jaksa nostella poikaa. En jaksa reagoida pojan itkuun. En jaksaisi olla hereillä. En jaksa siivota, en laittaa ruokaa, en jaksaisi kauppaan, en kävelylle, en tehdä yhtään mitään muuta kuin istua flegmaattisena sohvalla tai koneella. Joka aamu kämmenet ja jalkaterät ovat hellinä, niin nivelet kuin lihaksetkin. Sitten saan huomata myös käsien ja jalkojen lihasten olevan kipeät, ihan kuin olisin käynyt salilla pari päivää aikaisemmin. Ja tosiaankaan en muuten ole. Paino on noussut varmaan jo 5kg (huom, ne raskauskilot tosiaan lähti kahdessa viikossa, tuo on tullut nollatilaa plussaa), olo on tukala, turvonnut ja oksettava. Olen nyt isompi kuin raskauden aikana, ainakin käsistä, naamasta ja perseestä. Mitään en jaksa yrittää asialle tehdä. Leukanivelkin on kipeä, välillä sössötän, kun sattuu puhua. Usein en puhu ollenkaan, kun sattuu, enkä muutenkaan vaan jaksa. Syödä silti jaksan kuin hevonen, mutta en tosiaankaan sitä terveellistä heinää, vaan rasvaa, rasvaa, sokeria, rasvaa ja sokeria sokerilla.

Toivon, että tämä olisi kilpirauhasen vajaatoimintaa, se kun voi ilmeisesti tulehtua synnytyksen/raskauden takia. Eniten pelkään, ettei ole, vaan olen vaan laiska, paha huono äiti, joka makaa sängyllä kitisevän lapsen vieressä, eikä jaksa nostaa edes kättä, jotta laittaisi tutin toisen suuhun. Joinakin päivinä jaksan, tänään en jaksanut yhtään, ja Juhani hoiti poikaa melkein koko päivän. Tuntuu pahalta toisen ottaessa lapsen sylistä, kun en jaksa syöttää, hädin tuskin katsoa lasta. Ehkä viisi minuuttia välillä, sitten on taas voimat vaan kaikki.

Olisi vaan pitänyt pysyä järkevässä suunnitelmassa viime kesänä ja laihduttaa jotenkin ensin vähintään 10kg pois, niin ehkä joltain tältä paskalta olisi säästynyt, tai olisi ainakin ollut vähemmän kamalaa. BMI melkein 35, ei hyvä jumala. Häpeän.

Häpeän.

Häpeän.

Häpeän.

Poitsu juhlii ja juhlii

Kauhia, kun tämä bloggailu on nykyään muka niin vaikeaa. Olisi ihan mahdottomasti kaikkea kivaa kirjoitettavaa, mutta kun meinaa laiskottaa alkaa näpytellä. 

Vikke on oppinut uusia juttuja, nykyään pyörähdetään masulta selälleen ihan helposti, vaikka opittiinkin se vasta juhannuksena, ja poika osaa itse erottaa, haluaako juoda vettä vai vastiketta, kun on jano. Fiksu jäpikkä. Hän myös nukahtaa iltaisin aina kunnolla vasta joko pitkän odottelun jälkeen tai heti, kun äiti laulaa Tupakkarullan. Höppänäluppanan silmät lupsahtavat alas heti, kun toka säkeistö on lopussa.

Tämän postauksen pääosaan otan nyt kummiskin parit juhlat, jotka Vikke pääsi kokemaan tässä kuukauden sisällä.

Rovaniemen ukki Arto sai pitkän siltatutkimusprojektinsa päätökseen toukokuussa, ja kesäkuun alussa sitten vietettiin tohtorijuhlia Juhanin kotikotona. Paikalla oli paljon vieraita ja mahtavia tarjoiluja, joten harmillisesti meidän pieni mies päätti, ettei moinen äänekäs vieraspaljous ole hänen juttunsa, ei sitten yhtään. Ensimmäiset muutamat saivat ihastella poikaa ihan rauhassa, mutta sitten puheensorina yltyi ihan liian kovaksi, ja poika aloitti elämänsä siihen mennessä ja sen jälkeen kovimman itkun. Pelkoitku on aika hurjaa kuultavaa, ja taisi siinä mennä vartti, että pieni saatiin rauhoitettua. Äiti oli sitten vielä pöljä ja koetti pienen kanssa uudestaan vieraiden kurkkaamista sivuhuoneesta, mutta ei hyvänen aika, pelkoporu ja hirvitys alkoi vaan uudestaan. Onneksi juhlat vietettiin kotioloissa, niin saimme linnoittautua sivuhuoneeseen kolmisin rauhoittelemaan pientä. Oli se hassua viettää juhlatällingissä aikaa sängyllä, käydä nyysimässä tarjoiluja hiippaillen vähän salaa ja kuunnellen muflautunutta puheensorinaa viereisestä olohuoneesta. 

Loppuvierailu meni sitten onneksi oikein mukavasti, Vikke tykkäsi fammulasta (farmor eli fammu Eva eli Juhanin äiti) ja oli muuten oikein reippaana.

Äiskä unohtaa nyt itsesensuurin, näin lenneltiin Rovaniemellä.

Myös paikallinen eläimistö tottui Vikkeen nopeasti. Takana olevat legot ovat yksi Arto-ukin saamista lahjoista.

Seuraavat juhlat olivatkin sitten Viken nimiäiset lauantaina 9.6.2012. Edeltävä viikko oli vähän hulabaloota, kun meidän oli tarkoitus Juhanin kanssa siivota ja laittaa yhdessä. Juhanin kandi kuitenkin venyi ja vanui edelleen surkean ryhmän takia, joten mies parka oli koko viikon yliopistolla, ja juuri juhlia edeltävänä torstaina hän vietti siellä myös yön melkein nukkumatta. Meikä ei yksin saanut mitään aikaiseksi, joten tein sitten kaiken ihan yksin perjantaina Juhanin nukkuessa. Roudasin monesta kaupasta tavaraa, leivoin kuusi uunillista ruokaa (kakun, muffineja ja kanaa), siivosin minkä jaksoin, hoidin pojan (okei, uninen mies pakotettiin hoitovastuuseen pitkän kauppareissun ajaksi) ja laitoin paikkoja kuntoon. Onneksi Vappu-mummu saapui perjantaina illalla avuksi, olivat ajaneet suoraan hänen päästyä töistä tänne. Meikäläinen koetti myös kovasti lukea 9.6. olleeseen tenttiin, johon olisin kyllä mennyt, jollen aamulla herätessä olisi ollut tuskallisen kipeä kaikesta touhuamisesta. Noh, syksyllä sitten, onpahan luettu valmiiksi.

Juhlat itsessään olivatkin sitten aivan ihanan mahtavat. Viken sukulaiset ovat ihania tyyppejä kaikki, ja tunnelma oli oikein leppoisa ja kotoisa. Vieraat saapuivat kolmen aikaan, paikalle tulivat mummut ja papat, eno ja täti, yksi isomummu, isosetä avokkeineen ja Juhanin serkku, yhteensä meitä oli 14. Aloitimme suolaisilla hyvillä, sitten kakulla ja herkuttelun jälkeen oli sitten ohjelmaa.

Eki-pappapuolen suolaamasta lohesta leipiä, Eva-fammun kinkkupiirasta, äiskän pestofetamuffineja, Vappu-mummun tiikerikakkua ja äiskän kakku ja V-keksejä.

Olen muuten aika ylpeä ko. kakusta. ^_^

2x sokerikakkupohja, 2x annos kreemiä reunoilla ja marsipaanin alla, välissä valkosuklaapiparminttukerma. Ja paljon väriainetta...

Juhlallisuudet aloitettiin rennosti syöttämällä nälkäinen poju. Sen aikana hyökkäsin puun takaa haluaminen kummien kimppuun ja pyysin kummeiksi äitiäni Vappua ja Juhanin siskoa Tiinaa. Vappu-mummu on pohjalainen jääräpää, joka saa opettaa kummivelvollisuutenaan pojalle pohjalaista rempseää asennetta, jotta hän ei jää isona muiden jalkoihin. Tiinan taas halusin opettamaan pojalle maailmasta, sillä hän matkailee ihan mahdottoman paljon (on tainnut käydä ainakin Vietnamissa, Saksassa, muualla Euroopassa, asuu Ruotsissa, menossa Afrikkaan tässä meidän suhteemme aikana jo) ja on muutenkin upean kosmopoliitin oloinen ihminen. Häntä parempaa mallia en voisi Vikelle toivoa, kun itse me ei Juhanin kanssa osata moisia ollenkaan. Tiina on muutenkin ihana ihminen, ja liikutuksen kyyneleet hänen silmissään osoittivat valintani oikeaksi. 

Tädin sylissä on hyvä hengailla.

Arto-ukki kastoi pojan Tiinan ollessa sylikummina. Koska emme kuulu kirkkoon kumpikaan, pidimme pojalle nimiäiset ja pappi jäi homman ulkopuolelle. Vappu kuitenkin kysyi ennen juhlia, aiommeko kastaa poikaa, ja ajatus miellytti, joten pyysimme Artoa kastajaksi. Kasteveden Juhani lennätti parvekkeelta komealla kaarella, ja myöhemmin samaan suuntaan poksahti myös samppanjapullon korkki. 

Taisi Vilho Severi ihan tykätä tilanteesta.

Isi lennätti vedet pitkän iän merkiksi.

Viken sukulaiset olivat kutsun mukaan itse järjestäneet ohjelmaa. Isomummi Onerva lauloi kauniin vanhan kehtolaulun, Vappu-mummu luki kirjoittamansa kirjeen, Tiina-täti kertoi kirjoittaneensa puheen, mutta se luettiin vasta liikutuksen laannuttua (vaikka kyyneleet siinä lukiessa tulivat taas), ja poika sai lahjoja pienten puheiden saattelemana. Lahjaksi saatiin mm. vaatteita, kaunis viltti, pehmoinen unilaulua soittava pupu, pari taulua, kokoelma vanhoja, arvokkaita kolikoita ja ehkä tähän mennessä suosituimmaksi noussut ruotsinkielinen laulukirja, jossa on mukana nuotit ja soittorasia, johon kaikki laulut on soitettu koko laulun mittaisina. Kaikesta ollaan tykätty kyllä hurjasti.

Loppupäivästä sitten laulettiin Maan korvessa Eki-pappapuolen säestäessä kitaralla (tai Eki-papaksi häntä tullaan tituleeraamaan, mutta selvyyden vuoksi tässä käytän nimeä pappapuoli, kun Taavi on biologinen pappa minun puoleltani), ja sitten vietettiinkin muuten vaan mukavaa ja rentoa aikaa. Keräsin Helena-isotädiltä saatuun kauniiseen käsinsidottuun kirjaan kaikilta terveisiä Vikelle. Aionkin kyseiseen kirjaan keräillä terveisiä pojalle aina juhlista ja tapahtumista, missä hän itse on ollut mukana, mutta ei varmasti tule itse asioita muistamaan. 

Kitaran kanssa laulettiin paljon.

Kaiken kaikkiaan tunnelma oli aivan mahtava, ja olin ja olen edelleen hurjan onnellinen siitä, miten mukavia ihmisiä Vikellä on ympärillään. Parempaa kasvuympäristöä ei pienelle voisi pyytää.

Ylpeät ja onnelliset vanhemmat.

Keksi äipälle tekemistä!

Hei rakkaat blogini lukijat! En tapaa ottaa tarpeeksi kontaktia ihmisiin tätä kautta, mutta sitäkin pitää varmasti harjoitella. Nyt tahtoisin kuitenkin kontaktia tähän suuntaan, eli keksikääpäs meikäläiselle tekemistä.

Idea on tämä: valitse jokin päivämäärä tulevaisuudesta, mieluusti seuraavan kuukauden sisällä ja keksi sille päivälle asia, mikä minun pitää toteuttaa. Se voi olla liikuntaa, käsitöitä, askartelua, tapaaminen, haaste, ihan mitä vaan. Kerro se sitten kommentteihin. Jos luet tätä postia joskus monta monta aikaa tämän postauksen jälkeen, niin ei haittaa, keksi meikälle silti jotain.

Mietiskelin nimittäin tässä eilen, että meikä on oikeasti ihan siisti ihminen. Osaan tehdä paljon kaikenlaista, olen taitava ja pätevä. Sitä on vaan kauhean vaikea uskoa itse, kun en saa yleensä mitään aikaiseksi. Jospa siis tällä keinoin saisin itseni tekemään jänniä juttuja ja samalla kehittäisin vähän itsetuntoani. :)

Nii, käskekää se pois tästä koneelta!

Vikke Viikinki kasvaa kuin heinä kedolla

2kk neuvola oli ja meni jo aikaa sitten, ja melko hurjia tuloksia meidän poika siellä saikin aikaan. Päivä aloitettiin myöhästymällä kunnolla, kun menin ihan väärän huoneen ovelle, mutta ei se onneksi haitannut. Sitten Vikke pissi meikäläisen farkuille ja pitkin lattiaa, kun äippä ei ollut tarkkana, eikä vaippa osunut suojaksi. Noh, neuvolantäti ei olkiaan kohauttanut, kun mahtaa se poikavauvojen kanssa olla tuommoinen melkoisen yleistä. 

Puntari näytti 2kk painoksi hurjat 6550g, eli nousua oli tullut kuukautta aikaisempaan lähes puolitoista kiloa. Mittaa jäpikälle oli tuolloin ehtinyt kertyä 62,5cm, joten kahdessa kuukaudessa poika venytti itseensä yli 10cm lisää. Melkoinen vauhti on menossa hänellä. Paino on suhteessa silti oikein hyvä, eikä poika monen mielestä näytä yhtään painonsa kokoiselta. Lihaksia häneltä löytyykin jo valtavasti, ja sen saan tuta aina välillä, kun pieni käsi onnistuu mottaamaan poskeen tai pieni jalkai potkaisee kunnolla masuun vaippaa vaihtaessa. Tänään viimeksi viikari otti peukusta kiinni, ja taittuneena kävi melkein kipeää, kun napakka puristus piteli kiinni. Khyl myö ollaan ylpeitä meidän pienestä viikingistä

Iskä photobombas...

 Jässikkä sai myös ensimmäisen rokotteensa. Nestemäinen rota-rokote meni nätisti alas melkein ykkösellä, ja poika osoitti perineensä isänsä rautamahan: jälkeenpäin ei nimittäin tullut minkäänlaisia oireita, ei vatsanpuruja tai edes ylimääräisiä pieruja. Mahtava juttu, kun meikäläinen sai oireita aikanani jo siitä, kun äiti joi imetysaikana appelsiinimehua. On rikkaus, kun Vikke ei kärsinyt moisesta, eikä näköjään helposti muustakaan. Röyhtäytyskin meinaa monesti unohtua, kun ei poika siitä ole moksiskaan. 

2kk ikäisenä menossa kylpyyn isin kanssa.

Tämän hetken lempipuuhaa Vikellä on massutella omia käsiään. Sormet maistuvat varsin mukavilta, kun ne ovat suussa aina, kun vähänkään tekisi mieli tuttipulloa tai jos äiti pitää pojua olkapäällä ja käsi jää sopivasti hollille. Itse ruokailu taas on muuttunut ihan mahdottomaksi vempuiluksi välillä. Usein poika hermostuu pullolle ja päästää parin sekunnin mittaisen kitinähuudon naama punaisena, mutta jatkaa sitten kiltisti massutusta. Pitänee koettaa lisätä tuttipäihin toinen reikä, jos hieman nopeampi maidontulo olisi jo tarpeen. Toisaalta ruokailumäärä on vähentynyt, kun ennen meni aina vähintään 90ml ja nyt saattaa ruokahalu loppua jo 30ml jälkeen. Ongelma on sitten siinä, että lisää on saatava sitten jo joskus jopa 30min jälkeen, mutta kerralla ei syödä yhtään enempää. Yölläkin syöttöväli on nyt n. 2t, joten pomppimista riittää. Kiinteiden aloitusta olen tässä jo pohtinutkin, joten ehkä pitäisi soitella neuvolaan ja kysyä tädin mielipidettä. Masu varmasti kyllä kestäisi jo. 

Myös isin sormet on siistit.

Varsinkin silloin, kun ne kutittelee kivasti.

Joskus syöminen väsyttää hurjasti.

 Nauramisesta peilin edessä on tullut viime päivien suosikkijuttu. Vikke tykkää käkätellä, ja äidin ja isin ilmestyminen näköpiiriin saakin usein esille hurmaavan sarjan hymyjä ja naureskelua. Autolla ajetaan varovarovasti ja Leipuri Hiiva leikkeineen saavat myös hymyn esiin aurinkoiselle nassulle, ja kyllä äiti sitten tykkääkin lauleskella pienelle entistä enemmän. Kyllä lapsen hymyn näkeminen vaan palkitsee eniten, siitä tietää, että toinen on onnellinen ja hänellä on hyvä olla.

Isi ja pitkula poika, n. 9vko.

Painonsa vuoksi poikaa kutsutaan nykyään usein lempinimellä Kahvakuula. Itse ainakin tykkään nostella poikaa 20 sarjoissa ylös istuessani tai selällään maatessa, tuntuu varsin hyvältä hauiksissa. Poikakin tuntuu tykkäävän ilmalennoista, joten diili toimii kaikille.

Vauva-ase on ladattu!

Kyllä se käy työstä, kun nostelee seitsenkiloista.

Vaatekasoja olen joutunut harventamaan jo hurjasti. Koko 62 alkaa olla jo lähes auttamatta pieni, ainakaan jotkut äippäpakkauksen bodyt eivät enää mene pään yli ilman ikinää. Monta vaatetta olenkin nakannut säilöön tulevaisuutta varten. Onneksi saimme naapurilta ison kasan kokoja 62-78 olevia vaatteita, joten ihan heti ei kato yllätä. On se silti aina jotenkin mahdottoman haikea tunne, kun vaate jää pieneksi ja siirtyy muistoksi laatikon pohjalle odottelemaan.

Mummulta saatu koon 68 fleecepuku tekee pojusta söpöisän nallukan.

Kuten kuvista huomata saattaa, meikäläistä niistä ei löydä. En suostu kuvattavaksi nykykunnossa, ja toisaalta Juhani onnistuu tekemään aina jotain kivaa pojan kanssa, joten he siinä sitten aina koreilevat. Minä kyllä tykkään poikiani katsella. <3